FCKONE

Tallinna on ja tulee aina olemaan suosikkikaupunkejani. Yksi halvimmista huveistani on matkata pimeänä harmaana vuodenaikana puoli-ilmaislipuilla lahden yli ja vaellella pitkin pieniä keskiaikaisia katuja. Jos turisteja ei ole lähettyvillä ja autotkin ovat löytäneet parkkipaikkansa muualta, voi hetken aikaa kuvitella miltä elämä näytti samalla kadulla monta sataa vuotta sitten. Itse saan vanhoista kauniista kaupungeista suurta lohtua. Tallinnankin talot ovat nähneet mitä erilaisimpia aikoja ja monenlaisia hallitsijoita. Silti ne ovat pystyssä kuten koko ihmiskunta kaikesta taakastaan huolimatta. Elämä jatkuu ja tämäkin vuosikymmen lopulta pyyhkiytyy muistista.

Vuosisataisen historian ihailu on sitä tärkeämpää mitä ahdistuneemmaksi itseni tunnen. Luultavasti lohdutan itseäni sillä, että on olemassa jotain suurempaa ja pysyvämpää kuin tämän ajan uskonto eli rahan ja tavaran perässä juokseminen. Yritän myös silloin kuvitella millaista elämäni olisi ollut erilaisina aikakausina. Olettaen että ylipäätään olisin olemassa. Kykyni selviytyä erilaisista vaikeuksista menemättä rikki ei tunnetusti ole kovin kummoinen. Ainoa pelastukseni selvitä entisessä maailmassa olisi ollut syntyä pieneen etuoikeutettuun yläluokkaan, mutta sen todennäköisyys olisi vastannut keskikokoista lottovoittoa.

Kuten monilla muillakin toisinajattelijoilla, myös itselläni vapauden kaipuu johtaa helposti yliromantisointiin. Yritän kertoa itselleni, että menneinä aikoina ihmisten elämä oli aika usein karua selviytymistä puutteen ja joskus kurjuudenkin keskellä. Tosin kuten eräs ystäväni äsken minua muistutti, elämänlaatu ei ole läheskään sama asia kuin elintaso. Ja nimenomaan elämänlaadun arvioiminen on liian monimutkainen yhtälö, jotta sitä voisi jollain luotettavalla tavalla mitata. Eri yksilöiden kokema tyytyväisyys omaan elämään voisi noin teoriassa olla jonkinlainen mittari, mutta tyytymättömyyden ilmaiseminen on myös kulttuurisidonnainen juttu.

Tallinnassa vaeltelu saa minut ajattelemaan aikakoneen mahdollisuutta. Mitäpä jos sähköpostiisi tulisi mainos aikakonefirman kahden euron tutustumistarjouksesta? Koodilla FCKONE olisit oikeutettu yhdensuuntaiseen reittimatkaan valitsemallesi aikakaudelle ilman mahdollisuutta palata takaisin. Sinulla ei olisi myöskään mahdollisuutta matkata oman nuoruutesi kultaisiin vuosiin vaan joutuisit siirtämään nykyisen jo puoliksi mädäntyneen ruhosi toiselle aikakaudelle sellaisenaan. Tarttuisitko tarjoukseen?

Ranneliikkeen ihmisten mielipiteiden perusteella saattaisin arvella, että moni teistä lukijoista siirtäisi itsensä parikymmentä vuotta eteenpäin kohti tulevaisuutta. Monille ratkaisevaa tuntuu olevan se, että pystyy elämään elämää juuri samalla tavalla kuin valtaväestö. Yhteenkuuluvaisuus ja integroituminen Suureen Massaan tuo ainakin osalle kiistatonta onnellisuutta. Yllättävän moni tuntuisi olevan valmis uhraamaan aika paljon, jotta voisi tuntea olevansa yhtä arvostettu kuin muut. Itselleni tällainen toive on täysin vieras. Tunnen itseni hyvin kotoisaksi epämääräisessä dekadenssissa, harmaalla alueella jossain hyvän ja pahan välimaastossa. En kaipaa hyväksyntää, koska en tee sillä mitään.

Täytettyäni klubikorttini tunnukset ja salasanat varaisin yksisuuntaisen retrospektiivisen reittimatkan lähelle mutta tarpeeksi kauas. Jos minulta kysytään, ihmiskunta saattoi saavuttaa kehityksensä huipun 60- ja 80-luvun välisenä aikana. Toki paljon myönteistä on tapahtunut sen jälkeen erityisesti taloudellisen vaurastumisen ja teknologisen kehityksen kautta. Mutta voidaanko "kehitystä" arvioida pelkästään tieteen ja talouden kriteerein? Siinä tapauksessa varmaan Blade Runnerin kaltaisten leffojen visiot tulevaisuuden maailmoista edustaisivat kehityksen huipentumaa, kun ihmiset taistelisivat keskenään ainoasta saastumattomasta vesitilkasta jossain avaruuden teknologiahelvetissä. Ihmisten arvomaailma ja sen muuttuminen eri aikakausina on myös laskettava osaksi kehitystä tai taantumaa.

