Melkein kuin ihan

Istuessani kahvilla isäni ja erään yhteisen ystävämme kanssa todellisuus kurkisti yllättäen verhon takaa. S on pakkomielteinen matkamies. Ellei hän ole koko ajan jossain niin hän on vertailemassa lentojen hintoja tai suunnittelemassa seuraavan eksoottisen matkan reittiä. Olen joskus kokeillut hänen vauhtiaan ja itselleni se tuntui
täysin tappavalta. The Amazing Race on vasta alkulämmittelyä.

Isäni katsahti mietteliäänä kameralaukkuaan ja totesi että hän on mukana netin valokuvasivuilla, joiden tarkoituksena on tutkia eri maita ja kulttuureita valokuvien avulla. Seurasi kymmenen sekunnin pieni kiusallinen hiljaisuus. Me muut tiesimme että hän katselisi niitä omasta huoneestaan käsin vaikka mieli ehkä tekisi jotain muuta.

Omena ei ole kauas puusta pudonnut vaikka sätkiikin ikävästi putoamisesta seuranneiden vammojen takia. Meinasin sanoa että minäkin tykkään katsella galleriasta kauniiden poikien kuvia, se on melkein kuin kävisi kerran vuodessa treffeillä. Ja osaan neuvoa kavereitani aika hyvin mesen kautta. Ja mitä en tiedä niin googletan. Paitsi että moni kaveri ei ole ihan oikea kaveri vaan mesetuttava. Mutta toisaalta neuvonikin ovat alunperin peräisin wikipediasta, joten kukaan ei lopulta voita tai häviä.

Äitini ymmärtäisi tuon varmaan hyvin. Hän on usein sanonut ettei hänen tarvitse matkustaa kun saman näkee televisiostakin. Siinä tapauksessa maapallon täytyy olla aika vaarallinen paikka, koska hänen televisionsa suoltaa ulos jatkuvia uutisia maanjäristyksineen, lamoineen ja irtisanomisineen höystettynä murhilla ja orava-aiheisilla loppukevennyksillä.

Olen miettinyt viime päivinä itseäni ja kohtaloa. Jos minun on tarkoitus viettää koko elämäni erittäin staattisessa ja hyvin vähän virikkeitä tarjoavassa ympäristössä niin miksi olen saanut uteliaan sielun? Miksei minusta ole tehty samanlaista sohvaperunaa kuin mihin geenini ilmeisesti viittaisivat? Vai onko isäni aikoinaan tehnyt töitä ihqulle Massive Dynamicille Walter Bishopin kanssa?

Tässä vaiheessa lukijalle on herännyt yksi iso kysymys: Jos kerran tunnen näin niin miksi en muuta elämääni ja tee asioille jotain? Miksi päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen hakkaan päätäni seinään täysin samalla tavalla? Katson sivusta kun oma ainutkertainen elämäni kulkee ohi. Vihaanko itseäni todella näin paljon? Vai odotanko 3-vuotiaan lapsen tavoin äitini hyväksyntää jokaiselle asialle? Olen huomannut että tavallisesta arjesta
poikkeavien asioiden tekeminen on alkanut pelottaa minua entistä enemmän. Tai ehkä olen ainoastaan sopeutumassa omiin geeneihini. Minunhan kuuluisi pelätä vielä vähän enemmän.

Haluaisinkin soittaa Walterille, joka laittaisi minutkin kellumaan nestekammioon anturit ohimoilla ja LSD:n voimin yrittäisi yhdistää muistoni jonkun aktiivista elämää viettäneen ihmisen muistoihin. Ehkä silloin saisin mieleeni paremman rauhan enkä olisi yksinään keskustelemassa tyhjän pääni kanssa.