Mia ja pakkoliikkeinen tiikeri

Jokin aika sitten kiisteltiin siitä voiko huumeiden käyttäjistä kertovaa Reindeerspotting- elokuvaa näyttää nuorille. Ongelmana ei ollut itse aihe vaan se että dokumentti ei ollut tarpeeksi alleviivaava, jotta sen olisi voinut näyttää nuorisolle. Huumeiden käyttö, alkoholi ja seksi ovat erityisen vaikeita aihepiirejä. Täytyy ensiksi muistaa ettei voi olla liian rehellinen vaan yhteisöllinen tarkoitus menee aina elokuvanteon edelle. Huumeiden käyttäjää ei voi kuvata monivivahteisena ihmisenä vaan itsetuhoisena uhrina jonka persoonallisuuden koko kirjon on paha huume tuhonnut.

Huumevalistuksesta tulee aina mieleen vanhat peruskouluajat. Muistan istuneeni jossain ilmanvaihdoltaan olemattomassa homekoulussa iltapäivän lopulla ja katsoneeni muun luokan kanssa jotain amerikkalaista huumedokumenttia. Siinä LSD:tä annettiin eläintarhan tiikerille, joka kouristeli ja törmäili kaltereihin. Noin siis käy jos ottaa huumetta. Vaikka polttaisi vain kerran elämässään pilveä muutaman sekunnin ajan. Muistakaa nyt kaikki lapsukaiset ja isommatkin.

Tuo filmi oli sillä viikolla ainoa tapa olla kuuntelematta tylsän opettajan tuntia. Muistan elämäänsä kyllästyneen maikan tarjonneen myöhemmin meille vielä toistakin valinnan mahdollisuutta. Joko mennään uuteen kappaleeseen tai sitten katsotaan se huumefilmi uudelleen. Alistuneet kädet nousivat kannattamaan projektorin hakemista jostain koulun syövereistä. Ainoastaan yksi vähälahjainen Mia-tyttö hihkui ihan oikeasti innosta päästessään katsomaan pakkoliikkeistä tiikeriä toiseen kertaan. En voi unohtaa tuon tytön ilmettä. Tuskin filmin tekijä edes unissaan uskalsi toivoa että joku oikeasti voisi innostua siitä roskasta. Nähdessäni Mian innon tajusin että maailmalla ei oikeasti taida olla toivoa. Sen tajuaminen olikin luultavasti yksi elämäni traumaattisimpia kokemuksia ja vaikutti tulevaisuuteni muodostumiseen. Toivottavasti edes sinä Mia ymmärsit jälkeenpäin hankkia itsellesi elämän.

En ole vielä nähnyt Reindeerspottingia enkä noin muutenkaan ole erityisen inspiroitunut koko aihepiiristä. Olen sen sijaan hyvin kiinnostunut asioista joista saa puhua ainoastaan yhdellä tavalla ja tarkoitushakuisesti. Jäin miettimään jonkun virallisen ihmisen kitinää siitä että dokumentin henkilö lähti käymään etelässä ja lopulta haaveili jäävänsä paikkaan pysyvästi. Tuollainen siis oli ainoastaan pakoa todellisuudesta ja se ei ikinä voisi olla mahdollista "oikeassa" elämässä. Mutta mikä on todellisuus?

Todellisuus on järkeville ihmisille sitä että käy koulunsa loppuun ja sen jälkeen opiskelee. Sitten aloittaa työputken joka jatkuu eläkeikään asti. Kun tuotakin ikää ollaan koko ajan nostamassa niin mahdollisesti sitten elämän viime hetkinä saattaa jäädä jotain aikaa itselleenkin. Ellei kuole ja sairastu sitä ennen. Oma vaarini paiski kovasti töitä ja oli suunnitellut eläkepäivänsä jo etukäteen. Mutta viikatemies tuli ja korjasi muutaman kuukauden päästä.

Onko se niin vaikeaa oikeasti kuvitella että joku haluaa paeta omaa elämäänsä? Entäpä jos ei näe mielekkyyttä siinä että tehdään töitä, säästetään rivitaloa ja mennään perjantaina baariin kännäämään jotta raskas työviikko nollaantuu? En väitä tietenkään että huumeiden käyttö olisi mikään ratkaisu yhtään mihinkään. Mutta en myöskään tajua miten monen on niin vaikeaa ymmärtää että on ihmisiä jotka haluavat paeta juuri sitä mitä itse on tottunut pitämään arvokkaana.

Eihän pään sekoittaminen tietenkään ole rikkaiden yhteiskuntien juttu. Köyhissä maissa haistellaan liimaa tai juodaan lasinpesunesteitä joka puolella. Hekin haluavat paeta elämäänsä eli sitä köyhyyttä ja kurjuutta joka tekee elämästä usein helvettiä. Kukaan ei kysy miksi joku haluaa paeta elämäänsä asuessaan kadulla. Mutta onko meillä länsimaissa oikeus olla ihan yhtä hukassa vai olemmeko silloin vain kiittämättömiä paskiaisia?

Ymmärrän riippuvuuksia siksi että tunnistan itsessäni samanlaisia taipumuksia. Suhteeni äitiin on ollut syntymästä asti pahimman lajin addiktio. Olen koko elämäni paennut erilaisia asioita ja varsinkin vastuuta. Haluaisin matkustaa koko ajan jotta pääsisin pakenemaan vaihteeksi jonnekin muualle. Valitettavasti vaan rahat ei oikein riitä sellaiseen huviin. Voisin kuvitella juomistakin mutta en halua olla koukussa mihinkään. Kun tunnen alkavan nousuhumalan niin tiedän että haluaisin heti kohta taas kokea saman. Eli tunteen että on muualla.

Luin jostain että kaikkia riippuvuuksiin taipuvaisia yhdistäisi joku geeni jossain. Vai oliko se neurologinen juttu sittenkin. Ei kai sillä niin väliä olekaan. Tärkeintä on kuitenkin se että tulevaisuudessa varmaan tuokin ongelma tullaan hoitamaan tavalla tai toisella. Kun vauvalta löydetään yhteiskunnalle kustannuksia tuottava "virhe" voidaankin aloittaa heti varhaisessa vaiheessa teholääkitys. Äkkiä kukaan ei halua enää paeta mitään ja työviihtyvyys nousee samaa tahtia tuottavuuden kanssa. Luulen ihan oikeasti että tuo aika on tulossa ja rukoilen että joku riippuvuus on ehtinyt tehdä minusta selvää sitä ennen jotten joudu tuota kaikkea näkemään.