Myöhäinen herääminen, osa 2

Edellinen
TÄMÄ VIESTIKETJU ON JATKOA KESKUSTELULLE "AVIOERO, ÄITIYS, MYÖHÄINEN HERÄÄMINEN" (aloittaja Phoebe 28.10.2009).

Julistan täten keskustelun kakkososan avatuksi. Ehdotus oli minusta hyvä, olen ajatellut samaa, ja jossain vaiheessa kysyinkin ylläpidosta, voisiko palstoja muuttaa siten, että tuoreimmat viestit siirtyisivät ylös ja vanhimmat alas. Mutta ilmeisesti se ei ollut mahdollista. En ole nyt vähään aikaan ehtinyt kirjoittaa tänne, mutta tässäpä saan samalla tilaisuuden moikata taas kaikkia, sekä vanhoja että uusia. Nyt lisää juttuja kehiin, se on nyt helpompaakin kuin ennen, kun ei tarvitse enää kilometritolkulla skrollata!
I am in:)
Täälläkin kauhean kiirretta pitää, kun loma lähestyy.. ja vielä 2 sumuista.. kylmää aamua herätä.. ja sitten jo palmun alla:)
Tervetuloa uudet tulokkaat ja tietenkin myös "vanhat tekijät":)
Hyvä juttu! Eikun porukka kasaan vaan taas tänne uuteen paikkaan! Vanhat ja uudet! Ja tekin, jotka seuraatte palstaa, mutta ette ole vielä kirjoittaneet, haluan kuulla teidän äänenne :)

Pyysin tuolla vanhalla palstalla niitä onnellisia tarinoita, muttei niitä ole näkynyt... Eikö todellakaan kellään ole sellaisia tarjota?! Vaivun pian epätoivoon, jos Sol ja Withyou Vaimoineen ovat ainoat, joilla on onnellinen rakkausstoori kerrottavanaan!

Voisin tässä heittää ilmaan pari pohdittavaa kysymystä myöhään heränneille. Ensinnäkin, mistä herääminen mielestänne johtuu? Miksi sitä yhtäkkiä herää? Ja en nyt itse tarkoita, että tähän asiaan herääminen olisi täysin yhtäkkistä tai ettei aiemmin olisi naisia ajatellut ja tietänyt tykkäävänsä naisista, mutta kyllä te myöhäiset tiedätte mitä tarkoitan... Kuitenkin se tietous asiasta tulee tavalla tai toisella myöhään ja yhtäkkiä. Ja sitten utelisin, että mitä muutoksia herääminen on saanut teissä aikaan, esimerkiksi käytöksessä tai mielessä?

Lisäksi pohdin, milloin ihminen (myöhäisherännyt) voi alkaa kutsua itseään lesboksi? Vaikka mielestäni nuo kategoriat ja liika määrittely ovat vähän turhia, mutta silti mietin tätä...
Ihanainen kirjoitti: "Pyysin tuolla vanhalla palstalla niitä onnellisia tarinoita, muttei niitä ole näkynyt... Eikö todellakaan kellään ole sellaisia tarjota?! Vaivun pian epätoivoon, jos Sol ja Withyou Vaimoineen ovat ainoat, joilla on onnellinen rakkausstoori kerrottavanaan!"

No, minä ja Petra olemme olleet pitkään yhdessä. Meistä on tullut erottamattomia, mutta joku päivä eroamme kumminkin. Siksi en ole paljon puhunut siitä onnellisena tarinana.

"Ensinnäkin, mistä herääminen mielestänne johtuu? Miksi sitä yhtäkkiä herää?"

Herää vähän monella tavalla. Minulla elämää oli ylipäätään vaikea saada kasaan ennen kuin myöhään elämässä enkä ollut nuorempana kovin erotisoitunut. Piti olla vapaus ja kun on vapaus, tulee uteliaisuus. Ei ollut sitä vapautta.

"Lisäksi pohdin, milloin ihminen (myöhäisherännyt) voi alkaa kutsua itseään lesboksi? Vaikka mielestäni nuo kategoriat ja liika määrittely ovat vähän turhia, mutta silti mietin tätä..."

Minustakin määritelmät ovat turhia ja rajoittavia. Taidan kuitenkin olla queer.
Kiva kun heitit kysymyksiä, Ihanainen. Minä vähän fuskaan (sillä tekosyyllä, että alan olla tähän aikaan vuorokaudesta jo aika lailla poissa pelistä) ja siteeraan toisten sanoja, tarkemmin sanottuna heinäkuussa ilmestynyttä Sara-lehden artikkelia:

"Maailma on jo niin moniarvoinen, että ihmiset kestävät sen. Naisten välisen rakkauden ei tarvitse enää olla piilotettua ja näkymätöntä. Kun nykyiset keski-ikäiset aikoinaan kasvoivat aikuisiksi, niin ei vielä ollut, ei ainakaan joka paikassa. EHKÄ SIKSIKIN MONET KOHTAAVAT HENKILÖKOHTAISET TOSIASIANSA VIIVEELLÄ."

Ja: "Yhdysvalloissa Minnesotan yliopistossa tutkittiin miehiä ja naisia, jotka olivat vasta heteroavioliiton solmittuaan tunnustaneet tuntevansa vetoa omaan sukupuoleensa. Sata prosenttia miehistä kertoi tienneensä homoseksuaalisuudestaan jo avioliiton solmiessaan. Naisista suuri osa oli tullut asiasta tietoiseksi vasta paljon myöhemmin, useimmiten neljänkympin välietapin lähestyessä."

Ja vielä lisäksi sitaattia, jonka omalla kohdallani allekirjoitan täydellisesti: "Toisilla muutoskriisin aiheuttaa IÄN MYÖTÄ VAHVISTUNUT ITSETUNTEMUS, JONKA ANTAMAA TIETOA EI VOI ENÄÄ OHITTAA."

Nämä sitaatit olivat siis Sara-lehden toimittajan Merja Määttäsen kynästä. Ensi kerralla ehkä saan aikaan ihan omiakin ajatuksia... (vaikka nämä kyllä vastasivat täydellisesti myös omiani). :)

Withyoulle ihanaa matkaa!
Pihlaja kirjoitti: "Toisilla muutoskriisin aiheuttaa IÄN MYÖTÄ VAHVISTUNUT ITSETUNTEMUS, JONKA ANTAMAA TIETOA EI VOI ENÄÄ OHITTAA."

Naulan kantaan!
Hei kaikille! Olen jo pitkään halunnut osallistua keskusteluun, mutta en ole äidinkieleltäni suomalainen ja kirjoittamiskynnys on sen takia korkea. Te kaikki olette melkoisia sananseppiä.
Siis myöhäisherääjä minäkin, ehkäpä hitain teistä=), olin silloin 38 v. Olen kolmen nuoren (eivät ole enää alaikäisiä) äiti ja olin naimisissa melkein 20 vuotta suhteellisen hyvässä heterosuhteessa. Pari vuotta sitten kaunis ja mystinen nainen (pitkäaikainen tuttu) suuteli mua. Siinä suudelmassa oli vain niin paljon tunnepaloa, se ei ollut (tyttö)kaverin pusu vain naisen voimakasaistinen suudelma. Muistan varmaan elämäni lopun asti miten hämmentynyt olin, miten sukat pyörii ja verenkierto oli sekaisin. Välillä melkein vihaan sitä hetkeä mikä sai mun elämäni totaalisen muutokseen. En ikinä pysty unohtamaan ihmistä kuka sen sai aikaiseksi. Rakastan häntä vieläkin enkä tiedä mitä sille tunteelle pitäisi tehdä. Hänelle se oli ehkä hetken päähänpisto mutta tunne sai meidät molemmat mukaan. Alussa luulin, että ymmärsin asioita väärin ja häpeäisin tunnetta. Oli kuitenkin suloisen kipeä aamulla ensimmäiseksi ajatella häntä. Kävimme terassilla, leffassa ja tapasimme päivittäin. Yllätyin miten luontevasti osasin hänelle flirttailla ja miten hän sai mut sekaisin. Tuttujen lähellä oli tuskastuttava pitää tunteet piilossa. Hermoilin ensimmäisen kerran kanssa niin että hampaani kalisivat yhteen. Olin kuvitellut itseni hänen syliin, mutta pelkäsin, että tositilanteessa saatan oksentaa. Oikeasti se oli ihana ja kaikki sujui ilman suurempaa sähläystä (vaikka kopioin kovasti hänen tekemisiä ja olin kömpelön hermostunut). Hän jopa epäili, etten ollut aikaisemmin naisen kanssa. Kysyi: miten on mahdollista, että jos nainen suutelee, niin toinen ymmärrä heti vaikka olimme tunteneet pitkään eikä asiasta oltu keskusteltu millä tasolla. En minäkään ollut häntä ikinä lepakoksi (bi:ksi) epäillyt. Hän oli vain sulkeutunut ja mystinen. Tunsin häneen vetoa ja luulin, että haluan vain ystävystyä. Jälkeenpäin ymmärrän, että piirittely alkoi jo aikoja sitten mutta mä olin ollut täysin sokea. Ärsyttää ja naurattaa vieläkin mi-ten naiivi ja sokea mä oikeasti olin. Ikinä en ollut edes ajatellut lesbouttani. En ollut huomannut, että tykkään naiskropasta, kommentoin rintoja, meikkasin naisille (tiedostin senkin vasta ”herättyäni”)harrastin mieheni kanssa ”lesboseksiä” (en siis tykännyt ”siitä itsestään”). Ihmettelin ja häpesin sänkytottumuksiani ja harmittelin kun en saanut ”oikein”. Herättyäni palapeli vaan loksahti paikoilleen ja asiat/tapahtumat saivat nimen.
Ensirakkaus naiseen kaatui ihan käytännön syistä. Lähtökohdat olivat huonot ja luulimme silloin, että mopo vaan karkasi käsistä. Hän rakastui loman aikana ”ihanan naiseen” =(. Kuultuani uutisen, luulin, etten jaksa kaikkea yksin kantaa. Elämäni oli ihan sekaisin. En pystynyt kertomaan kellekään ja olin yksin tässä kurjassa maailmassa. Epätoivossaan yritin rakentaa jonkinlaista yhteyttä aviomieheen ja jatkaa elämäni heterona, nauttia asioista mitä olin saavuttanut ja vaalia niitä. Aika nopeasti selvisi tehtävän mahdottomuus. Se ei vaan tuntunut oikealta, vaivan sekä uhrauksen arvoiselta. Minulla ei ollut varaa menettää loppuelämääni enkä halunnut tuntea kokemani tuska uudestaan. Päätin tehdä elämälle muutoksen. Ei voi pitää sekä vanha että uutta, jostain on luovuttava vaikka se tekee kipeää. Otin miehestäni eron (liittomme natisii jo muutenkin pahasti liitoksista) ja muutin omille.
Ensisuhde on nyt historia ja toinen pitkä suhde (kohta 2 vuotta) mua palvovaan naisen kanssa menossa. Oli pakko kokeilla olenko oikeasti lesbo tai oliko se vain mielenhäiriö ja seikkailun etsimistä. Tiesin kyllä, että takaisintietä ei ole =P. Nyt olen viisastunut, oppinut ja tasapainoisempi.
Ihmisellä mun nykyisessä elämässä on samat taustat, maailmankatsomus, arvokriteerit ja myös ikäero on sopiva. Siitä huolimatta olen suurien kysymysten ja elämän mysteerin edessä …oppimismatka jatkuu… Palaillaan =D.
Mary, mä olen yksi läheistä ystävyyttä + seksiä suhteen puolestapuhujista ja sitä mäkin nimenomaan toivon, että se suhde olisi mahdollisimman pitkäaikainen. Olen yleensäkin pysyvyyttä arvostava ihminen.

Ihanainen kirjoitti: "Ensinnäkin, mistä herääminen mielestänne johtuu? Miksi sitä yhtäkkiä herää?"

Minulla heräämisen sai aikaan rakastuminen naiseen. Rakastuneena ajattelin tietysti, että en vaan ollut aiemmin tavannut ketään yhtä suurenmoista naista, joka olisi voinut minut "herättää". Myöhemmin olen pohtinut, että ehkä minulle oli oikea aika ymmärtää seksuaali-identiteettini vasta tuolloin (24-vuotiaana). Olin teininä koulukiusattu, ja ehkä minulle olisi silloin ollut liian kuormittavaa tajuta erilaisuuteni tässäkin asiassa. Varmasti myöhäiseen heräämiseen on vaikuttanut myös heteronormatiivisessa ympäristössä kasvaminen, ei ollut ketään homo- tai lesbokaveria ja vanhemmat hyvin konservatiivisia. Ja niin kuin Pihlaja sanoi, mitä enemmän tulee ikää, sitä paremmin oppii tuntemaan itsensä.

"Lisäksi pohdin, milloin ihminen (myöhäisherännyt) voi alkaa kutsua itseään lesboksi?"

