En tiedä miten jouduin tähän huoneeseen. Hämärästi tajuan että ympärilläni on joukko sukulaisia ja muita tuntemiani tyyppejä. Koulukaverini Pia on ottanut koko porukan vangiksi jostain käsittämättömästä syystä. Pia makaa kyljellään sinisellä terveyskeskus-tyyppisellä nahkaisella operointipöydällä ja puhuu muille. Sitten takaa hiipii tummaihoinen vanhempi mies ja savu alkaa täyttää huonetta. Pia juttelee kyljelleen kääntyneenä fleece-takissaan eikä huomaa hänen päänsä menoksi suunniteltua juonta. Kaikki muut huomaavat ja pidättävät hengitystään. Masa näkee savun mutta hengittää ensin vähän (hitaat refleksit ja hidas äly) ja vasta sitten ymmärtää sulkea sieraimensa. Päässäni ryhtyy pyörimään ja tajunta on juuri sammumassa kun tajuan että Pia on lyyhistynyt nahkapöydälle ja muut ovat kävelemässä paikalta pois. En halua vielä kuolla. Heilutan kättäni että joku auttaisi. En oikein enää tajua tätä maailmaa. Muut juttelevat keskenään nauraen helpottuneena kun Pialta oli saatu taju lopultakin kankaalle. Ollessani aivan viime henkosillani b-luokan jenkkielokuvista tuttu vanhempi tummaihoinen sankari (oikeaa nimeä en muista) hiippailee hitaasti ja kiirehtimättä nauravana eteeni huomaten minun epätoivoisen huitomiseni ja nostaa eteeni pahvisen kyltin. Kyltissä lukee kysymys: "Friend of Joe? Yes or no?" Varmuuden vuoksi pahvissa on eri väreillä jaetut puoliskot kyllä ja ei vastaukselle. Saan vaivalloisesti siirrettyä sormeni Yes-puolelle, jolloin ilmeisesti Joe-niminen herra vetää minut kädestä ylös ja lopulta pois savuisesta huoneesta. Taisin hetken aikaa jäädä miettimään miksi juuri minut pelastettiin viimeisenä ja hyvin hitaasti. Joen vauhti oli suurinpiirtein yhtä ripeä kuin Masan työnhaku. Eli lähes päätähuimaava.
Kun pääsen ulos huoneesta niin Pian hirmutekojen mittasuhteet paljastuvat. Katson alas lattialle, jossa räpiköi joku hirveän huonokuntoinen karvakasa. Kuulen jonkun sanovan "Nyyti". Silloin päässäni napsahtaa. Vajoan itkuisena polvilleni halaamaan lähes muumioituneen näköistä eläinparkaa joka on aivan litistynyt ja oudon erivärinen kuin aiemmin. Mutta se irvistää ja haukkuu. Ja reagoi kun halaan sitä huutaen samalla hysteerisenä "Mitä te ootte tehneet Pikku-Nyytille." Tajuan että sairaan mielen riivaama Pia on pitänyt Nyytiä hengissä kaikki nämä vuodet, vaikka kaikki uskoivat että lapsuuteni ajan mummoni koira oli jo lopetettu ajat sitten. Vajoan itkuisena maahan. Helvetin psykopaattinen Pia!
Sitten herään nopeasti. Olen sängyssäni Latokaskessa. On aamu. Olen jälleen kerran elossa. Piaa ei näy missään. Lapsuuteni on yhä kaukana jossain menneisyydessä. Pia ei ole oikeasti psykopaattinen vaan asuu jossain avomiehensä kanssa rivitalossa Vantaalla ja harrastaa Bernin paimenkoiria. Nyyti on päätynyt takaisin luontoon ja elää ikuisesti omissa muistoissani maailman parhaimpana koirana. Olen väsynyt unen jälkeen. Ehkä sittenkin ne normaalit unet kuten klassikoksi päätyneet taidefilmit "Vangitkaa Masa" (Sotilaiden maihinnousu) , osat 1389-7543 ja "Pako Kerrostalossa", osat 543-876 (Erikoisjoukkojen saapuminen) - ovat rentouttavampia kuin äskeinen.
Mutta tuo uni sai muistelemaan lapsuuden kesiä. Silloinhan kesät olivat ihan oikeita kesiä. Nyt kasvihuoneilmiön aikana ilmasto on niin kuuma että ulkona ei tarkene olla ilman pitkähihaista paitaa. Jos vuoden 2008 kesä olisi paketissa niin siihen olisi lyöty EU:n hyväksymä tarra: "Kesän kaltainen vuodenaika". Mökin puinen rantalaituri ja polttavan kuuma kallio tuntuvat vieläkin aivan todellisilta kokemuksilta. On mahdotonta mieltää että niistä on jo kokonainen ihmisikä aikaa. Silloin joskus mökin lahti tuli usein äkkiä täyteen meduusoita. Nykyään niitä ei enää näe Itämeren saastumisen takia. Kirkasvetisessä Välimeressä kylläkin. Sinilevä on jo tänäkin kesänä ottanut valtaansa suuren osan etelärannikosta. Mökillä leikkikaverina ollut serkkupoika on kasvanut aikuiseksi ja muuttunut huumorintajuttomaksi ja kylmäksi lakimieheksi. Saaristossa mökkiläisiä kuljetelleet kalastajat ovat lopettaneet elinkeinonsa ja siirtyneet töihin tehtaalle mantereen puolelle. Kala kun ei enää viihdy Itämeressä.
Haluaisin niin kovasti uskoa että kaikki on Pian tekosia. Julmasta ja sairaasta puolestaan huolimatta kouluaikoina hän oli niitä harvoja tyttöjä joita pystyin ymmärtämään. Pia oli sellainen mutkaton poikatyttö, jonka oikkuja ei tarvinnut ryhtyä arvuuttelemaan vuosikausia kestävän kirjekurssin avulla. Pia oli lyhyesti sanottuna hyvä jätkä. Tällaisen kunnianosoituksen ja lähes mielistelyn jälkeen olisin kiitollinen jos hän palauttaisi elämäni takaisin siististi viikattuna muovipussiin. Mutta ehkä hän on tässä vaiheessa oppinut jo aikuisen naisen luonteeseen kuuluvan pakollisen vaikeaselkoisuuden ja ei enää osaa käsitellä yksinkertaista toivettani. Mikäli nyt ylipäätään on enää elossa, koska emme tiedä mitä kaasua Joe viime yönä käytti. Mutta takerrun viimeiseen oljenkorteeni: "Pia, jos luet tämän niin olisitko kiltti ja ottaisit yhteyttä Masaan. Sinulla on jotain joka ehkä kuuluu minulle."
Tarkemmin ajatellen en ole enää varma haluanko sittenkään kuulua tämän leffojen sivuosien jämänäyttelijän kavereihin. Friend of Joe? I don't think so anymore...Tuntuu oudosti kuin savu täyttäisi taas huoneen. Joe taitaa olla nopeampi avaamaan kaasuhanansa kuin sulkemaan sen. Jotenkin tyypillistä toimintaa jenkeiltä. Onneksi harkinta-aikaa on varmaankin se sama vajaa minuutti ennenkuin pahvilappu nousee, enemmänkin jos en mene blondina hengittämään ensimmäisiä höyryjä. Jos taas kävisi kuitenkin niin että Joe innostuu jutskaamaan ihmisten kanssa niin tiiviisti ettei tule tarkkailleeksi tajuntani tilaa niin pääsen lopultakin tapaamaan Pikku-Nyytiä. Voitan tällä kertaa molemmissa tapauksissa.
