Mopsi's

Voisiko joku kertoa minulle, miksi oliivit ovat lähes säännönmukaisesti korkeissa ja kapeissa lasipurkeissa. Niitä on niin hemmetin vaikea saada ulos sieltä!

Miten pienet arkipäiväiset asiat saattavatkin olla niin pahuksen ärsyttäviä!

"Masennusoireita ovat:

* Mielialan lasku, surumielisyys, alakuloisuus.
* Elämänilon ja erilaisista asioista nauttimisen kyvyn menettäminen. Mikään ei kiinnosta.
* Uupumus ja väsymys tulevat pienenkin henkisen tai ruumiillisen ponnistuksen jälkeen. On ainainen väsymyksen tunne.
* Masentunut tuntee huonommuutta ja alemmuutta, omanarvon tunne, itsetunto, itseluottamus ja itsearvostus heikkenevät. Arvottomuuden ja häpeän tunteet ovat jatkuvia.
* Syyllisyyden tunteet ovat perusteettomia ja suhteettoman voimakkaita. Toivottomuus, synkkyys ja yleinen kielteisyys valtaavat mielen.
* Unettomuus voi olla vaikeaa.
* Seksuaalinen haluttomuus.
* Masentuneen on vaikea pitää yllä ihmissuhteita, mikä johtaa usein sosiaaliseen eristäytymiseen. Masentunut on ärtyisä, lyhytjännitteinen ja keskittymiskyvytön.
* Pahimmillaan on itsetuhoisia ajatuksia."

Epämiellytävä lista. Ainoana on unettomuus, joka ei varsinaisesti ole vaivannut.

Lähde: http://www.tohtori.fi/?page=4569272&id=9696210

Vietin iltaa kahden ystäväni kanssa. Illan aiheena naistutkimus. Aihe sinällään kiinnostava näin vähemmistön(kin) edustajana. Pidän normaalisti älykkäästä keskustelusta, jossa saa pohtia asioita eri kannoilta, löytää ja kuulla uusia näkemyksiä sekä todeta, ettei suurinta osaa tämän maailman asioista pysty ratkaisemaan yhdellä tapaa.

Ongelmaksi muodostuu ajattelu. Olen aina pitänyt mietiskelystä. Klassista musiikkia hiljaa taustalla, ehkä lasi viiniä ja ennen kaikkea oma rauha olla ajatustensa kanssa.

Nyttemmin - ja taas angstaan masennuksesta, sori nyt vaan - ajattelu EI ole enää ollut toimiva keino rentoutua. Totesin sen taas tänään. Liian syvällinen ajattelu johtaa vain alueille mielessä, joiden toivoisi pysyvän eristyksissä. Nyt vituttaa se, että minusta on tulossa sellainen ihminen, kuin monet näinä päivinä tuntuvat olevan: ei halua keskittyä oman elämän kysymyksiin, koska ne alkavat olla epämiellyttäviä pohdittavia. Yksi hyvistä puolistani on ollut kykyni ratkaista niin henkisen kuin käytännön elämän ongelmiani pohdiskellen ja asioita itsekseni käsitellen. Nyt en siihen enää kykene sotkeutumatta ajatuksiini ja vapauttamatta ajatuskulkuja, joista olen jo kertaalleen päässyt eroon (tai vain saanut ne sivuutettua, pullotettua niin sanotusti).

Jääkö jäljelle vain itsensä pitäminen tarpeeksi kiireisenä, jottei ole aikaa ajatella?

Lapsuudenmuistoja!

http://www.youtube.com/results?search_query=Nikke%20Knatterton&search=Search

Ekaluokkalaiset, siis 7-vuotiaat lapsoset, ovat toisaalta aivan mainioita, toisaalta rasittavia.

Elämäniloa ja ihmeellisiä juttuja riittää. Kysyt jotain niin saat vastauksen ainakin viiteen eri kysymykseen. Et tosin siihen, jonka esitit. Pienetkin asiat ovat hauskoja/ihmeellisiä/elämyksiä jne. Energiaa on pienen kylän verran.

Rasittavia lapsoset ovat oikeastaan samoista syistä. Energiaa on niin, että itse hengästyy. Keskittymiskyky on olematon. Pienetkin asiat saavat maailmaan nurinpäin. Kysymykset saa esittää todella rautalangasta vääntäen.