Mä aloin muistaakseni kutsua itseäni lesboksi aika nopeaan, ehkä kuukauden kuluttua siitä, kun tajusin, että olen rakastunut ystävääni. Tosin myöhemmin aloin pohtia, että pitäisikö minun kuitenkin määritellä itseni bi-seksuaaliksi... ehkä kuitenkin enemmän lesboksi. Mun mielestä jokaisella on oikeus määritellä itsensä, siten kuin tuntee. Ei sitä voi ulkopuoliset sanoa, että et voi vielä sanoa itseäsi lesboksi.
Ihanaisen ensimmäiseen kysymykseen, eli mistä herääminen johtuu, on varmaan useita syitä.
Omalla kohdallani luulen että se johtuu ihan vain itsetunnon vahvistumisesta. Olen elänyt todella rikkonaisen, mutta omalla tavallaan kyllä onnellisen lapsuuden. Itsetuntoni on aina ollut huono ja olen paljon pyrkinyt miellyttämään muita, jotta saisin hyväksyntää. Muistan vielä niin elävästi kun ensirakkauteni kerran sanoi minulle, että vastaan joka asiaan “ihan sama, päätä sinä”. Ja niin se olikin. En uskaltanut sanoa omaa mielipidettäni mistään jotta hän ei olisi jättänyt minua, mutta lopulta juuri sen takia sitten erosimmekin. Minulla kesti vielä vuosia ennen kuin tajusin että haen sillä lailla hyväksyntää, luulin kai vain ettei minulla oli mielipiteitä.
Olen aina tainnut tuntea suurempaa vetoa naisia kohtaan, mutta en ole sitä vain halunnut hyväksyä. Se olisi ollut liian suuri asia käsiteltäväksi ja olisi pakottanut minut erottumaan joukosta. Johon vasta nyt alan olla tarpeeksi vahva.

Kymmenisen vuotta sitten, edellisen suhteeni vedellessä viimeisiään, myönsin itselleni ensimmäistä kertaa pitäväni naisista. Silloin kuitenkin oli tärkeää pitää hauskaa ystävien kanssa ja keräillä yhdenillan juttuja ja viettää railakasta sinkku elämää. Oli helppo vain unohtaa asia.

Ihanainen kysyi myös ”Ja sitten utelisin, että mitä muutoksia herääminen on saanut teissä aikaan, esimerkiksi käytöksessä tai mielessä?”

Tämän on aika mielenkiintoinen kysymys, koska se on aiheuttanut vaikka mitä yllättävää!
Ensiksikin olen jotenkin ’luvan kanssa’ saanut ajatella naisia ja niin olen totisesti tehnytkin..=)
Ihan punastun kun ajattelenkin mitä kaikkea mielessäni nykyisin liikkuukaan. Mietin ennen usein mikä minussa on vikana kun minulla ei ollut eroottisia fantasioita, enkä nähnyt kavereiden palomies-kalentereissa mitään mielenkiintoista. Mutta olin vain niin sulkenut lesbouden mahdollisuuden pois, että ei edes käynyt mielessä.
Ja toinen asia mikä myös todella minua hämmentää niin olen jättänyt meikkaamisen vähemmälle. Ja tuleekin mieleen, että meikkasinko sittenkin niitä miehiä varten?! Mutta luulen/toivon tämänkin liittyvän itsetunnon vahvistumiseen ja itsensä hyväksymiseen. Uskaltaa liikkua peikon näköisenä ulkona kun ei niin ole enää merkitystä sillä mitä muut ajattelevat..;)

Hei, Kerttuli ja Mary.. Kiitos tarinoistanne..
Minä pääsinkin nyt helpolla, koska Sawakun vastaukset Ihanaisen kysymyksiin olivat suurin piirtein juuri samat kuin mitä olisin omasta puolestanikin antanut. Minulle avainlause on edelleen tämä: "--- iän myötä vahvistunut itsetuntemus, jonka antamaa tietoa ei voi enää ohittaa." Ja väitän, että omalla kohdallani siihen liittyi voimakkaasti lasten syntymä. Aikaisemmin minäkin olin yleensä aina tavalla tai toisella hakenut toisten hyväksyntää ja ajatellut vähemmän sitä, mitä itse halusin. Tuo "ihan sama, päätä sä" kuulostaa aika tutulta. Äidiksi tulon jälkeen aloin jotenkin yleisemminkin relata elämässäni, minusta tuli selvästi suurpiirteisempi kuin ennen, ihan kaikissa asioissa. En osaa sanoa, miksi näin kävi juuri äitiyden myötä, mutta niin vain kävi. Ehkä äideille on luonteenomaista tietty itsevarmuus, koska silloin saa automaattisesti suojelijan ja samalla myös auktoriteetin roolin. Tai siis tämä nyt on pelkkää spekulointia, en tarkoita, että juttu menisi kaikkien kohdalla samalla tavalla, mutta itse olen näin kokenut. Nyt jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että oman identiteetin löytyminen oli vain luonnollista jatkoa sille itsetuntemuksen kehitykselle, joka alkoi lasten saamisen myötä. Varmaan jokin muukin tapahtuma olisi voinut sen käynnistää. Olen kuullut parista tapauksesta, joissa prosessi on käynnistynyt siten, että ensin on tullut jokin vakava sairaus, josta on parannuttu. Varmaan myös sellaisen kokemuksen jälkeen on helpompi nähdä itsensä ja elämänsä uusin silmin eikä enää piitata niin paljon siitä, mitä muut ajattelevat ja odottavat.
Hyviä vastauksia on tullut ja kiitos myös "uusille"! Ja Kerttuli: ei yhtään huomaa ettet ole äidinkieleltä suomalainen!
Tuo on tosi osuva tuo "iän myötä vahvistunut itsetunto" -juttu. Varmaan se ainakin koskee meitä kaikkia. Mä lisäisin tähän vielä sen, että mulla herääminen liittyi jotenkin siihen, että antoi itselleen siihen luvan jollain alitajuisella tasolla. Ja sen jälkeen sitten juuri niin kuin Sawaku sanoi, että tämän luvan kanssa sitten on tullut niitä muutoksiakin, eli on alkanut katsella niitä naisia ja tullut niitä kaikenlaisia fantasioita... Ja huomaa, että selatessa jotain kuvastoakin, jossa on sekä naisten että miesten kuvia niin katsoo vaan niitä naisia...

Kun kysyin tuosta lesboksi itseään kutsumisesta, niin aloin itsekin ajatella, että hieman tyhmä kysymys. Totta kai jokainen itse päättää miksi itseään kutsuu ja koska. Kaikilla on oikeus kutsua itseään lesboksi, jos siltä tuntuu. Niin ja varmaan myöskin on oikeus myös muuttaa mieltänsä jossain vaiheessa elämää, jos siltä tuntuisi.Itse ajattelin alunperin lähinnä sitä, kun on niin vähän kokemusta naisista, mutta täytyy ottaa huomioon, että lesboudessa tai homoudessahan ei ole kysymys pelkästä seksistä vaan koko paketista. Siis siitä, että rakastaako miestä vai naista. Ja vaikka ei tällä hetkellä olisikaan ketään "rakasta", on se tunne, että kumman sukupuolen kanssa haluaisi elää ja niin pois päin. Eli täten julistan kaikille olevani lesbo! :)

Niin ja sitten pitää vielä mainita, että myös minä kuulun "ihan sama, päätä sä" -klaaniin! Mutta yritän toki päästä siitä pois...
Sawakun vastaukset ovat myös lähellä omiani ja erityisesti minua hymyilyttää tuo meikkaamisen jättäminen vähemmälle - niin minäkin teen. Tai siis en meikkaa enää juuri ollenkaan ja toisaalta olen huomannut että näen eroottista kauneutta usein juuri meikkaamattomissa naisissa ja voimakkaasti meikkaavista arvelen että on varmaankin hetero. Tiedä sitten pitääkö tämä mitenkään paikaansa muuten kuin minun pääni sisällä.

Myös minä voisin sanoa hakeneeni miehiltä hyväksyntää. (Ensirakkautta lukuunottamatta) olen käyttänyt miehiä oman itsetunnon vahvistamiseen ja oikeastaan tajusin lapseni isän kanssa seurustellessani jo tämän, mutta olen siis kokenut olevani rakastettu kun olen saanut kokea olevani palvottu ja haluttu. Toisaalta se mies, ketä kutsun ensirakkaudekseni (ja jonka kanssa olen ollut suuhteessa myöhemminkin) on kai ainoa mies ketä kohtaan olen tuntenut himoa, muiden kanssa olen halunnut seksuaalista toimintaa muista syistä, joko tunteakseni itseni halutuksi tai saadakseni itse tyydytystä.

Minulla havahtumiseen johti ihastuminen naiseen ja vielä hyvin voimakkaan eroottisessa muodossa. En siis tuntenut häntä tuolloin juurikaan mutta tunsin suurta fyysistä vetoa. Tämän jälkeen onkin sitten kaikki muuttunut. Tuo ihastuminen osui sellaiseen ajankohtaan että parisuhde oli päättymässä muutoinkin, joten olen nyt siis eronnut. Ja luvan kanssa katselen ja ajattelen naisia. Ja haaveilen naisista. Ja olen miettinyt sitä, tuleeko joskus ajankohta jolloin haluaisin miehen kanssa seksiä, kun sellaista ei pitkään aikaan ole ollut ja kun nyt olen tietoinen niistä tavallaan vääristä syistä, joiden takia olen aiemmin hakeutunut seksuaaliseen kanssakäymiseen miesten kanssa.

Ja nyt lähden uimahalliin naisia katselemaan (kuinka paljon on luvallista katsella ettei ole liian häiritsevää?).
Aikoinaan jotkut heteroystäväni hieman ihmettelivät, että miten voin tietää olevani lesbo, vaikka minulla ei vielä ollut mitään seksikokemuksia naisen kanssa. No minä vaan tiesin. Niin paljon naiset olivat mielessä (ja ovat tietysti edelleen ;) ja niin suuria tunteita minulla oli saavuttamatonta ensinaisrakkauttani kohtaan. Asiaan toki vaikutti vahvasti myös se, etten ollut nauttinut seksistä miesten kanssa.

Hyväksynnän hakeminen oli minullakin olennaista. Koulukiusaamisvuosien jälkeen minulle oli tärkeää kuulua porukkaan ja olla tarpeeksi samanlainen kuin muut. 24 ikävuoteen mennessä itseluottamusta oli kai kertynyt tarpeeksi, että uskalsin myöntää lesbouden itselleni ja muutamille muillekin. Merkkejä siitä olisi tosiaan ollut nähtävissä aiemminkin, mutta minä en halunnut nähdä niitä.

Eikä tämä lesbous ole edes ainoa asia, josta olen iän karttuessa ymmärtänyt, että tunnen ja haluan toimia toisin kuin valtaväestö.

Tulee minulle vieläkin joskus hetkiä, jolloin ajattelen, että elämä olisi helpompaa, jos voisin olla aidosti onnellinen tavallisessa heteroperhe-elämässä. Mutta se ei vaan mene niin.
Hei vaan kaikki,

minäkin olen seurannut keskustelua jonkin aikaa... huomasin tänä vuonna ekaa kertaa rakastuneeni kaveriini. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta mulle oli kyllä outoa huomata että oma käytös alkoi haparoida tämän suloisen ystävän seurassa. No, koska rekisteröin mielenliikkeeni aika tarkkaan, ei kestänyt kauaa kun hyväksyin faktan: olen ihastunut! Eli vähän niinkuin sairastunut! Olin yllätyksekseni ylpeä siitä, että kykenin näkemään naisetkin erityisessä rakastavassa valossa. Asiaa mietittyäni ajattelin, että ei kai siinä mitään kummallista ole, sellaista juuri voisi odottaa minulta; aina jotain uutta ja yllättävää tupsahtaa kulman takaa! Muistin kyllä myös olleeni vähän siihen suuntaan kiinnostunut joistain naisista aiemminkin, mutta tunteet olivat niin lieviä ettei niihin kiinnittänyt mitään huomiota.

Olen ollut välillä vähän epätoivoinenkin, koska minulla on lopultakin hieno mies ja lapsia ym. Mutta nyt jotenkin olen löytänyt tasapainoa koko juttuun: minulla on koko elämä aikaa olla ystävä tämän naisen kanssa, ehdimme kokea vaikka mitä. Eikä ihastumiseni tarkoita välttämättä sitäkään, että asiat olisivat täysin vinossa mieheni kanssa. En halua rikkoa elämääni, mutta vaistoan että mies jotenkin hyväksyisi joitain kokeiluja jos ei ikäänkuin saisi tietää -olipas outo lause! Minulle on lopulta tärkeämpää ystävyys kuin seksi, vaikka fantasioinkin ystävättärestäni surutta päivittäin ;-) On hienoa se, että hän on minulle inspiraation lähde ja on jo pelkällä olemassaolollaan innostanut minua kehittämään itseäni. Tällä hetkellä minua kärventää lähinnä kysymys siitä, voisiko hän tuntea jotain samaa. Olen koko ajan tulkitsemassa, mitä tuokin ele tai lause tarkoitti. Lasken myös hetkiä, jolloin pääsemme taas tapaamaan.

Eli mikäs minulla ollessa: perustarpeet on tyydytetty, elämällä on sisältöä, kavereita riittää jne. Pieni ahdistus ja stressi välillä kaivertaa, mutta syy on lähinnä töissä. Tämä nainen on minulle tärkeä ja rakas ja merkityksellinen, enkä halua pelästyttää häntä pois, tarvitsen häntä liikaa. Aika näyttää mihin tämä kääntyy, mutta olen todella tyytyväinen tästä tasapainon tapaisesta!

Rauhaa ja onnea teille kaikille!
arnaia, minäkin tykkään nykyään käydä uimahallissa, vesijumpan, sekä naisten takia. Muutaman kauniin yksilön olen bongannutkin (ja varmaan heitä liikaa tuijotellut). Aiemmin häpesin hieman kroppaani, mutta uimahallissa käyminen on auttanut, siellä kun näkee naisia laidasta laitaan.
Kiitos kivasta vastaanotosta kaikille ja hyvää viikonloppua!
Hei vaan kaikki!

