Manjaana-meininki

Pimeän talven keskellä ajatukset harhailevat helposti toisiin aikoihin ja paikkoihin. Tylsän ja värittömän arkielämän turruttaessa on aika kaivaa esille kliseisen yleistetty "eteläinen" tapa tehdä asioita. Vaikka en halua sortua suoraselkäisten kunnon suomalaisten niin parjaaman "manjaana-meiningin" yliromantisointiin niin toivoisin että suomalaiset oppisivat suhtautumaan elämään vähemmän tosikkomaisesti. Kylmässäkään ilmastossa pipon ei tarvitse puristaa liikaa.

Monien muiden protestanttien tavoin suomalaiset ovat paatuneita kontrollifriikkejä. Oleellisinta ei ole siis se mitä tapahtuu vaan se että asiat tapahtuvat täsmälleen oikeassa järjestyksessä ja ajallaan. On ensiarvoisen tärkeää tuntea olevansa koko ajan tilanteiden herra. Viitisen minuuttia myöhässä olevat junat ovat siis ehdottomasti hyvä syy spämmätä lehtien yleisönosastot täyteen vihakirjoituksia. Mutta mitä jos yhdessä yössä tilalle tulisikin se kamala manjaana-meininki?

Minusta olisi välillä aika terapeuttista huomata ettei ketään aina kiinnosta. Tyhjää vilkkuvia opastetauluja, puhelinsoittoja numeroihin joissa kukaan ei vastaa. Jonkun olisi pitänyt tehdä tänään jotain mutta ei vaan huvittanut. Selviytyäkseen arjesta joutuisi varaamaan vähän enemmän aikaa. Äkkiä minuuttiaikataulut ja reittioppaat olisivat aika hyödyttömiä. Jos vielä nettikin joskus pätkisi niin ratkaisua ei voisi edes etsiä googlesta tai wikipediasta. Voisiko silloin olla mistään enää ihan varma?

Asioiden huonosti tekemisessä ei tietenkään ole mitään elämää suurempaa. Eikä siinäkään ole mitään ihailtavaa että joku korruptoitunut yksilö laittaa muille kuuluvaa omaisuutta omiin taskuihinsa. Ihailen paljon enemmän sitä miten "geneerisen etelän" ihmiset ottavat infrastruktuurin puutteet valitettavana väistämättömänä pikku hankaluutena, jolle ei oikein voi mitään. Valittamisen sijaan voi joskus olla hauskempaa mennä lähikuppilaan vetämään naama täyteen mezejä ja rakia, tai ihan mitä vaan.

On totta, että protestanttisen pohjoisen ja vähemmän pragmaattisen etelän väliset erot korostuvat ilmaston kautta. Onhan Suomikin kesällä paljon vähemmän ahdistava ja vähemmän tosikkomainen paikka elää. Mutta ilmaston tuomia eroja ei voi myöskään ylikorostaa. Harva meistä pitää vaikkapa Venäjää käytännöllisyyden mallimaana. Suurin osa eroista on kuitenkin peräisin kulttuurin ja uskonnon ominaispiirteistä. Ordnung über alles.

Voin tunnustaa, että ihailen salaa syvän etelän asukkaiden taipumusta pieneen anarkismiin. Ihan jokaista älytöntä sääntöä ei ole pakko noudattaa kirjaimellisesti. Suomalainen ideaali ehdottomasta rehellisyydestä on omasta mielestäni ahdistava ja utopistinen. Pieni valkoinen valhe silloin tällöin ei tee kenestäkään vielä petturia. Miksi yhteenkään ihmiseen pitäisi voida luottaa tilanteessa kuin tilanteessa jos emme luota edes aina omaan itseemme? Hyväksymällä oman ja muiden puutteellisuuden lakkaamme myös vaatimasta kohtuuttomia.

Eräänlainen aitouden myytti tulee myös vastaan ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kuinka monen suomalaisen olenkaan kuullut valittelevan ulkomaalaisten tyhjänpäiväisiä toivotuksia ja fraaseja. Aika harva onkaan todellisuudessa kiinnostunut siitä onko täysin tuntemattoman ihmisen loppupäivä hyvä vai huono. Näen kuitenkin jotain arvoa sillä että ylipäätään puhutaan. Tyhjät sanat tuntuvat typeriltä, mutta mahdollistavat sen, että ehkä muutaman harjoittelukerran jälkeen uskalletaan puhua jo oikeasti. Olen ehkä huono suomalainen enkä niin aito ihminen, että pystyisin ilman aasinsiltoja avautumaan ventovieraalle koko elämäntarinani kanssa tosta ihan noin vaan.

