Muutama päivä sitten kotipihalla naapurini tarjosi kyytiä autossaan. En kunnolla vielä tunne häntä enkä myöskään tiennyt minne olin menossa. Kerroin hänelle haluavani jonnekin josta voi jatkaa muualle. Hän kertoili myös uudenvuoden lupauksistaan. Vaistottuaan erittäin määrätietoisen asenteeni hän päätyi miettimään että on hyvä välillä tarkastella elämäänsä ja asioita joita haluaa muuttaa. Kun lopulta palasin kotiin niin aloin leikkimään ajatuksella että pakottaisin itseni elämään ja käyttäytymään kuten oikea ihminen.
Entinen tuttavani sanoi reilu kuukausi sitten että psyykkiset ongelmani näkyvät myös siinä että näytän erilaiselta kuin muut. Kukaan järkevä aikuinen ihminen kun ei kuulemma voi painaa 52 kiloa. Jos olisin tasapainoinen niin kävisin treenamassa kuntosalilla. Lopulta saisin muutaman lihaksen ja Massani nousisi hieman. Siitä lähtisi sitten ketjureaktio. Löytäisin kaupasta jopa uusia vaatteita ja näin arvostukseni nousisi. Ihmiset alkaisivat pitää minua normaalina jolloin alkaisin myös pitämään itseäni normaalina.
Kun pitäisin itseäni normaalina niin haluaisin kuulua joukkoon. Tuntisin yhteenkuuluvaisuutta tavalliseen valkoihoiseen arjalaiseen suomalaiseen. Haluaisin lopulta kantaa vastuuta kun tuntisin olevani arvostettu ja hyväksytty yhteiskunnan jäsen. Tai eikö se jotenkin noin sanota? Kävelisin lähimpään Kelan konttoriin ja julistaisin tiskillä kovaan ääneen etten enää tunne itseäni sairaaksi. Haluaisin tietää virkailijan mielipiteen siitä olenko jo nyt muuttunut.
Lopulta saisin lähetteen "Elämäsi kuntoon"- kuntoutuskurssille. Kun muut osallistujat nuokkuisivat tuolillaan vastentahtoisen apaattisina, Masa olisi pirteänä kuuntelemassa "Hei me tehdään se"-
nimistä luentoa uudessa liituraitapuvussaan näpytellen rohkaisevia kommentteja läppäriin tallennettaviksi. Puolessa vuodessa Masasta tehtäisiin Virkamies. Saisin oman tuolin ja lopulta oman huoneen.
Muutokseni kautta pääsisin myös paremmin sisään suomalaiseen kulttuuriin. Alkaisin seuraamaan asioita joista yleisesti puhutaan. Kävisin läppäristäni käsin vähän väliä iltapäivälehtien sivuilla lukemassa uusimmat juorut. Opettelisin ulkoa formulakuskien nimet ja lähtönumerot. Tilaisin Amazonista Guns'n'Rosesin koko tuotannon. Lopulta ei enää tulisi vielä nykyään tuttua tilannetta jossa ei osaa oikein kenellekään sanoa mitään kun ei ole oikein mistä puhua. Ja kun voi puhua myös valtaväestön kanssa heitä kiinnostavista asioista, ei enää tarvitse kohtuuttomasti rasittaa harvoja kavereitaan. Kenenkään ei ainakaan tarvitsisi pysyä ystävänä pelkästä myötätunnosta.
Valitettavasti vaan tie muutokseen on pitkä. Sen tietää myös eräs henkilö jonka bongasin autotien ylittävällä kävelysillalla. Kaveri oli käynyt K-kaupasta ostamassa paketin jauhelihaa ja oli juuri avaamassa sitä kun tulin paikalle. Hihitellen hän otti paketista kerrallaan aina yhden pienen suikaleen ja pudotti sen korkealta alas kohti autoja. Tyyppi vilkaisi hetken myös minua, ikäänkuin tietäen että ohikulkijoista juuri minä voisin ymmärtää hänen tekonsa briljanttia ideointia. Olin suorastaan mykistynyt. Lopulta olin löytänyt ihmisen joka ymmärsi mitä olen kaikki nämä vuodet yrittänyt sanoa. Valitettavasti vaan emme enää olleet samalla planeetalla.