Tarkoitukseni oli vain seurata tätä keskustelua, mutta te kaikki olette onnistuneet omalla rehellisyydellänne ja vilpittömyydellänne koskettamaan minua niin, että on pakko osallistua.

Olen iältäni kymmenen vuotta Pihlajaa vanhempi. Vasta tänä syksynä olen suostunut myöntämään itselleni aivan suoraan, että minulla on ollut suhde naisen kanssa lähes 20 vuotta sitten. Olen vain kieltäytynyt tähän asti ajattelemasta koko asiaa.

Ystäväni oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Tutustuimme työssä, ja niin siinä vain kävi, että rakastuimme toisiimme palavasti. Ikäeroa oli meillä melkein yhtä paljon kuin withyoulla ja hänen rakkaallaan, mutta ei se meitäkään haitannut. Työkuviot veivät hänet hyvin pian ulkomaille, mutta silti suhteemme kesti reilut kolme vuotta.

Ehkä asian myöntämisen vaikeuteen on vaikuttanut se, että tiedän ystävieni ja omaisteni puhuvan tällaisista suhteista syvä inho äänessään. Itselleni taas tuo suhde on ollut kauneinta, mitä elämässäni on tapahtunut. Olin todella onnellinen ja kuljin hymyssä suin juuri niin kuin absolutelygorgeous kirjoituksessaan kuvasi. Viime päivinä olen muistellut sitä kaikkea, mitä meillä oli. Tosiaankin, kuinka kokonaiseksi itseni tuolloin absolutelygorgeousin tapaan todella tunsin!
Jo lapsena koin että olin erilainen verrattuna tyttökavereihini. He halusivat aina leikkiä nukkeleikkejä, mutta minua nuket eivät sinänsä kiinnostaneet (vaikka omistinkin niitä muutaman) vaan olin parhaimman tyttökaverini kanssa poikajoukossa leikkimässä aina jotain raisua, jännää, jossa koeteltiin voimaa, nopeutta ja rohkeutta. Samoin jääkiekkojoukkueessa olin suosittu nopeuteni ansiosta. Olin ylpeä itse hankkimastani jääkiekkomailasta ja lätkästä .(varsinkin kun perheessäni oli vain tyttöjä niin olin ainoa jolla oli näitä poikamaisia leikkejä.)

Miksi sitten yhtäkkiä heräsin ja milloin? Lukioaikana tutustuin rinnakkaisluokalla olevan tytön kanssa paremmin. Meistä tuli parhaimmat ystävät ja pam! huomasin ajattelevani ja kirjoittavani hänestä päiväkirjaani jatkuvasti . Olin valtavasti ihastunut häneen. Ajattelin ensin tämän olevan normaalia tyttöjen välistä läheistä ystävyyttä mutta sisimmässäni tiesin ettei asia ollut niin. Valitettavasti ja jälkeen päin ajatellen onneksi siitä ei tullut mitään , koska hän oli ja on edelleen täysin hetero kolmen lapsen äiti. Olemme edelleen parhaimmat ystävykset. Tämän ihastuksen jälkeen yritin seurusteluja miesten kanssa ja aina vain ne takkusivat...mutta ihastumista naiseen en voinut enää ajatellakaan , kielsin tämän tunteen itseltäni. Vuosien myötä ihmettelin erään ystäväni kanssa asiaa; miksi naiset aina katsovat sillä silmällä vaikka en ole antanut mitään aihetta. Ihmettelin tätä. Ja millään ulkoisellä habituksella , oli sitten pitkä tukka , tai lyhyt, ja erilaiset pukeutumistyylini, niin mikään ei vaikuttanut asiaan vaan aina vaan naiset kiinnostuivat minusta. Edelleen kielsin itseltäni tunteen että se on sisälläni oleva asia joka heijastuu ympäristöön minkä vain toinen 'samankaltainen' näkee ja jota itse en halunnut nähdä, myöntää.

Lopulta muutama vuosi sitten oli pakko vetää tämä ns. 'verho' pois ja katsoa rehellisesti itseäni peiliin ja miettiä miten haluan elämääni elää.

Ja mitä muutoksia tämä herääminen toi tullessaan. Ensinnäkin olin välillä yrittänyt pukeutua hyvinkin naisellisesti, korkokengät, hameet ym. vaikka koin ne aina hyvin epämukaviksi. Tämän heräämisen myötä kuten absolutelygorgeus sanoi heitin korkokengät ja ne naiselliset hameet kirpparille ja aloin pukeutumaan kuten itsestä hyvältä tuntuu. Olen vaihdellut tukkamallia pitkästä lyhyeen ja tällä kertaa on taas lyhyt. Ja lisääntyneen itsetuntemukseni ja -varmuuteni myötä olo on ollut todella vapauttava!
Heippa kaikille. Olen seurannut tätä palstaa jo pidemmän aikaa, mutta en ole uskaltautunut kirjoittamaan. Nyt viimeaikaisten enemmän ja vähemmäntraagisten asiankäänteiden vuoksi uskaltaudun ulos kaapista, koska kirjoitttaminen on kaikin puolin terapeuttista; sen olen huomannut runoja ym. kirjallisia tuotoksia tehdessäni. Mutta niin asiaan.
Olen 38-vuotias koko ikäni heterosuhteissa ollut nainen. Nykyisen aviomieheni kanssa olemme olleet reilut 10 vuotta yhdessä, enkä ole koskaan edes kyseenalaistanut heterouttani. Tosin suhtautumiseni homoseksuaaleja kohtaan on kyllä ollut aiemminkin varsin hyväksyvää; olen aina uskonut ’ihmisten’ väliseen rakkauteen, eli jos henkilökemiat vain ovat oikeat, kaikki on mahdollista. Tuli sitten itse todistettua tämä teoria omalta osaltani oikeaksi, kun rakastuin naispuoliseen ystävääni täysin yllättäen ja odottamatta. Meillä molemmilla on lapsia; itselläni kaksi alle kouluikäistä ja ystävälläni yksi. Ystäväni on eronnut. Itse asiassa lasten harrastusten kautta tulimme alun perin tutuiksikin. Jossain vaiheessa matkaa sitten aloin tuntea äärimmäisen voimakasta vetovoimaa kyseistä naista kohtaan, joka tuntui ensin aika hullulta, koska meillä oli ikäeroakin +10 vuotta. Olen kuitenkin sen verran kylmäpäinen tyyppi, että työnsin tällaiset ajatukset mielestäni, ja kun niitä sinne uudestaan ajautui, ajoin ne taas pois. Ystäväni on sangen hyvännäköinen, naisellinen nainen, ja tuntui kaiken lisäksi olevan varsin suosittu vastakkaisen sukupuolen keskuudessa, joten mielessäni kelailin, että on ihan hullua tällaista ajatella. Jotakuinkin puoli vuotta ensimmäisten ajatusteni tultua vietimme yhdessä iltaa, ja järkytyksekseni (ja ihastuksekseni) huomasin, että ystävälläni oli kuin olikin myös vastaavia tunteita itseäni kohtaan! Asia ei siinä vaiheessa edennyt mihinkään, ja jälkikäteen kelailin sitä moneen kertaan kenties alkoholin aiheuttamaksi reaktioksi. Kevään aikana tapailimme lasten kautta ja muutoinkin monet kerrat, ja joka kerta tunsin ilmassa jonkinlaista ’sähköä’, mutta asia ei kuitenkaan edennyt sen pidemmälle.
Kesällä päätimme sitten kuitenkin lähteä yhdessä lomamatkalle, ja tuo matka olikin varsinainen mind-blowing experience, ja se aloitteentekijä en ollut minä.. Koko kesä meni jonkinlaisessa ihanassa usvassa; tapailimme jatkuvasti ja elämä oli vaan niin kertakaikkisen käsittämättömän ihanaa hänen kanssaan kaikin puolin.. Mutta; minäpä olen edelleen naimisissa. On asuntolaina. Talo. Lapset. Siitäpä ei niin helpolla lähdetä. Asiasta keskusteltiin puolin ja toisin, ja minkäänlaiseen loppuratkaisuun ei oikein koskaan päästy. Aina vaan päätettiin, että odotellaan vielä vähän aikaa. Kun suhteemme oli kestänyt muutaman viikon, kerroin sitten rehellisenä ihmisenä miehelleni, koska en vain pysty salailemaan asioita tai muutenkaan elämään valheessa. Eihän se tietenkään hänelle mitenkään mieluinen uutinen ollut, mutta kaikesta huolimatta hänen suhtautumisensa oli sangen ymmärtäväinen. Avioelämämme oli jo useamman vuoden ajan ollut jonkinlaisessa laskusuhdanteessa, jota itselleni selittelin milloin milläkin syyllä, mutta annoin vain asian olla. Nyt sen sijaan, kun elämääni oli ilmestynyt ihminen, jota kohtaan tunsin jotain kertakaikkisen paljon suurempaa ja ihanampaa kuin ketään kohtaan aiemmin, aloin kyseenalaistamaan avioliittoamme ja puhumaan jopa avioerosta. Kuvittelin, että mieheni olisi kanssani samoilla linjoilla, mutta kuinka väärässä olinkaan! Hänestä tuli takertuvainen, surullinen, mustasukkainen, apaattinen.. Kaikkea mitä en ikinä olisi hänelle toivonut, koska hän on äärimmäisen kiltti ja miellyttävä ihminen, ja viimeiseksi mitään pahaa hänelle olisin halunnut. Suhteeni naisystäväni kanssa muuttui yhä vaikeammaksi, koska mieheni oli äärimmäisen mustasukkainen ja surullinen, ja jokainen kerta kun lähdin kotoa ja hän jäi katsomaan perääni tyhjin silmin oli äärimmäisen musertavaa itsellenikin. Suhteeni naisystävääni alkoi myös kärsiä. Hän alkoi suutahdella mitä ihmeellisimmistä asioista, mutta saimme asiat kuitenkin aina keskusteltua kuntoon. Elämä siis jatkui tätä rataa nelisen kuukautta, kunnes sitten eräänä päivänä tulin epähuomiossa lipsauttaneeksi ystävästäni miehelleni erään asian, jota hän sitten käytti hyväkseen häntä vastaan. Asia oli sinänsä pieni, mutta paisui lumipalloefektinä järjettömiin mittasuhteisiin ja näin ollen muutaman tunnin sisällä muutuin ystäväni silmissä maailman ihanimmasta ihmisestä maailman iljettävimmäksi otukseksi, jonka kanssa ei haluttu enää olla minkäänlaisissa tekemisissä. Yritin kaikkeni, jotta hän olisi antanut anteeksi; minä en ollut syypää näihin tapahtumiin, vaan mieheni, mutta mikään ei auttanut. Yritin soittaa, lähettää tekstiviestejä, sähköposteja. Mihinkään en saanut mitään vastausta. Minut blokattiin ulos kaikista neuvottelukanavista netin kautta, ja nyt hän jopa uhkasi lähestymiskiellolla. Muuta en olisi halunnut, kuin keskustella.. :(
Kaikki tämä oli tietenkin jossain määrin odotettavissa. Ei suhde kahden kanssa voi toimia. Mutta toisaalta en tätä suhdetta tietoisesti hakenut, vaan jotkut asiat vain tapahtuvat omalla painollaan. Tunne häntä kohtaan oli ja on vain niin valtavan suuri verrattuna mihinkään aikaisempaan. Ikävä, jota häntä kohtaan tunnen nyt (kk kulunut), on edelleenkin aivan sanoinkuvaamatonta, enkä vain pysty lopettamaan. En ole aiemmin mikään itkijätyyppi ollut, mutta olen itkenyt joka ikinen päivä. Työntekoni ja elämäni on aivan totaalisessa kriisissä eikä mistään tule mitään. Elämä ei tunnu enää minkään arvoiselta. Lapset pitävät minut ainoastaan jotenkin elävien kirjoissa. Oman lisänsä tuskaani toi vielä sekin tieto, että naisystäväni oli palannut - välittömästi samana päivänä kun minut jätti - yhteen ex-miesystävänsä kanssa, josta aikanaan käytti suunnattomasti aikaa ja efforttia päästäkseen eroon. (Väkivaltainen ja narsistinen määräilijätyyppi.). Ajatuskin heistä yhdessä.. :( Nyt mieheni kuvittelee, että palaisimme vähitellen ’normaaliin’. Mutta miten voin mitenkään ikinä jatkaa elämääni sellaisen kanssa, joka tämän kaiken sai aikaan? Ehkä aika parantaa haavat, mutta kovin kovin vaikealta ja mahdottomalta tuntuu. Kiitos että jaksoitte lukea…
Metropole, kiitos tarinastasi ja lämmin halaus sinulle! Tuntuu todella pahalta puolestasi, muuta en oikein osaa sanoa. Erittäin ahdistavalta tilanteessasi kuullosti naisystäväsi paluu exänsä luo, koska jos se mies todella on narsisti, siitä ei mitään hyvää seuraa (heistä onkin juuri vaikein yleensä irtautua). Haluan toivottaa voimia sinulle, yritä uskoa parempaan huomiseen, äläkä ihan vielä luovu toivosta naisesi suhteen.
Kiitos Mary tuesta. Kieltämättä tämän ex-miehen ilmaantuminen toi ikävimmän lisämausteen tähän. Heräsi jopa ajatus, että onko tämä mahdollisesti ollut kuvioissa kaiken aikaa.. Mikä minä lopulta olin tälle naiselleni? Pelkkä koston välikappale, vai onko tämä mies nyt koston välikappale? Kaikki vain spekulointia, koska mitään keskusteluyhteyttä ei ole. Jotenkin en haluaisi näin uskoa, koska kaikki vaikutti niin.. todelta..
Kiitos Metropole kun uskaltauduit avautumaan ja kertomaan tilanteestasi tällä foorumilla. Tunnen surua puolestasi, ja huomaan että olet vereslihalla ja haavoilla tästä kaikesta. Heräsi itselleni kysymys, miksi ystäväsi heti palasi sinut jätettyään ex-miehensä luokse. Ja jos se asia joka hänestä paljastui, ei ollut kovinkaan iso asia, niin miksi hän nosti siitä niin kovan hälyn uhaten lopulta lähestymiskiellolla.? Oliko hänellekin eronne järkyttävä ja hän ei osannut muuta tehdä saadakseen tukea pahalle ololleen kuin palata entisen miehensä luokse...vai onko tämä ajatus käynyt hänen mielessään jo aikaisemmin ja tämä tilanteen kärjistyminen oli keino tehdä ratkaisu... Sinulla on vaikea tilanne kun on lapset, perhe, avioliitto ja tämä rikkoutunut suhde. Itse olen lapseton ja en avioliitossa joten en osaa sanoa paljonkaan tukeakseni sinua tässä perheasiassa mutta olen varma että tällä palstalla kirjoittaneet perheelliset kirjoittavat sinulle tukien sinua.

