Alkuviikolla keskustassa käydessäni päätin poiketa kiskaisemassa siiderin huiviin Mannstreetilla kun tuon avatessa kahdelta ensimmäinen tunti on lähes ilmainen. Paikka oli vielä lähes tyhjä ja en voinut olla ajattelematta Kaurismäen elokuvien uneliaita surullisia baareja. Tylsyydessäni yritin salakuunnella mistä lähipöydän pariskunta puhui keskenään.
Toinen miehistä kertoi pitkäaikaisen tuttunsa kuolleen yllättäen. Hän oli lapsena tutustunut mieheen erään suht tunnetun helsinkiläisen tavaratalon vessassa kun tämä oli kysynyt haluaisiko poika ehkä lähteä katsomaan hänen joulukuustaan. Kumppanukset kilistelivät poismenneen muistolle ja toinen totesi ettei hänen tarvinnut mennä kuusta katsomaan miehen kotiin kun setä oli näyttänyt sitä innokkaasti jo siellä vessassakin.
Tätä pientä lämminhenkistä sateenkaaritarinaa kuunnellessa jäin miettimään sitä miten vähän olen jättänyt itsestäni muisteltavaa ja fiilisteltävää. Sortumatta yhtään ylidramatisointiin tai masanteluun voin tunnustaa että olen hukannut suuren osan elämästäni johonkin. En ole edes ihan varma mihin se katosi. Se meni niin nopeasti että tarvitsisin toisen samanlaisen, kiitos.
Olen miettinyt onnistuisinko elämään uusintaversion yhtään paremmin. Hankalinta olisi jos joutuisin tekemään sen tässä ja nyt. En yhtään kadehdi nykynuoria siinä että he joutuvat selviytymään vuosi vuodelta tehokkaammassa yhteiskunnassa jossa ihmisiä arvotetaan enemmän ja enemmän sen perusteella miten tuottavia ollaan. Viime vuosituhannella oli vielä jossain määrin varaa olla kylähulluja. Nykyään täällä se on ihan liian hintavaa puuhaa.
Luulen että seuraavan sukupolven Masa olisi ihan yhtä sekaisin kuin nykyinenkin. Saisin luultavasti jonkun supertehokkaan lääkityksen ja kiertäisin psykoterapiasta toiseen. Luulen kyllä ettei pirteä Leena-Kaisa senkään jälkeen tietäisi mikä minua vaivaa mutta hänellä saattaisi olla vielä halua tutkia asiaa seuraavat kymmenen vuotta lisää jotta Masasta tulisi kunnollinen veronmaksaja.
Minusta on pidetty täällä hyvää huolta enkä ilman yhteiskunnan tukea olisi enää varmaankaan hengissä. Siksi tuntuu ikävältä uneksia siitä että voisi syntyä uudelleen jossain muualla. Luultavasti silloin kuolisin köyhyyteen ja sairauksiin jo heti alkumetreillä. Niinpä muutan päiväuntani hieman ja pyydän syntyä uudelleen yläluokkaiseen ympäristöön jossa selviäisin perhesuhteilla ja ruskeilla kirjekuorilla.
Rakas Jumala, jos olet olemassa niin saanko kertoa mitä haluaisin tänään. En erityisemmin välitä taivaasta mutta voisin sen sijaan syntyä ainakin kerran vielä uudelleen. Voisin olla seuraavaksi vaikka mafiaperheen turhautunut jälkeläinen. Isäni olisi koko ajan hoitamassa rakennusbisneksiään joten asuisin vanhassa kartanossa yksin pikkuveljieni kanssa. Äitini shoppailisi kaiket päivät kaukana Milanossa ja Pariisissa. Kävisin koulussa tekemässä kokeet ja ruinaamassa muilta oppilailta suihinottoa. Ihoni olisi pehmeä ja auringon kevyesti sävyttämä. Kiharat kastanjanväriset hiukseni ulottuisivat olkapäille asti. Äitini toisi Milanosta joka viikko uusimmat muotivaatteet ja sen jälkeen lähtisi heti taas pois. Kun muut hikoilisivat koulussa niin viettäisin iltapäivät rannalla tuhmien poikien kanssa suunnitellen tulevaisuutta jota ei ikinä onneksi tulisi. Polttaisin koko lapsuuteni ajan loputtomasti tupakkaa mutta jättäisin sen huomattuani ettei se estä pituuskasvuani.
Eläisin uskoen ettei mikään voi loppua koskaan. Elämä olisi ainoastaan esteettisiä nautintoja varten. Rakastelisin niitä jotka olisivat sillä hetkellä koko kaupungin kauneimpia. Söisin ainoastaan keittiömestarin viikkokausia kypsyttämiä herkkuja. Kuuntelisin elämäni aikana vain täydellisiä konsertteja, joissa maailman kauneimmista pojista valitut kuorot laulaisivat enkeliäänillään niin että jokainen kuulija puhkeisi kyyneliin. Mikään ei olisi minulle liian hyvää. Tekisin mielessäni pilkkaa Masan kaltaisista ihmisistä mutta olisin liian hyvätapainen tunnustaakseni sen julkisesti. Olisin poikkeuksellisen nuori ja lahjakas. Mutta olisin niin ylimielinen etten tekisi lahjakkuudellani mitään.
Lopulta kasvaisin aikuiseksi ja huomaisin että isäni on tienannut omaisuutensa upottamalla kilpailijansa sementtiin. Loputtomat päivät auringossa olisivat tuhonneet ihoni ja etelän miesten tapaan selkäkarvoistani voisi jo kutoa peiton Perun vuoristolaislapsille. Tuhmat pojat olisivat aikuistuneet ja muuttaneet työn perässä Torinoon Fiatin tehtaille. Tihertäisin muutaman teatraalisen kyyneleen ajan kulumisen muistolle. Söisin kaupungin parhaimmassa pastaravintolassa vielä yhden täydellisen illallisen ja ihailisin terassilta ilta-aurinkoa. Sitten menisin kotikartanon autotalliin ja ottaisin isäni punaisen Ferrarin. Ajaisin rantakallioille ja katselisin vielä hetken punertavan auringon viimeisiä säteitä. Lopulta käynnistäisin auton ja kiihdyttäisin alas jyrkänteeltä sinivihreään mereen hypistellen rukousnauhaa ja kiittäen siitä että sain elää onnellisen ja upean elämän.