Pohjoisia protestanttisia alueita leimaa myös työn jatkuva mystifioiminen ja ylikorostaminen. Pohjoismainen hyvinvointi on peräisin solidaarisuudesta ja hyvästä tahdosta eikä muita kovemmasta työnteosta, kuten jotkut asian esittävät. Kaikkialla maailmassa painetaan pitkiä päiviä mutta voitot menevät harvempiin taskuihin. Tässä mielessä pohjoinen maailma ottaa selvän niskalenkin manjaana-ihmisistä. Hyvin organisoitu yhteiskunta pystyy pitämään hyvää huolta, jos vaan halua siihen riittää. Etelässä ihmiset joutuvat hoivaamaan perhettään, sukulaisiaan ja naapureitaan. Se kasvattaa yhteisöllisyyttä mutta se ei yleensä ole pyyteetöntä.

Eroja syntyy elämän tärkeiden asioiden arvottamisessa. Pohjoisen ihmiselle duuni, ura ja siihen liittyvä oravanpyörä ovat kaikki kaikessa. Jos tapahtuu jotain odottamatonta on edessä syvä masennus ja alkoholismi. Etelämpänä ihmiset ottavat lähes itsestäänselvyytenä sen, että kohta tapahtuu jotain ikävää. Sitä ennen kannattaa nauttia läheisten seurasta ja elämän pienistä iloista. Mikään kun ei ole ikuista, ei edes skandinaaville tai saksalaiselle. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö pohjoiset maat olisi noin keskimäärin infrastruktuuriltaan eteläisiä naapureitaan kehittyneempiä. Mutta osaammeko me oikeasti nauttia siitä kaikesta ihanuudesta? Tuntuu siltä että vanhemmissa kulttuureissa ihmiset erottaisivat kirkkaammin sen mikä elämässä on oikeasti arvokasta.

Kysymys kuuluukin onko tavallisella suomalaisella enää aikaa nauttia elämästään vai viekö työuupumus ja itseaiheutettu kulutusrumba kaikki mehut sitä ennen. Ja onko todellakin niin tärkeää nussia jokaista pilkkua joka ikisessä tilanteessa koska sääntöpykälä X on olemassa. Tuoko kaiken alleen jyräävä kontrolloiminen ja tuplavarmistaminen todellakin parempaa elämänlaatua vai päinvastoin?

Muistetaan myös, että valtio ja sen alueella elävien ihmisten toteuttama kulttuuri ovat kaksi eri asiaa. Lakipykälät määrittelevät yhteiskunnan asettamia rajoja, mutta silti ihmiset yksilöinä päättävät missä määrin he haluavat sitoutua yhteisiin sääntöihin. Me kaikki ratkaisemme itse sen mikä meistä on hyvää ja arvokasta, ei tarvitse aina vierittää vastuuta Jumalalle tai Valtiolle. Voimme tietysti täällä kauhistella monien takapajuisina pitämiemme paikkojen lakipykäliä ja syrjintää, mutta lopulta yksittäiset ihmiset niilläkin alueilla ratkaisevat halutaanko kaikkea paskaa oikeasti edes noudattaa.

Pohjoiset protestanttiset maat ovat hyvin tiukasti säädeltyjä ja kontrolloituja yhteiskuntia. Tietyllä tapaa niin ovat myös monet eteläisemmätkin maat tuskastuttavan byrokratiansa kautta. Meillä kuitenkin ihmiset yhdessä uskovat kaiken kattavan pykäläviidakon tuovan suurta onnea, kun taas jossain muualla yhteisten sääntöjen kiertäminen on suosittu urheilulaji ja merkki terveestä kapinahengestä. Tässä mielessä samanlaisilta näyttävät säännöt eivät kerro mitään lopullista ihmisten itse rakentamasta arkitodellisuudesta.

Koska Ranneliikkeen lukijat ovat pääosin sateenkaari-ihmisiä niin otetaanpa vähän homoisampi anekdootti. Suvaitsevaisessa protestanttimaassa homo marssii ja marssii oikeuksiensa puolesta ja menee yön alkaessa homoklubille. Pari tuntia on lähes tyhjää kunnes lopulta yhden aikaan saapuu takapuoltaan keinutellen sisään joukko kunnon homoja. Nämä ryystävät eri puolilla huonetta gin toniceita ja yrittävät säilyttää kasvonsa muiden silmissä. Kukaan ei halua olla liian helppo eikä myöskään liian vaikea. Lopulta kaikki menevät yksinään koteihinsa runkkaamaan homopornolle. Olo tuntuu vapautuneelta. Samaan aikaan vähän takapajuisemmassa ja epätasa-arvoisemmassa paikassa ruskettunut rantaleijona ottaa kivenkolossa salaa suihin joltain tuntemattomalta. Kukaan ulkopuolinen ei huomaa koska ketään ei ollenkaan kiinnosta. Kukaan ei ole menemässä naimisiin tai adoptoimassa ketään. Ruskettunut adonis pyyhkii hikeä otsaltaan ja miettii kuinka rankaksi manjaana-meininki voikin joskus käydä...