Vaikka tuntuu kamalalta tällä hetkellä sanoa että aika parantaa pikkuhiljaa niin näin se kuitenkin on. Tuntuu että tilanteen ja kaikkien tunteiden olisi hyvä tasaantua ja rauhoittua jotta kullekin tulisi välimatkaa tapahtuneeseen ja kukin näkisi oman tilanteensa uusin silmin. Ehkäpä naisystäväsikin huomaa että paluu yhteen exän luo ei tuo mitään ratkaisua hänelle. Ja sinun syyttely ei auta pitemmän päälle.
Toivon että sinulla olisi joku läheinen henkilö jonka kanssa voisit kasvotusten jakaa tämän asian ja käydä asiaa läpi. Voimia sinulle ja jaksamista. Sekä uskoa tulevaan ja toivoa siihen että vielä palaatte ystäväsi kanssa yhteen.
Heippa!

Vau miten uusi-vanha keskustelu on jatkunut :) Uusia ja vanhoja nimiä, jes :)
Täytyy vallan varata aikaa lukea missä mennään. Nyt vaan ilmoitan nopeasti olevani edelleen messissä.

Ihanainen pyysi saada lukea onnellisia ja kannustavia tarinoita. Vanhassa ketjussa olinkin kirjoittanut nykyisestä parisuhteestani ja beiben kohtaamisesta ja löytämisestä, tosin aika lailla kautta rantain. Kirjoitan paremmalla ajalla tiivisteytn version uudelleen, jos joku siitä vaikkapa saa jotain :)

Nyt hyvää yötä - palaan taas :)
Absolutelygorgeous, onnea niin ihanasta, huumaavasta ja silmiähivelevästä näystä! :)
Kiitos sinulle hesake sympatiasta. Kaikkia noita asoita olen hiljaa mielessäni pohtinut, ja kaikki vaihtoehdot käynyt mielessäni läpi. Niin vain olisin halunnut hänet nähdä ja keskustella asioista aikuisen sivistyneesti.. Mutta kun ei. Kaiken ikävän tapahtuneen jälkeen en siltikään osaa häntä kohtaan kohdistaa vihaa. Luoja kuinka sitä haluaisin, koska se voisi tuoda armeliaan helpotuksen tähän henkiseen palovammaan, mutta en vaan pysty. Kaikki mitä hänestä näen mielessäni on meidän ihanat kauniit hetket yhdessä, hänen valloitava hymynsä,herkkä kosketuksensa, ihan kaikki hänessä... Kaikki se hyvä mitä oli. On niin käsittämätöntä kuinka kaikki kääntyi päälaelleen häviävän pienessä hetkessä.
Kaiken tämän jälkeen olen pohtinut omaa itseäni; mikä olen ja mitä haluan. Tommy Hellsteniäkin on tullut kyllä luettua ahkerasti, jota muutkin täällä ovat hehkutelleet. Tuo kyseinen 'Saat sen mistä luovut' on kyllä erinomainen kirja, ja jotenkin sitä lukiessä olo tuntuu edes hetken aikaa hyvältä. Muutaman ihmisen kanssa olen asiaa pystynyt puimaan, mutta hekin ovat vieraampia, koska en todellakaan voi lähipiirilleni tällaista pommia pudottaa. Olo on niin surkean yksinäinen kuitenkin koko ajan. Tuntuu kuin olisin kärpänen, joka on jäänyt pulloon vangiksi ja odottaa ilman loppumista. Oih tätä surkeata elämää..
Metropole, voimia sinulle! Lämmin halaus ja myötätuntoa. Tuntuis että sinun olisi varmaan hyvä päästä puhumaan tilanteestasi... Purkamaan sitä ettet jäisi yksin sinne pulloon. Silloin kun itselläni oli kaikkein vaikeinta enkä vielä pystynyt puhumaan tilanteestani kenellekään tutulle, hain ulkopuolista keskusteluapua. En tiedä missäpäin asut, mutta esim. Helsingin setassa voi käydä juttelemassa. Ja toki on varmasti paljon muitakin paikkoja, ehkä on hyvä vaan ensin varmistaa että ne ovat asenteeltaan homomyönteisiä, ettei siitä asiasta tule ongelmaa. Itse koin että siitä oli paljon apua. Jo se että voi sanoa ääneen tunteita ja asioita joita ei tutuille tai ystäville voi. Sensuroimatta. Itseään kuulee usein paremmin kun puhuu ja kertoo jollekin toiselle, se selvittää monesti ajatuksia.
Myöhemmin minulla oli yksi ystävä jolle avauduin ja sekin piti pinnalla.

Hienoa että kirjoitit myös tänne. Älä jää yksin suruinesi.
Voimia sinulle Metropole! Itse olen nyt puhunut asioista hyvän ystäväni kanssa joka on siis ihan hetero ja minua ainakin helpotti paljon! Ja kyllä täysin heterokin voi ymmärtää! Ja jos minunkin on vaikea keskittyä töihin tämän heräämisen lomassa niin ymmärrän kyllä hyvin että SINUN on vaikea keskittyä töihin. Saisit kyllä sairaslomaa varmasti, jos haluaisit. Mutta toisaalta asioiden kotona murehtiminenkaan ei välttämättä oikein auta...

Asiasta toiseen. Luulen että löysin ainakin yhden syyn siihen, miksi en ole herännyt aikaisemmin, kun luin vanhoja päiväkirjojani, joita olin kirjoittanut 15-16-vuotiaana. Tajusin, että olen ollut ihan hirveän ahdasmielinen ja jopa ehkä hivenen uskonnollinen nuorena! Ajatusmaailmani näytti olleen sellaista, että elämän tarkoitus on tehdä lapsia MIEHEN kanssa, jonka kanssa on naimisissa ja eroaminenkaan ei ole kauhean hyväksyttävää... Olin muun muassa kirjoittanut niin, että "toisaalta ymmärrän lesboja" ja sitten selittänyt jotain että mitä hyviä puolia lesboudessa olisi ja lopuksi kirjoittanut, että "mutta niin ei ole tarkoitettu". Järkyttävää luettavaa! Samassa päiväkirjassa vielä kaiken lisäksi on "rakkauskirje" yhdelle tytölle. Selitin siinä, että tätä kirjettä ei ole sinulle koskaan tarkoitus antaa ja että ihan vahingossa aloin kirjoittamaan tätä "sinä-muodossa" ja kaikkea, että kaipaan sinua niin kovasti ja haluan sinut takaisin elämääni... :) Eli johtopäätös: ilmeisesti en murrosiässä ole "ahdasmielisyyteni" takia sallinut itselleni sitä, että voisin olla oikeasti lesbo.
Kiitos paljon myötätunnosta, Ihanainen. Kävin kyllä työterveyslääkärin ja psykologin kanssa juttelemassa. Psykologin kanssa puhuin asioista niiden oikeilla nimillä, mutta lääkärille vähän enemmän ympäripyöreitä. Kyllä se vähän auttoi, mutta vain vähän. Sairaslomaakin olisin saanut, mutta mitä se auttaisi.. Olisin kotona yksin ajatuksineni ja haikailisin tuon kadotetun ihanan perään.. Ihan järkyttävän kova on tämä kiintymykseni kyseiseen henkilöön, koska vaikka hän ignooraa minut nyt täysin, puhelimen lyö korvaan jne.. Niin siltikin vain haluaisin hänet takaisin.. Koskea niitä ihania hiuksia, katsoa hänen ihanan syvänsinisiin silmiinsä ja ne huulet... Ja hänen huumorintajunsa ja no niin.. ylipäänsä kaikki. Elämä on niin NIIN väärin..

Mutta hieman hymyilytti toi päiväkirjamerkintäsi :) Ihan kuin omasta suusta; etenkin toi '..niin ei ole tarkoitettu' :D Sitä kuulin omasta suustanikin vielä muutama vuosi takaperin.. Mutta taisi olla kyllä ympäristön vaikutusta, koska kyllä mä jo useamman vuoden olen noita ihmisten henkilökemioita ihimissuhteiden toimivuudessa ajatellut enemmänkin kuin että mitä sieltä jalkojen välistä löytyy.. Ei silloin joskus teininä noita asioita tullut niin ajateltua, mutta vanhemmiten kun omasta kaveripiiristä paljastuikin, että joku on L, niin silloin tuli sitten asioita pohdiskeltua kun pohdiskelijatyyppi olen aina ollut. Se tässä mun kriisissänikin varmaan tätä pahentaa, kun en ajatuksia saa muualle, ja jotenkin yrittää mielessään ihan koko ajan miettiä, että MITKÄ olisi ne oikeat sanat, joilla saisin Hänet takaisin. Mutta ei niitä sanoja taida olla. Ikävä vaan niin sanoinkuvaamaton..
Tässä tuli sellainen tarve että pitää aktivoitua tämän keskustelun suhteen uudelleen. Kirjoittelin kesällä jotain siitä että kuulun tähän ryhmään "myöhäisheränneet", että on lapsi, mies ja sitten yksi rakas ystävä. Ja että en oikeastaan ole tehnyt asian suhteen mitään liikkeitä. Tai ehkä jotain. Olen puhunut pari kertaa ympäripyöreästi ystäväni kanssa asiasta. Siis objektiivisesti, yleisellä tasolla. Hän vain totesi että ei ole niin että välttämättä on biseksuaali jos ihastuu samaan sukupuoleen. Olemme molemmat psykologeja koulutukseltamme, ja jäin tätä tosissaan miettimään. Joskus on vaikea jättää teoreettista osaamista sivuun, vaikka pitäisi, kun kokemus on liian lähellä. En osaa määritellä omaa seksuaali-identiteettiäni mihinkään. Olen ollut romanttisessa ja eroottisessa mielessä kiinnostunut miehistä JA nyt tunnen vahvaa vetoa yhtä naista kohtaan (en yleensä tunne mitään muiden naisten kohdalla, mutta en juuri miestenkään...:-)). Meidän välillä on aina ollut jotain, olemme vähän niinkuin sielunsisaria tai jotain sellaista. Se "jotain" on vaikea määritellä, samuutta, sähköäkin. Kaipaan lähelle ja haluan koskea, mutta en osaa yhtään haluta mitään seksuaalista kosketusta. Tai siis mikä ero on siinä että haluaako silittää toisen tukkaa vai rintoja? Minulle naisen ruumis seksuaalisen halun kohteena on outo, tuntematon jne. En osaa haluta muuta kuin platonista kosketusta.

Toinen juttu mitä olen miettinyt on se, että minä en määrittele olevani ihastunut, vaan että rakastan tätä ihmistä, siis todella. Suhde on arkipäiväistynyt ja muuttunut syväksi ystävyydeksi. Tosin minulla on edelleenkin se palava halu koskea ja olla lähellä. Käsittääkseni olen tässä asiassa jotenkin pidemmällä kuin ystäväni, joka on muutenkin todella pidättyväinen.

Tämä keskustelu on todella hyvä ja koskettava. Aika rankkaa lukea juttuja jotka voisivat olla omiani, ja rankkaa etenkin siksi kun en vielä osaa määritellä itseäni mihinkään bi-lesbo-hetero kategoriaan. Tiedän vain että rakastan yhtä naista ja yhtä miestä :-) Eri tavalla kumpaakin...
Aprikoosi, ymmärrän hyvin, jos et pysty määrittelemään itseäsi mihinkään bi-lesbo-hetero- lokeroon. Samoin on itseni kohdalla, vaikka joku ehkä ajattelee, että asiahan on aivan selvä.

Itselläni oli nuoruudessa pitkäaikainen todella läheinen sielunystävä, jota rakastin syvästi. Suhteemme oli aina aivan platoninen. Minulla olisi kyllä ollut tarve joskus koskettaa häntä, vaikka juuri hiuksia silittämällä, mutta tiesin, että se olisi ollut hänestä kiusallista, joten varoin sitä tekemästä.