Olen opettajana toiminut ekaluokkalaisten kanssa lähinnä liikuntatunneilla. Viimeksi tänään sain taas muistutuksen lapsosten nuoresta iästä. Avustaja ei huomannut kertoa, ettei ko. luokan tapoihin kuulu, että jokin joukkoe voittaa. Mukavan viestin päätteeksi totesin toisen joukkoon tulleen ensimmäiseksi maaliin ja voittaneen kisan.

Virhe.

Toisessa joukkoeessa (5 oppilasta) kaksi alkoi itkeä ja loput mutisivat partaansa kädet ristissä rinnuksilla. Ei muuta kuin paikkaamaan "virhettä". Sai taas lässyttää ihan tarpeeksi. Tokenivat kyllä äkkiä ja saatiin seuraava peli käyntiin - siinä ei sitten voittajia ollutkaan.

Muutenkin tämänkertainen sijaisuus oli kiinnostava kaksipäiväinen. Olin ensimmäistä kertaa pienessä kyläkoulussa ja opetin yhdysluokkaa, siis luokkaa, jossa on kaksi tai useampia vuosiluokkia samassa.

Muutaman kymmenen oppilaan koulussa aisti henkilökunnan ja oppilaiden välillä erilaisen vuorovaikutuksen, kuin suuremmissa kouluissa. Keittäjäkin oli samassa pienessä ruokailutilassa touhuamassa ja lapset juttelivat hänen kanssaan siinä kuin kavereidensakin kanssa.

En ole koskaan ollut satojen oppilaiden yksikköjen kannattaja ja nyt olen sitä vielä vähemmän. Pienessä yhteisössä koko henkilökunta pystyy auttamaan yksittäistä oppilasta, varsinkin kun ryhmäkoot ovat järjen rajoissa. Voisin hyvinkin viihtyä 100 tai alle oppilaan koulussa opettajana.

Tässä taas pohjalla käyneenä, noin niin kuin mielialaltani, olen todennut itsesäälin ja "masentumisen" olevan jossain määrin addiktoivia tiloja. Nyt olen taas hieman piristynyt, mistä lie johtunee. Talvikin tuntuu vain pimenevän päivä päivältä.

Kuitenkin kaipaan melankoliaa ja itsesääliä. On jotenkin mukava (?) elää niin, ettei millään tunnu olevan mitään väliä. Sivuvaikutuksena on tosin jatkuva vitutus ja aivojen laiskistuminen ja apatoituminen. Ehkäpä masentumisessa helpottavaa on maailman syyttäminen omista ongelmista; syiden ulkoistaminen niin sanoakseni. Eihän ongelmat tai ajatuskulut mihinkään ole päästäni hävinneet ja varmasti jokin tai joku tönäisee minut taas ennalta-arvaamatta "alas masennukseen". Nykyinen lievä tyytyväisyys on vain väliaikaista huomion kiinnittämistä muihin asioihin, väliaikaista itsensä harhauttamista.

En valitettavasti muista mistä luin/kuka sanoi, mutta joku kysyi, onko onnellisuus olotila, jota ei voi saavuttaa, vaikka kaikki siihen pyrkivätkin. Onko onnellisuus vain yleisesti hyväksytty harha, jota kaikki tavoittelevat, mutta eivät - ainakaan kestävää onnellisuutta - löydä.

Masentava, mutta jotenkin järkeeni käypä ajatus.

Olen tässä taas viimeaikoina pohtinut kysymystä siitä, voiko olla ajattelua ilman kieltä ja käsitteitä (ajatus ei siis todellakaan ole minun omani, saati rajoittunut vain kasvatustieteen alueelle) ? Pohdinta on keskeinen kasvatustieteissä ja opettajana, kun täytyy ymmärtää, miten mieli toimii ja miten siihen voi vaikuttaa.

Tietysti käsite ajattelu ei ehkä ole mitenkään selvärajainen, vai osaako joku antaa sille kattavan tai edes lähellä kattavaa olevan sisällön?

