Ajetaan oidibussilla!

Olen antanut itseni ymmärtää että omnibus olisi jokin vanhahtava ilmaus bussille eli linja-autolle. Itselleni sana tuo lähinnä mieleen Oidipuksen. Kaikille jotka vähänkään tuntevat historiaani niin tuo ei liene kovinkaan suuri yllätys. Siinä ajaa missä petaa.

Seutuliikenteen kertalippu kallistui vuoden alusta neljään euroon. Halutessasi ajaa omnibussilla muutaman kilometrin mittaisen pätkän vaikkapa Tapiolasta Lauttasaareen, joudut uhraamaan menopaluuseen 8 euroa eli enemmän rahaa mitä monella kuluu päivässä safkaan. Äidin luokse kotiin voi tosin ajaa vieläkin ilmaiseksi Oidibussilla.

Tiedän että vaivani on kohtalaisen yleinen. Eräs tuntemani psykologi totesi että hänen mielestään kaikki homot ovat takertuneita äitiinsä. Ja että heidän kokouksessaan oli päädytty siihen että etenkin yh-äitien lapsista tulee lähes aina homoseksuaaleja. Itse en allekirjoittaisi ihan noita väitteitä mutta mikä minä olen kunnianarvoisia puoskareita kyseenalaistamaan. Silti psykologia on mielestäni aika usein moderni vastine perinteiselle voodoo-uskonnolle. Ihminen kun ei kai siltikään ole kone eikä näin ollen aukottomien syy- ja seuraussuhteiden rakentaminen ole fiksua vaikka kuinka neulojen pisteleminen nukkeen voi tuntua terapeuttiselta.

Äitini on hyvin väsynyt. Jopa väsyneempi kuin Espoon sisäisiä linjoja kuljettavat alipalkatut bussikuskit. Tosin kuljettajien töykeydestä voi rauhassa valittaa. Aika usein esimerkiksi kuljettaja ei suostu avaamaan etuovea vaikka bussi olisi tulossa viimeiselle pysäkilleen eikä kyydissä ole enää kuin kourallinen ihmisiä. Äidilleni ei myöskään tule vahingossakaan mieleen ajatella asioita kuin ainoastaan yhdestä näkökulmasta. Etuovi pysyy suljettuna teki mitä tahansa.

Joka toinen ei-hetero tuntuu suu vaahdossa kertovan kuinka oma äiti on tehnyt aivan valtavan suuria uhrauksia. Ja että oma isä voisi ottaa ja kadota ellei ole sitä jo aiemmin tehnyt. Olen itse yrittänyt vaikka seisoa päälläni jotta onnistuisin miellyttämään omaa äitiäni. Jossain vaiheessa elämääni taisin olla hieman tyly omaa isääni kohtaan. Tuulikki-psykologi todennäköisesti nyökkäilee nyt tietävän näköisenä. Ehkäpä kymmenen vuoden terapialla onnistuisin lopulta huutamaan kadulla että minua on loukattu. Elämä kun on toivottavasti kovinkin mustavalkoinen.

Oidibussin kyydissä oleminen on silti kovin hämmentävää touhua. Tiedän hyvin etten ole äidilleni mitään velkaa ja että hän on tehnyt virheitä ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Silti vielä jopa vanhoilla päivilläni vahdin mustasukkaisesti mutsini hyvinvointia. Pidän häntä jostain syystä ressukkana joka ei osaa pitää huolta itsestään. Ikäänkuin osaisin edes itse pitää huolta itsestäni. Järkeilyllä ja järkeistämisellä ei ole näköjään mitään apua tähän tautiin. Ei silti että olisin muutenkaan ikinä uskonut älyyn. Logiikka on maailmankaikkeuden yliarvostetuin juttu. Tai ehkä ainoastaan omnibus on jättänyt jo ajat sitten.