Päivääkään en ole seurustellut koskaan miehen kanssa. Ilmeisesti en ole törmännyt tarpeeksi kiinnostaviin sen sukupuolen edustajiin. :)

En myöskään ole tuntenut vetoa ketään toista naista kohtaan kuin tätä yhtä rakastamaani naista kohtaan vuosia sitten. Rakastuin hänen persoonaansa korviani myöten. Hän piti läheisyydestä niin kuin minäkin. Ja sitä välillämme oli paljon, lämmintä läheisyyttä. Mutta niinkin voi käydä, että ruokahalu kasvaa syödessä. Ensin tulee kevyet, rakastavat sipaisut, sitten pitkät hellät halit. Seuraavaksi voikin haluta tuntea toisen huulet omiaan vasten ja sitten...hmm... No niin meille kahdelle ainakin kävi, vaikka ei ollut tarkoitus, tietenkään. Mutta oli se vaan niin ihanaa, etten hetkeäkään antaisi pois!
Aprikoosi, mä koen, että mua kuvaa ehkä parhaiten määritelmä "fyysisesti lesbo ja emotionaalisesti bi". Lainaan osittain erästä vanhaa viestiäni, joka selventää asiaa.

"Poikaystävän kanssa oli kyllä kiva pussailla, halata ja olla lähekkäin, mutta sen enempää en olisikaan halunnut.

Kuitenkin ennen toisen naisrakkauteni kohtaamista kävi niin, että ihastuin mieheen, joka hänkin oli ystäväni. Taas uutta hämmennystä, koska luulin, ettei niin enää kävisi. Mutta minulla ei ollut tippaakaan halua harrastaa seksiä hänen kanssaan, se oli ihastumista hänen luonteeseensa, hyvää oloa hänen lähellään yms. Halusin siis olla vain ystävä, ja se sopi hänelle. Meillä oli jonkin aikaa tiivis ystävyys, jossa oli paljon lämpöä ja läheisyyttä mutta ei seksiä (sittemmin hän teki melkoisen ikäviä asioita, joiden takia laitoin välit poikki). Tajusin, että juuri tällaista tunnetta minä olin tuntenut aiemminkin niitä miehiä kohtaan, joiden kanssa olin seurustellut.

Pystyn todistettavasti ihastumaan ja rakastumaan molempiin sukupuoliin mutta seksuaalista vetoa koen vain naisiin."

Mulle tuli sun viestistä mieleen sellainen ajatus, että ehkä sä olet samanlainen käänteisesti. Siis emotionaalisesti bi mutta fyysisesti hetero.

Mäkin muuten olen psykologi :).
Mielenkiintoisia uusia näkökulmia :) Siis nuo fyysisesti-emotionaalisesti -jutut. Enpä tiedä mihin kategoriaan nyt sitten itseni tuossa laittaisin, mutta tuli mieleen sellainen juttu, että vaikka olisinkin fyysisesti lesbo, en tietenkään kaikkia naisia halua fyysisesti, mutta olen viimeaikoina ajatellut että tekisi mieli olla lähellä sellaisiakin naisia (ystäviä), joita en fyysisesti halua. Siis vaan käpertyä viereen ja olla lähekkäin. Tämä kai on juuri sitä emotionaalista juttua mistä puhuitte. Onko ehkä tässä kulttuurissa vaan sellainen vika, että liika läheisyys ei ole soveliasta. Vaikka ihmisen sisään olisi rakennettukin sellainen läheisyyden kaipuu. Liitetäänkö tässä kulttuurissa kaikki läheisyys liian herkästi seksuaalisuuteen? Miksei voisi olla niin, että kun läheiset ystävät (joiden välillä ei ole mitään seksuaalista halua) viettävät aikaa yhdessä ja juttelevat kaikista maailman asioista, he voisivat olla siinä samalla ihan lähekkäin ja nojailla toisiinsa. (Ja tämä ei nyt ole sama asia kuin se läheistä ystävyyttä ja seksiä -juttu.) Vai johtuukahan tämä kaikki nyt vaan siitä että mulla on niin kauhee halipula... =)
Bi-emotionaalinen on hyvä termi, ja olen siihen törmännyt joskus aiemminkin. Minä koen helposti suorituspaineita miesten kanssa ja turhautumista siitä että seksi on jotenkin vääränlaista, "kömpelöä ja tunkeutuvaa". Silti "katson sillä silmällä" miehiä ja välillä olen kokenut tämän tutun ja tylsähkön avioseksin ihan tyydyttävänä. Mutta naisilta haluan ensisijaisesti sitä läheisyyttä ja luulen että sama turhautuminen ja suorituspaine tulisi silloinkin esille jos suhde etenisi seksuaaliselle tasolle. En tiedä onko tässä nyt sitäkin että olen niin vaillejäänyt lapsuudessani että lopun ikää kaipaan "äidin" huomiota ja hellyyttä. Oma äitini oli aika poissaoleva ja epävakaa persoona. Lisäksi olen kokenut lievää hyväksikäyttöä miesten taholta nuoruudessani. Luulen että nämä asiat ovat aiheuttaneet sen että olen nykyään näin epämääräinen.

Olen paljon miettinyt sitä että mahtaako tämä bi-emotionaalisuus olla enemmänkin sellainen transferenssijuttu. Ihmiset jotka käyvät psykoterapiassa saattavat ihan mielettömästi ihastua terapeuttiinsa sukupuolesta riippumatta. Monet ovat kuvailleet miten he alkoivat flirttailemaan terapeutin kanssa jne. Minun rakkauteni kohde ei ole tietenkään terapiasuhteessa minuun, mutta siinä on samoja elementtejä, sillä hän on vanhempi kollega ja ollut vuosia sitten jonkinlainen tukihenkilö minulle. Nykyään suhde on tasavertaisempi, mutta olen huomannut esim että saatan olla vähän kateellinen hänen tyttärelleen tai ystävilleen, mutta en taas hänen miehelleen. Eli onko niin että haen jotain sellaista läheisyyttä mikä ei liity kahden aikuisen väliseen kiintymykseen vaan enemmänkin äidin ja lapsen väliseen kiintymykseen?

En nyt missään tapauksessa tarkoita että lesbous tai biseksuaalisuus olisi jonkin psyykkinen häiriötila, mutta omalla kohdallani olen sitäkin miettinyt.
Aprikoosi, olen myös miettinyt samaa. Minunkin äiti on ollut hyvin etäinen minulle lapsuudessani ja monesti selitinkin asian itselleni sillä kun nuorempana huomasin naisiin ihastuvani. Ajattelin vain kaivanneeni ns. äidin korviketta ja ne naisetkin monesti muistuttivat jollain tavoin äitiäni. Mutta nyt myöhemmin olen kyllä tuntenut myös paljon suurempaa seksuaalista vetovoimaa naisiin kuin miehiin. Luulen kyllä että asiolla voi olla jotain yhteyttä, mutta en silti ole äidilleni katkera vaikka olisi minusta lesbon tehnytkin..;)

Elämä on paljon onnellisempi kun ei aina kulje niitä leveitä polkuja..
Ihanainen, siltä minustakin tuntuu, että fyysistä ei-seksuaalista läheisyyttä saisi olla enemmän ja tosiaan myös muiden ihmisten kanssa kuin hänen, jonka kanssa on parisuhteessa tai muuten harrastaa seksiä. Minusta kyllä meidän kulttuurissa läheisyys liitetään liian helposti seksuaalisuuteen. Olen huomannut sen vaikuttavan myös omaan käytökseeni niin, etten uskalla halailla heteronaisystäviäni niin paljon kuin usein mieli tekisi, etteivät he saa sellaista väärää käsitystä, että yrittäisin jotenkin lähennellä ja olisin heistä seksuaalisesti kiinnostunut. Tämä pelko taitaa kyllä olla ihan vaan oman pääni sisällä, ärsyttävää...
Tervehdys kaikille!

Tämä keskustelu käy aina vain kiinnostavammaksi. Olen uusi kirjoittaja täällä, mutta ketjua olen seurannut sen reilun vuoden, jonka se on näillä sivustoilla pyörinyt...

Oma tarinani pitää sisällään samanlaisia elementtejä kuin niin monella muullakin täällä: lapsuuden ja nuoruuden ihastumisia mm. naisopettajiin, ylempiasteisiin urheilijoihin (menestyksellä tai taitotasolla mitattuna) jne., jotakin säätöä poikien ja miesten kanssa ja sitten lopulta Se Suuri Ensirakkausnaispuoliseen Ystävään. Tarina on pitkä ja täynnä draamaa, joten jääköön se nyt tässä.

Kaikista karuista kokemuksista huolimatta olen jotenkin onnistunut säilyttämään kyvyn rakastaa ja jopa rakastua - nähtävästikin ;) Nämä viimeaikaiset tunteeni ovat pistäneet tietysti miettimään yhtä ja toista ja myös sitä, miten sitä rakkauttaan voi ilmentää ystävyyden tasolla, tai toisin ilmaistuna, missä ne ystävyyden rajat kulkevat ja kuinka lähelle uskallan mennä toista ja toisen rajoja tuhoamatta kaikkea sitä arvokasta, josta olen päässyt osalliseksi...

Ajatukseni rönsyilevät ja alan tässä kirjoittaessani miettiä, kumpi on tärkeämpää: saada rakkautta vai antaa sitä. En ole erityisen uskonnollinen ihminen, ainakaan ev. lut. katsannossa, mutta välillä jään pyörittelemään, mitä mahtaa tarkoittaa, kun sanotaan, että "vaikka puhuisin enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen."

Rakkauden osallisuudesta tai osattomuudesta puheen ollen, jäin niin ikään miettimään sitä fyysisyyskysymystä, mistä edellä on ollut sananvaihtoa. Olen sitä mieltä, että maailmassa (Suomessa? Suomalaisessa kulttuurissa?) on kaiken kaikkiaan liian vähän jaettua hellyyttä. Ja omalla kohdallani olen aika järkyttynyt, miten vähän minulla lopulta on kokemusta puhtaan epäseksuaalisesta koskettamisesta. Vähemmästäkin menee lukkoon, kun samalla sisällä velloo sanoinkuvaamaton kaipuu koskettaa edes ihan pikkuisen sitä merkityksellistä Toista. Olen hämmentynyt, kun en tiedä, voinko luottaa omiin tunteisiini, vai onko tulkintani esim. toisen kosketuksen laadusta värittynyttä juuri siitä syystä, etten ehkä muista, miltä tuntuu, kun joku koskettaa ystävällisesti ilman mitään seksuaalisia pyrkimyksiä. Ahdistaa... Kiitos, kun sain avautua...
Solo Otra Vez, olen miettinyt usein samaa kuten sinä; ' missä ne ystävyyden rajat kulkevat ja kuinka lähelle uskallan mennä toista ja toisen rajoja tuhoamatta'. Minusta välillä myös tuntuu että nykyään koen jonkilaista estoa ystävystyä uuden henkilön kanssa syvemmin. Mietin voinko halata ihan vilpittömästi etten anna sellaista kuvaa että lähentelisin. Olen usein kokenut samoin kuin Marianna. Ymmärtääkö toinen minun lähestymiseni väärin vaikka tarkoitus on vain olla puhtaasti ystäväpohjalla.

Toisaalta en halua että rajoitan näin elämääni sillä itse tiedän mikä tarkoitukseni on ja se on toisen vastuu ja asia miettiä miten suhtautuu, ottaa vastaan halauksen. Sitten jos pitemmän päälle huomaankin ihastuvani ja viehättyväni romanttisesti toisesta niin olen niin perusrehellinen itselleni että mielellään kysyn asiaa toiselta suoraan jos vielä huomaan hänenkin syttyvän ja kiinnostuvan minusta.

Mietin myös voiko sitä jäädä tai olla tyhja, helisevä vaski vaikka itsellä olisi sisältä ammentaa rakkautta ympäristöön, läheiseen kumppaniin, saamatta vastaan vastarakkautta.... tai kun saa vastarakkautta niin ei ymmärrä rakkauden syvempää merkitystä. On vain tyhjä kuori, kilisevä kulkunen.

Olen asunut joskus ulkomailla ja totesin myös siellä osoitettavan liian vähän hellyyttä kaverien, ystävien kesken. Etenkin jos naisen aavistettiin olevan kiinnostunut naisista, niin läheisyyden osoituksia varottiin. Eli taitaa olla ihan yleismaailmallinen ilmiö tämä läheisyyden ja hellyyden osoitusten vähäisyys.
Hienoa keskustelua "universaalista" ihmisten välisestä rakkaudesta :-)

Minulla on kaksi erittäin läheistä naispuolista ystävää, joista toinen tietää, että minulla on ollut suhde naisen kanssa. Molempien kanssa halataan tavatessa ja erotessa. Koskaan siinä ei ole ollut mitään seksuaalisväritteistä. Uskon, että sen vaan tietää, siis jos tuntee toista kohtaan vain ystävällistä lämpöä, voi huoletta halata. Uskon myös, että halauksen laatu välittyy toiselle osapuolelle.
No, nyt kun sain lopulta kielenkannat auki, niin kirjoitan sitten nähtävästi ihan-koko-ajan ;)

Hesake mainitsi olevansa perusrehellinen itselleen... Käsite kalahti ja minä älähdän: Minäkin haluaisin ajatella olevani rehellinen niin itselleni kuin muillekin, mutta joudun tässä suuntautuneisuuskysymyksessä miettimään asian uusiksi. Mietin usein, olenko epärehellinen ystävälleni/ystävilleni, kun en paljasta tätä puolta itsestäni. Erityisesti tulee mieleen juuri ne halaustilanteet tai saunaillat tmv., joihin ystäväni saattaisivat ottaa toisenlaisen asenteen, jos tietäisivät. Välillä olen niin hämmennyksissä asian suhteen, että kieltäydyn esim. kutsusta johonkin tekosyyhyn vedoten (huono tapa, tiedän!).