En ole varsinaisesti päätynyt mihinkään ratkaisuun asian tiimoilta. Korkeintaan olen erittäin vahvasti sen kannalla, ettei em. voi erottaa toisistaan. Mielipiteitä?!

No, serkut tulivat ja menivät ja hauskaakin oli. Harmittaa vaan asua kerrostalossa - iänikuiset hiljaisuussäännöt vaivaavat. Olisi mukavaa olla omakotitalo, niin ei tarvitsisi aina häätää ihmisiä pois. Tosin nyt(kin) hekoteltiin puoli kolmeen - naapurin iloksi :)

Olen lihonnut 1,5 kiloa!

Toki olen pari viimeistä viikkoa taas nauttinut kulinaarisista nautinnoista vapaammin ja liikkunut (huonon sään vuoksi) vähemmän.

Olen hieman neuroottinen painoni suhteen. Lukioaikana oli vielä 102 kg:n huippupaino :S. Parissa vuodessa karistin siitä 36 kg ja kevyimmillään painoin 66 kg (olen keskimittainen, huimat 175 cm). Tuossa vaiheessa totesin lihasharjoittelun tarpeen, kun oli vähän löysä olo ;)

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, painan 71, 5 kg (jossa siis se 1,5 kg liikaa!) ja on vähän lihasmassaakin siunaantunut. Kehtaan, ehkä, jo olla ilman paitaa näkyvillä. En kyllä aina sitäkään. En ole päässyt irti lihavasta ruumiinkuvastani.

Ihmiset ympärillä ovat alkaneet "huolehtia" siitä, että painoni olisi pudonnut "ehkä vähän liikaa?". Itse olen vahvasti sitä mieltä, että olen "lihava" tai ainakin, että mukana on painoa hieman liikaa; aina on varaa pudottaa. Tuo 1,5 kg ja siitä eroon pääseminen suorastaan määrittää tämän viikon ohjelmani.

Järkeni sanoo minulle - peilin edessä seisoessani -, että olen normaalipainoinen, joskus jopa sana hoikka ilmestyy mieleen. Toisaalta tunnepuoli on vahvasti sitä mieltä, että painoa olisi vielä pudotettavaksi. Loogisena ihmisenä - tai ainakin sellaisena itseäni pitävänä - on tuo järki- ja tunnepuolen ristiriita ärsyttävä. En pysty hyväksymään sitä, minkä järki sanoo!

Sen verran yritän pitää järjen kädessäni, etten onnistu kehittämään syömishäiriötä itselleni. Jotenkin surrealistinen olo, kun painavina päivinäni en voinut ymmärtää, miten joku voi vain olla syömättä tai syödä liian vähän. Nyt ymmärrän :/

Lienee tämä nykykulttuuri ulkonäköön kohdistuvine paineineen vaikuttanut minuunkin. Masennun aina, kun silmiini osuu "täydellisesti" muotoutuneita yksilöitä, miehiä tai naisia. Raivostuttaa tuntea itsensä riittämättömäksi ja huonoksi. Minkäs teet?

Tuli mieleeni - yhdyssana on yhdyssana -ryhmää selaillessani Facebookissa - eräs 4.-luokan oppitunti, jonka pidin aikaisemmin syksyllä. Osoitin itselleni liian pilkunviilauksen vaarat...

Yksi pojista selitti innokkaasti jotain omaa kokemustaan muun luokan ja tietysti opettajan kuunnellessa. Hän oli enemmän tai vähemmän innostunut saamastaan huomiosta, kun kaikki häntä kuuntelivat. Tarinan lähentyessä loppuaan, hän yhdessä lauseessa käytti sanaa HYVEMPI.

Silloin, ennen kuin ajatus ehti aivoihin asti, päästin suustani: "siis PAREMPI, ei HYVEMPI. Sellaista sanaa kuin HYVEMPI ei ole olemassa."

Poika-parka kadotti täysin ajatuksensa keskeytyksestäni johtuen - ja opettajankin aivot tajusivat pedagogisen idioottimaisuutensa. Kuka nyt menee keskeyttämään innokkaan lapsen, joka kertoo kokemuksistaan, mitättömän kielioppijutun takia!

Tunsin itseni suorastaan mainioksi opettajaksi :S

Työssäoppimista parhaimmilaan...