Luultavasti suurin osa moderniin maailmaan liittyvästä ahdistuksestani on peräisin nopeasti tapahtuneesta suomalaisen kulttuurin muutoksesta. Internet, globalisaatio, informaatiotulva yhdestä ilmansuunnasta ja yhdeltä kielialueelta. Tuntuu kuin se suomalaisuus, jonka joskus tunsin, on nopeasti kadonnut. Tilalle on tullut kasvotonta kansainvälisyyttä, muiden isompien poikien mielipiteiden väsynyttä toistelua, jopa suoranaista kiihkoilua. Olisi myös kohtuutonta syyttää, että se muutos olisi tullut kokonaan pahojen imperialistien pakottamana, ei suinkaan. Meille on kasvanut uusia sukupolvia, joille suomalainen tapa elää on enää jäänne maatalousyhteiskunnasta. Uusi kovempi, ehdottomampi ja tylympi arvomaailma on siirretty täysin vapaaehtoisesti bluetoothilla suoraan otsalohkoon. Tätäkin kehitystä on vauhdittanut heikko kansallinen itsetunto. Sen mikä on peräisin muualta on aina oltava parempaa ja kehittyneempää.

Yksi elämäni suurimmista tragedioista ja selittävistä tekijöistä on se etten useista syistä johtuen pystynyt elämään nuoruuttani. Menetetty nuoruus on saanut myöhemmin toisen kokonaan erilaisen ulottuvuuden. En pystynyt nauttimaan parhaista vuosistani, mutten myöskään silloin pystynyt nauttimaan nyt jo lähes kadonneesta inhimillisemmästä maailmasta. En välttämättä kaipaisi takaisin nuoruuteen tässä ajassa, jos persoonallisuuteni ja tarpeeni pysyisivät nykyisellään. Näillä pelikorteilla tämän ajan kiihkossa minut poltettaisiin roviolla A. Le Coqia lipittävien terassituristien edessä Raekojaplatsilla olin sitten nuori tai vanha. Nuori kaunis vartalo ja avoin mieli ei hirveästi lohduttaisi kun puolet kansasta haluaisi joka tapauksessa repiä sisälmykset irti ilman paikallispuudutusta.

Jotkut tähän aikaan kyllästyneet haaveilevat aikamatkailusta eri tavalla. Luultavasti itsekin varallisuuden ja elämäntilanteen salliessa harkitsisin pysyvää fyysistä siirtymistä länsimaailman ulkopuolelle. Tällaisen ratkaisun voi hyvinkin kokea siirtymisenä aikakauteen, jota nopean kehityksen mukanaan tuoma omituinen joukkopsykoosi ei ole vielä ehtinyt pilaamaan. Toki pakoon juokseminen on aina luovuttamista, mutta elämän ollessa lyhyt jokainen vähänkin onnellisempi vuosi on jo itsessään arvokas. Oikein kovasti etsimällä on mahdollista vieläkin löytää maailmankolkkia, joissa yleinen arvomaailma on rakentunut standardista poikkeavalla tavalla. Poikkeavuuden ei tarvitse olla paremmuutta tai huonommuutta, ainoastaan erilaisuutta. Toistaiseksi jopa kolmannes näistä paikoista on säästynyt omien länsiliittolaistemme pommituksilta.

Pakeneminen on kuitenkin valitettavan lyhytaikainen ratkaisu. Ei ole olemassa paikkoja tai kulttuureja, jotka olisivat ikuisesti omassa rauhallisessa kultuurityhjiössään. Yksi ainoa Oikea Tapa Elää puskee palomuurien läpi ennemmin tai myöhemmin, joko vapaaehtoisesti tai puoliksi pakottamalla. Taloudellisesti hieman hitaammin kehittyneissä maissa muutosprosessi lähtee käyntiin heti kun löydetään oikeat liittolaiset ja oikeat viholliset. Vähitellen ilmestyy mystisiä rahavirtoja, aseita ja uusia bisneksiä. Lopulta Xlandia on tärkeä liittolainen terrorismin torjunnassa ja muuttaa lainsäädäntönsä niin että se mahdollisimman vähän ärsyttäisi uusia ystäviä.

Reittikapselin merkkivalo muuttuu vihreäksi ja aika-avaruuden itämerellistä osaa sylivauvasta asti päivittäin kiertänyt sekakielinen kapseliemäntä kiittää minua viroksi ja ruotsiksi FCKONE-koodin käytöstä. Muutaman tunnin kuluttua olen jo sulautunut seinätapettiin siellä jossain. Haalistunut mustavalkotelevisio kertoo Kekkosen lyöneen tänäänkin hole-in-onen uusimman valtiovierailunsa aikana. Ilmaisjakelulehden kupongilla saisi vielä hetkisen ajan Kulta-Katriinaa kymmenellä markalla. Ainoastaan Masa näyttäisi kadonneen. Se oli kyllä tässä vielä ihan äsken odottelemassa linja-autoa.