Totta kai joskus on ollut puhetta ihmissuhteista, perhesuunnitelmista jne., mutta olen pystynyt ohittamaan ne sinkkuuteni avulla. En tiedä sitten, aavistelevatko lähipiirin ihmiset jotakin, mutta eivät vain halua suoraan kysyä. Tulee sellainen "roskat maton alle" -olo, enkä tiedä, kauanko jaksan peitellä sisintäni. Useinhan kuulee, että ihmiset kertovat aavistaneensa asian, kun joku on niin sanotusti tullut heille kaapista. Se on kai toisaalta helpotus, mutta toisaalta vähän typerryttäväkin ajatus... jos toinen kerran on koko ajan aavistellut jotakin, niin miksi ei sitten ole tullut yhtään vastaan ja yrittänyt puhua asiasta. No eihän se kai niin voi mennä, ainakaan aikuisten ihmisten kesken.

Amanda sanoi uskovansa, että halauksessa tunnelma välittyy toiselle osapuolelle. Olen samaa mieltä, vaikka ihastumisen huumassa yritän tulkita asioita yltiörealistisesti. Yritän tolkuttaa itselleni, ettei esim tietynlainen kosketus mitään merkinnyt, vaikka vastaavanlainen ele miehen tekemänä olisi ollut vain yhdellä tavalla tulkittavissa! Toisaalta olen itse pyrkinyt koskettamaan tietoisen tulkinnanvaraisesti ja toisinaan tietysti ihan reilun ystävällisesti... Ota tästäkin nyt sitten selvää... Kuka huijaa?!
Solo Otra Vez, en minäkään ole kaikille tullut kaapista ulos, en edes työpaikalla, mutta luulen että aavistavat. Ajattelen että eihän heterotkaan julista :olen hetero. miksi minäkään kertoisin. Muutamat tietävät ja kokevat, että olen ihan sama ihminen kuin ennenkin joten mikään meidän välillä ei ole muuttunut. Nämä muutamat ovat läheiset ystäväni. Mutta olen kokenut samoin kuin sinä ; 'enkä tiedä, kauanko jaksan peitellä sisintäni', tästä johtuen en halua enää olla kauan epävarmuudessa jos kohtaan henkilön ja aistin hänen olevan minusta kiinnostunut , niin kysyn vaikka huumorin varjolla onko hänellä minuun kohtaan suurempaakin kiinnostusta. Etenkin jos itse myös olen kiinnostunut. Minäkin olen joutunut kertomaan tekosyitä miksi en ole ollut halukas lähtemään yhdessä viettämään iltaa. Tämä taival on välillä takkuilevaa mutta aina jotain kehitystä itseni kohdalla kuitenkin on tapahtunut. Onneksi.
Marianna, tuolta minustakin nykyään tuntuu niin kuin sanoit, että "Olen huomannut sen vaikuttavan myös omaan käytökseeni niin, etten uskalla halailla heteronaisystäviäni niin paljon kuin usein mieli tekisi, etteivät he saa sellaista väärää käsitystä, että yrittäisin jotenkin lähennellä ja olisin heistä seksuaalisesti kiinnostunut.". Vaikka moni ei vielä suuntautumisestani tiedäkään. Mutta mietin jopa niinkin että sitten kun joskus tietävät... Pitäisi varmaan vaan unohtaa tuollaiset oman pään sisäiset ongelmat.
Halauksin,
Ihanainen :)
Absolutelygorgeus, yhdyn mielipiteeseesi siinä että toinen, aivan uusi tuttavuuskin, voi aistia jopa ihan tapaamishetkellä, meidän suuntautumisemme. Itse koen että sisältäpäin viestitän tiedostamattakin jonka toinen, herkkä aistinen, vaistoaa. Näin on tapahtunut usein.

Ja niinpä.... olen miettinyt myös läheisestä ystävästä.... missä ihmeessä kasvaa ;) .... ehkäpä ihan lähellä mutta ei aina tule huomattua.
Omalta osaltani voin sanoa, että ystävyys katosi sillä hetkellä kun mukaan tuli muuta. Siis tokihan se oli jatkuvasti läsnä kun vietin aikaa tämän erityiseni kanssa, mutta samalla myös tunsin jollain tavoin pelkoa ystävyyden menetyksen muodossa, ja etenkin mikäli suhteellemme tapahtuisi jotain (ja sillehän tapahtui.. siitä aiemmin jo kerroin). Periatteessa vanha sanonta 'ystävyyttä ei pitäisi sotkea rakkaudella' pitää kyllä hyvin kutinsa; toinen kärsii aina. Toisaalta eipähän nuo asiat kenellekään suunnitellusti varmaan tapahdu.

Läheisyyydestä oli myös tässä puhetta. Itse koin tämän naisystäväni kanssa erityisen ihanina yhteiset hetket kun sai vain pitää lähellä, silittää hiuksia ja tuntea ruumiinlämmön, tuntea hengityksen menevän sisään - ulos. Mieheni/aiempien miesystävieni kanssa nuo hetket olivat aina jotenkin niin hätäisiä ja niistä puuttui se jokin. Tämän naiseni kanssa taasen tuntui, että aika pysähtyi, eikä kumpikaan halunnut pois siitä. Se oli niin ihanaa.. [syvä huokaus ja valtava ikävä]
Ymmärrän sinua ja ikävääsi niin hyvin, Metropole. Kirjoitit kauniisti läheisyydestänne. Sait muistot palaamaan taas minunkin mieleeni. Itse koin täsmälleen samoin kun olin sylikkäin rakastani vasten. Sanoin on vaikea kuvata sitä syvää lepoa, mitä siinä tunsin. Lepäsin hänessä ja hän minussa. Olisin voinut pidellä häntä siinä loputtomasti...
Painiskelemme samoissa tunnetiloissa, Julie.. Kun luin aiemman kirjoituksesi ystävästäsi ja mitä kerroit kosketuksista, pitkistä haleista jne. Niin oli kuin omasta elämästäni. Samat tunteet, samat ajatukset, sama.. ikävä. Meitä on niin monenlaisia, monen ikäisiä, monen näköisiä, monesta eri suunnasta. Tunteet kuitenkin niin samanlaiset, yhteneväiset. 'Miljoonien ihmisten metropolissa, kasvottomana väkijoukossa sinua kaipaan. Olueni kyynelillä suolaan, pisara pisaralta. Yksin.. Ne putoaa.. tip tip..'
hajanaisia ajatuksia, koska vielä sulattelen:

Olen nyt 37 v elämää elellyt. Aina välillä on vastaan tullut kysymys, entä jos mä olenkin.. Oli jo vaihe, että kerroin ystävilleni ja äidillekin, että mä muuten sitten olen.. Vastaanotto oli, että ihan ok. Hämmentävää. Olin valmistautunut kaikkeen muuhun.

Sitten oli liikaa yrittämistä. Täytyy, täytyy, haluan kokea.. Tyhjä jäi käteen ja palasin hakkaamaan päätä seinään.

Nyt sitten peili näytti taas, että riittää tuo, se ei ole sua. Nyt en yritä, sallin tapahtua sen mitä on tapahtuakseen, mutta en enää suostu hakkaamaan päätä seinään miehen kanssa. Kolme viimeisintä on nyt tuttava/kaveri/isoveli ja olen iloinen tästä.

Itseni hyväksyminen on ollut vaikeaa. Lapsena suurin haaveeni oli löytää mies, saada monta lasta ja olla perheen keskellä. Miten kävi. Yksin olen. Yksinäinenkin niin kauan, kunnes itseni ja kaikki puolet itsessäni lopulta hyväksyn.
Hämmentäviä nämä tunteet. Menevät eri suuntaan kuin itse ajattelin.

Entä nyt, mistä uusia ystäviä? Mihin suuntaan nyt? Baareissa en viihdy, mutta jossain tapahtumassa olis kiva käydä. Ehdotuksia?
Hei Toiveikas, hienoa että olet päättänyt tutustua itseesi ja tuntemuksiisi ensin. Minä myös meinasin sortua tähän pakkoyrittämisen ja kokemisen ajatusmaailmaan, mutta onneksi olosuhteet ovat olleet sitä vastaan ja ehdin ajatella asiaa tarkemmin. Nyt yritän vain kokea itseni ja opetella tietämään omat haluni ja toiveeni, mutta tietysti aina silmät auki kuljen..;)
Hei kaikille!

Olen jo muutamia kuukausia seurannut hiljaa teidän keskusteluanne ja nyt päätin, että on aika ainakin kertoa Teille, miten hienoa on, että jaatte kertomuksenne muiden kanssa ja huomata, että on muitakin, jotka kamppailee tuntemuksiensa kanssa.. Ehkä joskus vielä uskallan/haluan jakaa omani teidän kanssanne..
Hienoa, tervetuloa, te uudet, Toiveikas ja Arctic Cat mukaan keskusteluun. ;)
Näin yön hiljaisina hetkinä.. Päätin, että ei tämä anna jos ei otakaan... Ehkä voisin avautua nyt tai sitten ei koskaan.. Ehkä olisikin hyvä, että kertoisin miltä tuntuu.. Ehkä Te kanssasisaret osaisitte kuitenkin kommentoida asiaa jotenkin päin.. Tiedä häntä, mutta ehkä yritys palkitaan tai sitten ei..

Oma tarinani ei ehkä ole juuri sellainen, kuin joillain teistä on ollut, mutta ainakin joissain tapauksissa, löydän yhtäläisyyksiä..Ainakin tunnetasolla olen ollut huomaavinani, että sellaisia löytyy..

En tiedä, olenko myöhäänherännyt tai ehkä olen ollut hereillä ymmärtämättä sitä jo montakin vuotta.. Mutta kätkenyt itseni valtavirran mukana, uskaltamatta olla se mikä olen. Toisaalta en ehkä edes osaa, ainakaan juuri nyt, sanoa mikä olen. Onkohan se edes tarpeellista? Kuka tietää...

Joka tapauksessa, fakta on, että ihastuin/rakastuin parhaaseen ystävääni, joitakin vuosia sitten. Hän oli siinä mielessä ainutlaatuinen, että tajusi asian. Melkein ennenkuin minä tajusin.. Hän oli aivan ihana, halusi jutella kanssani asiasta eikä torjunut minua. Hän halusi jutella ja minähän olin ihan että What the fuck? Keskustelimme asiasta ihan niinkuin aikuiset pariinkin otteeseen ja ihan kahdestaan, vaikka Hän seurusteli vakavasti MIEHEN kanssa. Hän se minuun istutti ensin ajatuksen, että olisin ehkä kiinnostunut sekä naisista että miehistä.. Olin ensin ihan puulla päähän lyöty ja kielsin asian, mutta kun keskustellimme asiasta muutamaan otteeseen, niin tajusin, että ehkä näin voisikin olla.. Mitä se sitten tarkoittikaan olla BI? Näitä keskusteluja käytiin usempaan otteeseen ja sitten tuli SE ilta, jolloin SE tapahtui.. HÄN nimittäin suuteli minua! Se tuli ihan puun takaa, yhtäkkiä, kun vein hänet kotiin. Minua ole IKINÄ suudeltu, niinkuin Hän suuteli minua.. Olisin tahtonut uusinnan, vain varmistaakseni sen, että mitä tunsin.. Pahaksi onneksi juuri silloin Hänen poikaystävänsä ilmaantui pihalle eikä ns, uusintaan ollut juuri silloin minkäänlaista mahdollisuutta.. Ajoin kotiin kuitenkin ns. taivaissa. Muistelin sitä hetkeä pitkään. Tämän tapahtuman jälkeen tajusin, että tunteeni häntä kohtaan oli enemmän kuin mitä ystävää kohtaan tunnetaan ja uskoin että hän myös tunsi EHKÄ jotain minua kohtaan. Tuon illan jälkee tuli muutama kerta jolloin pusuttelimme, ehkä se oli kuitenkin enempi minun aloitteesta kuin Hänen. Ja viimein uskaltauduin ns. kertomaan Hänelle että luulen rakastavani Häntä. Vastaukseksi sain, että olin Hänelle tärkeä, mutta että mitään ns. vakavaa meidän välillämme ei voinut olla. Hän kyllä tykkäsi minusta jne. mutta vain kaverina. Olin silloin ihan lyöty. Ja päätin, että ei ikinä enää tällasta sydänsurua. Sitä ei kestä kukaan. Ajattelin myös, että tämä nyt vaan oli tällainen kokemus.. Että eipä siinä mitään. Pysyimme kuitenkin ystävinä ja hän menikin sitten aikanaan naimisiin poikaystävänsä kanssa ja minä olin ensimmäisten joukossa onnittelemassa heitä. Poikaystävänsä oli TOTTAKAI minunkin ystäväni.. Hääpäivänä totesin Hänen poikaystävälleen, että pidäkin huolta tuosta aarteesta, mikä sinulle on annettu! Mies tuumasi, että tottakai! Tuntui kuitenkin jotenkin oikealta, että he saivat toisensa.. Toisaalta itsessä asui suru, koska tiesin, että näin päättyy omat toiveeni siitä, että Hän mitenkään voisi olla minusta kiinnostunut, saati sitten Minun..

Sitten tapahtui jotakin kummaa.. Ehkä pakenin tilannetta, ehkä en, mutta muutin muutamaksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle. Näin jälkeenpäin ajattelen, että ehkä se oli pakenemista tilanteesta, johon olin ajautunut. Että rakastin jotakin, joka EI missään nimessä koskaan voisi olla minun. Olihan Hän niin antanut minun myös ymmärtää vaikkakin olimme oikeasti edelleen pysyneet ystävinä. Ajattelin silloin, kun muutin, että nyt voin aloittaa ns. tyhjältä pöydältä. Unohtaa Hänet ja palata takaisin heteroelämään. Mutta kuinka ollakaan... Melkein ensimmäisenä päivänä uudella paikkakunnalla, ihastuin jälleen.. Ja NAISEEN! Ensin en sitä edes ymmärtänyt itse, mutta vähitellen se valkeni minulle. Tämä Nainen eli avioliitossa, tosin HYVIN huonossa sellaisessa. Meistä tuli todella hyvät ystävät ja ymmärsin, että tämä Nainen on minulle erittäin tärkeä. Hänen avioliittonsa hajosi aika pian ja se oli oikeasti kaikken parasta mitä tällle Naiselle juuri silloin olisi voinut tapahtua! Oikeasti voin sanoa, että tämä Nainen on maailman Paras, niin voimakas, kaunis ja rohkea. Tajusin, että ehkä rakastin jälleen, Naista. Olisin voinut seurata häntä mihin vain ja jotenkin taas omassa päässäni kehittelin teoriaa, että tunteeni eivät olleet yksipuoliset. Ajan mittaan kävi sitten niin, että pariin kertaan sain tai pääsin hänen viereensä nukkumaan. Enkä voinut nukkua silmänräpäystäkään ,koska tämä Nainen oli siinä, ihan vieressä, kosketusetäisyydellä... Toisella kertaa jopa panin käteni hänen ympärilleen eikä hän sitä mihinkään siirtänyt siitä. Olin onneni kukkuroilla.. Luulin ja toivoin ja uskoin, että tämä ei voinut olla vain minun kuvitelmaa.. Mutta jälleen totuus valkeni minulle. Vaikka tämä Nainen näytti monta kertaa, että minä olen hänelle tärkeä, niin koskaan, ei koskaan, hän antanut ymmärtää, että minä olisin jotain enemmän kuin ystävä. Se oli kova pala ymmärtää, mutta tajusin sen sitten, kun tämä Nainen löysi sydämensä valitun ja jälleen olin todistamassa tätä Suurta Rakkautta Miehen ja Naisen välillä. Itse tunsin, että toistamiseen olin saanut sormilleni. Vaikkakin soin tälle Naiselle onnen, ihan oikeasti! Hän, jos kukaan ansaitsi onnen.. Vaikkakin, täytyy myöntää, että olisin ehdottomasti halunnut olla se, joka onnen tälle Naiselle antaa..

Tämä kaikki osaltaan aiheutti sen, että muutin jälleen. Pakenin tunteitani jälleen (?), ehkä.. Tulin kotiin, vanhojen Kavereideni luo. Mutta mitä tapahtuikaan.... Ihastuin JÄLLEEN ystävääni! Tätä en VOI uskoa! Olimme hiljattain bilettämässä ja jostain kumman syystä seisoimme melko lähekkäin katsomassa esiintyvää bändiä.. Ja minun käteni eksyivät Ystäväni ympärille.. Eikä hän niitä siirtänyt missään vaiheessa pois.. Huomasin ajattelevani tätä tilannetta monesti jälkikäteen ja kaipaavani sitä hetkeä. En oikein tajua mitä tapahtui. Hänhän on melkein Vanhin ystäväni ja NAIMISISSA, miehen kanssa! Ei kai minulla nyt voi olla Jälleen tunteita ystävääni kohtaan!?!?! Ei voi olla.. Miksi niin kävisi TAAS!? Ei ole kuin ehkä vuosi tai kaksi kun Ystäväni meni naimisiin ja olin todistamassa tätäkin Suurta Rakkautta! Miksi kidutan itseäni?

Miksi? Miksi näyttää siltä että Minä aina Ihastun Ystäviini??? Kertokaa viisaammat se minulle! Olen varmaan ihan tollo, pöllö ja kaikkea muuta... Mä EN halua tätä! En halua että Aina saan saattaa kaikki alttarille, vaikka suonkin heille onnen!! MIKÄ on vikana? Miksi?

SE taitaa olla totta, että kun sanaisen arkkunsa avaa, niin tekstistä ei tule loppua... Anteeksi te kaikki, että vaahtoan yhtäkkiä näin teille! Kuitenkin näiden vuosien aikan, olen myös ihastunut miehiin! Olenko siis bi, vaikka kuinka kaipaan Naisen syliin? Olen ihan hukassa...

Toivottavasti en pitkästyttänyt teitä Hyvät Naiset, tällä jorinalla, mutta en ole KOSKAAN kertonut tästä kenellekään! Ehkä vihjannut joskus, mutta kukaan ei ole ehkä käsittänyt tilannetta, tai mistä minä tiedän.. Kiitos kuitenkin niille, jotka jaksoivat lukea ihan loppuun tämän kummallisen avautumisen...
Tervetuloa Arctic Cat ja kiitos tarinastasi ja avautumisestasi. Tarinasi ei ihan hirveästi poikkea esim. omastani. Tosin sinussa näen paljon sitä, mitä tämä oma erityiseni oli minulle. Tosin hän oli se, joka minut jätti, vaikka olisin tehnyt hänen vuokseen mitä tahansa. Mutta siis omalta osaltani käsittelin tätä aihetta ystävyys/rakkaus, mihin ystäväni kanssa sorruimme. Kenties sen aiheutti tiivis yhdessäolomme. Olimme aluksi ystäviä lasten harrastusten kautta, ja kun vain viihdyimme toistemme seurassa, tapasimme yhä useammin ja asiat johtivat sitten 'syvempään' ystävyyteen. Kun nyt asiaa olen ajatellut, niin olen kyllä aiemminkin tuntenut vetoa joihinkin naispuolisiin ystäviini, mutta sen olen itseltäni kieltänyt ja sulkenut mieleni muunlaisilta ajatuksilta kuin 'vain' ystävyys. Omalta osaltani olen kyllä nyt hyväksynyt ajatuksen, että rakkaus
tulee, jos henkilökemiat kohtaavat; täysin riippumatta siitä onko kyseessä mies, nainen, ystävä vai kadunmies. Ystävyys vain usein lopahtaa kun rakkaus tulee mukaan, ja jos rakkaus päättyy ei ole enää ystävyyttäkään. Ainakin näin kävi omalta osaltani. Yritin oman erityiseni kanssa asiasta neuvotella, mutta hän oli hyvin ehdoton, ettei halua enää olla minkäänlaisissa tekemisissä kanssani. Mutta siis ymmärrän hyvin tuskaasi, jos olet vielä pystynyt jatkamaan ystävyyttä näiden henkilöiden kanssa oltuanne välillä jotain muutakin. Joudut olemaan sivustakatsojana, kun sinun pitäisi itse olla osallisena. Yrittää olla ystävä, kun mieli menee omia polkujaan. Joudut vain katsomaan, kun haluaisit koskea.. Tämä kaikki on niin tuttua. Mutta mitään yksioikoista vastausta ei varmasti ole siihen, että miksi näin käy. Varmasti jossakin on henkilö, joka tuntee myös samoin Sinua kohtaan, älä menetä toivoasi.
Arctic Cat, mä oon kans ollut rakastunut heteroystävääni. Voin vaan kuvitella, miten raskaalta sen on täytynyt tuntua katsoa vierestä, kun ystäväsi on mennyt toisen kanssa naimisiin. Mun rakastettuni oli sinkku, mutta sillä oli kovasti vientiä miesten taholta, milloin mitäkin epämääräistä säätöä. Hän avautui näistä jutuista usein minulle, olinhan hänelle läheinen luottoystävä, ja voi vitsit, miten mustasukkaiseksi mä oloni joskus tunsin. Ajattelin kyllä järjellä, ettei mulla ole mitään oikeutta olla mustasukkainen. Koska me kaksi emme seurustele, ja hän on sanonut, että voi olla mulle vain ystävä, tottakai hänellä on oikeus tapailla ja harrastaa seksiä kenen kanssa haluaa. Mutta en silti voinut tunteilleni mitään. Kun ystäväni sitten myöhemmin löysi miehensä, tunteeni olivat onneksi jo haalistuneet takaisin ystävyydeksi, ja saatoin olla aidosti iloinen hänen puolestaan. Ystäviä ollaan yhä edelleen.

Varmaan tosi moni lesbo/bi on jossain vaiheessa rakastunut heteronaiseen. Onhan se jo tilastollinenkin todennäköisyys, kun enemmistö naisista kuitenkin on heteroita. Ehkä tällaisissa "heräämistilanteissa" rakastuukin helposti just ystäviin, koska ystävistä tietää, millaisia he ovat ja tykkää heistä juuri siksi.

Yksipuolinen rakastuminen voi kestää yllättävän kauan, mullakin meni melkein kaksi vuotta päästä siitä yli. Mutta kyllä sä varmasti vielä joskus löydät naisen, jonka kanssa tunne on molemminpuolinen.
Hienoa hienoa, paljon uutta väkeä täällä!

Mulla ei ole tullut (vielä) eteen tuota, että olisin rakastunut syvästi heteroystävään. Ymmärrän, että se voi olla erityisen kipeää, kun kerran ei ole edes teoreettista toivoa. Itse ihastun enemmän tai vähemmän koko ajan naisiin, jotka tiedän lesboiksi tai biseksuaaleiksi, mutta jos kemiat ja/tai elämäntilanteet eivät vain kohtaa, niin käytännössä "toivoa" on silloin ihan yhtä vähän kuin heteroonkin ihastuessa. Viime aikoina olen oikeastaan vain nauttinut naisten kanssa kommunikoinnista ihan sellaisenaan enkä ole edes hirveästi omistanut ajatuksia tuolle toivo-asialle, mikä on tietysti helpompaa silloin kun sydän ei oikeasti vuoda verta rakastumisen tähden. Oli toivoa tai ei, niin omassa tapauksessani on varmaan jonkinlaista alitajuista itsesuojelua se, että olen nykyään vaistomaisesti alttiimpi viehättymään nimenomaan niistä naisista, jotka tiedän ei-heteroiksi, ts. en välitä edes joutua tilanteeseen, jossa ihastuisin heteroon. Vaikka tuo nyt oli tietysti vähän hölmösti sanottu, koska eihän rakastumista oikeasti voi tuolleensa säädellä. Tällä hetkellä kuitenkin luulen, että alitajuntani automaattisesti ohjaa minua potentiaalisesti menestyksekkäämpien metsästysmaiden suuntaan. Apua, tulipa taas kauhea lause, parasta päättää tämä juttu tähän! Mulla on nykyään päivä päivältä entistä vahvemmin sellainen olo, että puhun ja ajattelen niin kuin mies... Se tuntuu oikealta ololta, joka kuuluu juuri minun omaan naiseuteeni, mutta joskus jo vähän pelkään, että saan jonkun herkän naisen vahingossa kavahtamaan, vaikka oikeasti haluaisin olla naisille pelkästään äärimmäisen hyvä ja hellä. Piste tähän ja mukavaa päivänjatkoa kaikille.
Pakko kirjoittaa. Vaikka on silmät ristissä ja aikainen herätys huomenna.
Mutta ei näytä olevan vaihtoehtoa.

Ja syy on kokonaan teidän, te ihanat naiset tällä palstalla. ;)
Minä puolestani kiitän myös teitä kaikkia, Pihlajaa ja muita.
Jokainen tarina on kuin suoraan jostain novelli kokelmasta. Siinäpä jollekin idea toteuttavaksi.

Itse olen olen melkein viisikymppinen sinkku, naisista tykkäävä ( miehiiinkin ihastunut nuorempana) ja erityisesti juuri heteronaisiin retkahtava epäonninen tapaus. ;) Ja uskaltauduin nyt kirjoittelemaan myös tähänkin ketjuun, koska huomaan, että täällä on muitakin kaltaisiani. Ja toisaalta, onko siinä sittenkään mitään eroa, koska ja missä vaiheessa olemme tajunneet olevamme sen mitä oikeasti olemme, koska lesboudessa, seksualismin sekaisessa suossa me rämmimme kaikki täällä. Vielä. Nuoremmilla luullakseni on ehkä jo helpompaa. Toivottavasti.

Suhteita minulla on ollut ajoittain aina kun olen antanut hakata päätäni seinään välillä onnistuen, välillä en.

Ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa suuri rakkauteni oli minua vanhempi, perheellinen, jumalaisen kaunis heteronainen, johon suhde kesti n. vuoden. Sitten hän ilmoitti yhtäkkiä, että hän ei itseasiassa ollutkaan lesbo. Tarinaan liittyy kaikenlaista muutakin, jotka ymmärsin myös syiksi, enemmän kuin tuo, että hän yhtäkkiä oli muuttunut minua rakastavasta naisesta vuoden aikana "ei naisista"- pitäväksi. Silti hän piti minua otteessan vuosia suhteen päättymisen jälkeen. Ja koska elättelin aina toiveita hänen suhteensa, jatkoin tuttavuutta, olin apuna jne.
Taisipa tämä ensirakkauteni pilatakin minun sitä seuraavan suhteenikin tällä kertaa nuorempaan kokemattomaan hetero naiseen (tämä oli taas ihastunut minuuun) , koska puhelimessa pyysi, että jättäisin tämän. En nyt muista syytä, miksi. Jätinkin, osaksi myös omista syistäni. No, tämä nuori nainen meni naimisiin ja sai lapsia.

Kolmas jälleen kaunis heteronainen, johon itse ihastuin ja ystävystyin ja ja yhden ihanan viikonlopun vietimmekin yhdessä, mutta hän jo sen jälkeen sanoikin, ettei ole lesbo, sittenkään. Tarinaa jatkuu hänen osaltaan: katosi, noin kymmenen vuoden päästä puhelin soi: hei, asun ulkomailla, olen mennyt naimisiin, istuin bussissa ja tajusin kuinka paljon rakastankaan sinua. Hiphei. huokaus. Vuoden päästä miehen kanssa Suomeen käymään, tavattiin, piruili, ei mukavaa. Siitä parin vuoden päästä tuli yksin, pyysi anteeksi, halusi maata kanssani, ja sanoi rakastavansa minua, mutta ei voinut jättää miestänsä. Meni kotiinsa, kertoi miehellensä minusta, mies vaati, ettei meidän välillä saanut olla enää mitään yhteydenpitoa. Se siitä.

Seuraava heteronainen ihastui ja muuttui lesboksi. ainoa lajissaan ;) Olimme yhdessä vähän vajaa vuoden, mutta koska asui ulkomailla, suhde katkesi hänen pettäessään minua sikäläisen naisen kanssa.hiphei.

Next heteronaisen kanssa suhde kesti viikonlopun. ja lopputuloksen varmasti arvaattekin. Ystävyys onneksi jatkui :)

Ja tätä rataa tässä on menty.
Aina uusiin paikkoihin, tilaisuuksiin,juhliin, kokouksiin, konfrensseihin, kursseille mentäessä tiedän, että tulen ihastumaan ja juuri naisiin, jotka taatusti eivät ole lesboja. Paitsi selittäkää, miten minun tutkani voi olla näin pielessä?
Koska olen niin 100%, ehkä sittenkin 95% varma, että he tykkäävät minusta. ;) Sillä tavalla. Ja sitten he eivät yhtäkkiä olekaan. Tai sitten minun tutkani on niin pielessä kuin vaan olla voi. Niinhän se on. Tunnen tai luulen tuntevani, sekoitan omat ihastumistunteeni heidän ystävällisyyteensä luullen sitä ihastumiseksi.
Mutta sitten taas voin aistia myös näiden naisten pelokkuuden omia tunteitaan kohtaan. Ja siihen se sitten kiville karahtaa. Koska tämä taitaa olla vähän niinkuin alkoholismi, että sinun on itse se tunnustettava itsellesi, muut eivät voi siihen vaikuttaa. Vaikka niin monesti olisin toivonut.

Huh. Saatteko selvän, hope so.
Suosikki kirjani on muuten Jeanette Wintersonin "Ihoon kirjoitettu", jonka ensimmäiset sanat ovat: Miksi rakkauden hintana on sen menetys?
suosittelen.

Nyt juuri olen toivottomasti ihastunut juuri tapaamani nuorempaan naiseen, jonka kaveruuden ottaisin enemmin vastaan kuin että olisin näin toivottoman hassahtuneesti ihastunut häneen. Voi kääääk. Koetan parhaani. En ole pystynyt suoraan puhumaan hänelle asiasta, vaikka toki hän on jo sen huomannut ja yrittääkin hieman vältellä minua. Tai sitten ei. Toisen kerran kääk. Ehkä kerään tässä rohkeutta ja kerron että, sori olen sairastunut, mutta että teen kaikkeni parantuakseni tästä.

Eipä jaksaisi näitä ihastumisia enää. Rakastuminen on sairaus. Anteeksi, siis ihastuminen on sairaus, tietenkin. Nämähän kaikki ovat olleet pikku ihastuksia. Paitsi, että toipumiseen on kulunut välillä todella kauan aikaa.

Siispä kysymys kuuluukin: missä te olette luuranneet kaikki nämä vuodet te myöhään heränneet ihanat heteronaiset, jotka tunnette olevanne lesboja !!! ;)

Kiitos ja anteeksi, jos meni asian vierestä tai sinne päinkään.
No mutta hei Ladyt, koska bile-tapaaminen jarjestetaan???
Vai meneeko ensi vuoden puolelle... ?

Terkkuja palmun alta?<)
Poistan ja muokkaan ja vempuloin kirjoitustani.
Ei viisasta, mutta käyn hurjaa keskustelua pääni sisällä siitä, kuka/mikä olen ja miten elämääni eläisin.

Lähes nelikymppisenä olen löytänyt fyysisen yhteyden naisen kanssa. Olen aviossa miehen kanssa ja meillä on kouluikäisiä lapsia. Pohdiskelin kirjoituksessani mm. huonoa omaatuntoa siitä, etten ole rakastanut naiseen, joka johdatti minut aivan uudelle seksuaalisuuden tasolle. Kuitenkin, mitä enemmän asiaa pohdin, olisin valmis jättämään mieheni ja aloittamaan elämän tuon naisen kanssa - jos hän vain haluaisi minut kumppanikseen. Rakastunut en kuitenkaan koe olevani, en ole sekaisin tai hulluna rakkaudesta, mutta haluan suojella häntä, nähdä, että hänellä on kaikki hyvin - ja haluan häntä seksuaalisesti. Voi hyvän tähden, kuinka sekavaa elämäni onkaan!!! Sori. Olen pihalla. Edelleen.
Kiitos että olette olemassa ja että olen saanut jakaa kokemuksia kanssanne! En ole ollut kovin aktiivinen kirjoittaja, mutta lukija kylläkin. Teidän tarinoidenne kautta olen pystynyt jäsentämään kokemuksiani ja tunteitani.

Viime päivinä olen ymmärtänyt että kyllä minussa on se biseksuaalisuus / biemotionaalisuus ja se on osa minua. Mutta että tunteeni liittyen ystävääni ovat osittain jotain muutakin. Kaipaan turvaa ja jostain syystä se tarve seksualisoituu hänen kohdallaan. Olen tajunnut että rakastan miestäni ja että kyllä häneltäkin voin saada sitä mitä tarvitsen. Että naisen kosketus kiehtoo, mutta ei niin paljoa että lähtisin rikkomaan parisuhdetta sen takia. Tällä kertaa ei tarvitse valita toisin. Minulle riittää hyvät ystävät ja platoninen rakkaus. Tässä kohtaa. Olen niin sitoutunut parisuhteeseen jossa kaikki on ok.
Toivoisinpa että asia olisi noin selkeä omaltakin osaltani kuin mitä aprikoosi kertoi. Tunnen omalta osaltanikin kiintymystä miestäni kohtaan, mutta se mitä jaoin naisystäväni kanssa oli täysin vertailujen ulkopuolella. Hänen kanssaan kaikki oli jotenkin niin paljon syvempää, aistikkaampaa, kiehtovampaa.. En pystyy millään saamaan samaa tunnetilaa miestäni kohtaan. En tiedä voinko saada sitä koskaan ketään toista naistakaan kohtaan. Se vain oli jotenkin niin.. ainutlaatuista, korvaamatonta.
Minäkin tunsin syvää kiintymystä ja ystävyyttä miestäni kohtaan ja siksi tuntuikin niin vaikealta etsiä sisältäni totuutta minusta... Antaa lupa tuntea ja kuunnella sitten miltä tuntuu. Ja myös uskoa sitä mitä sitten kuulin. Nyt tuntuu omalla kohdallani siltä , että suhde mieheeni oli aina perustunut pääosin ystävyyteen, vaikka aikanaan halusin häntä kyllä myös seksuaalisesti. Suhteemme oli monella tapaa hyvä ja mietinkin moneen kertaan olinko päästäni vialla kun luovuin kaikesta siitä mitä meillä oli.

Jokin oli kuitenkin ratkaisevalla tavalla toisin naisen kanssa. Alusta asti sen aavistin ja mitä enemmän sitä kohti uskaltauduin, sen syvemmin elämäni perustukset rytisivät - ja loksahtelivat kohdalleen. Koin että siirryin jotenkin epämääräisen ulkopuolisesta sivustakatsojasta yht äkkiä keskelle elämääni.

Kyse oli niiiiin paljosta muustakin kuin seksistä. Mutta kieltämättä sekin oli ihan toiselta planeetalta kuin aiemmat kokemukset miesten kanssa. Koko se skaala... Ihanan pehmeästä iholla olemisesta vaikka mihin planeettojen kiertoradoille... On ihmeellistä rakastaa ja haluta toista niin kokonaisesti, kaikella mitä minulla on, mielellä, sielulla ja keholla! En ollut ennen tuntenut sellaista. Ja sellainen ihmeellinen, virtaava tasapaino "maskuliinisen" ja "feminiinisen" välillä, kun meissä kummassakin on molempia elementtejä ja ne vaihtavat paikkaa välillämme eri tilanteissa ja hetkissä luontevasti. Ei tarvitse olla mitään rooleja. Voi olla vuoroin kumpaakin, tai yhtä aikaa molempia. Se on ollut hieno löytö.
Jaapulle kiitos kirjavinkistä!

Sol, kuvasit hyvin myös minun tunteita. Koen samoin mm. tuon virtaavan tasapainon maskuliinisen ja feminiinisen välillä.
hesake, ole hyvä vaan !

Winterson on oikeastaan nero kuvatessaan ihastumista, rakastumista, tunteiden sekasortoa, epätoivoa. Mutta sitten kirjasta löytyy myös ihanaa tekstiä naisen vartalosta;) Monet lauseet jäävät elämään ja niihin jää kiinni. Raottavat suuria salaisuuksia nerokkaalla tavalla. Kuten myös tällä palstallakin voi lukea monia suuria oivalluksia, kaikille meille tutuista elämää suuremista kysymyksistä.

Muumio, elä lannistu. Muistele tällä hetkellä sinun aikaisempia vaikeita hetkiä elämässäsi. Olet selviytynyt niistäkin hengissä. Selviydyt myös tästäkin.
Ihastuminen ja rakastuminen tunteina valitettavasti taitavat olla vaan veteen piirrettyjä viivoja. Tai no ei sittenkään. Muumio, jos olet vain ihastunut, taidat kenties hieman vähätellä tunteitasi. Sen sijaan, jos tunnustaisit itsellesi olevasi rakastunut, olisitkin ehkä jo puolitiessä matkalla uuteen suhteeseen, tunnustaisit todeksi tunteet, jotka aiheuttavat sinulle tällä hetkellä oman sekasortoisen tilasi. Ja siinä se vaikeus onkin. Olemmeko, elämmekö, tunnustammeko? Riski on suuri. Häpeä on suuri.

Häpeästä tuleekin mieleen toinen kirjavinkki, Anja Meulenbeltin: " Häpeän aika on ohi". Löysin tämä kirjan murrosikäisenä 70-luvulla kotikaupunkini kirjastosta ja melkein salakuljetin sen ulos kirjastosta. Tai ainakin muistan ne hirmuiset häpeän tunteet, kun lainasin sen kirjan. huh. Tämä kirja kertoo perheellisten heteronaisten suhteesta, aivan mielettömän ihanin sanakääntein. Omaelämänkerronnallinen kertomus nuoresta naisesta. Feminististä tekstiä löytyy hieman myös ( mutta ainahan voi hieman hypähdellä parhaimmimpiin paikkoihin.) Hassua, googletin Anjan ja nyt ensimmäistä kertaa näin hänen kuvansa wikipediassa. ;) kuvittelin häntä tummaksi.

Jos saisin valita olisinko hetero ja lesbo, ehdottomasti haluaisin olla hetero. Elämä olisi helpompaa, eikö? niin kuin se monella teillä on mennyt. tykkään susta, tykkäätkö musta, mennäänkö yhteen, pidetäänkö kädestä, pusutellaanko nyt ja heti, tehdäänkö lapsia? Kaikki tämä helppoa. Nyt: olenko, onkohan se, voinkohan, uskallankohan, mitä se sanoo, hylkääkö, inhottaako sitä, hylkääkö se kokonaan, vältteleekö, olenko sairas, hävettää, unettomat yöt, huono nainen, epäkelpo, huono äiti, hävettää vielä enemmän, hylkääkö omaiset, mitä sanoo kaverit, hui sain sähköiskun... mitä tämä on?


Minuun ovat myös ihastuneet muutamat miehet, ja olen ihastuneet miehiin, mutta seurustelusuhdetta en ole voinut koskaan aloittaa, koska tiesin ja tiedän, että seuraavassa hetkessä voin ihastua naiseen. Ja se on ollut mielestäni niiden kivojen miesten pettämistä. Kaikki tai ei mitään. Seurauksena olen siis elänyt yksin. Ilman peiteohjelmaa. No, eipä ole minua onnistanut myös naistenkaan kanssa. Koska olen se mikä olen. Ja toiminut niin kuin olen. Kohtalon suomaan heittäytynyt. Tiedättehän, ei koskaan voi tietää kuka tulee kulman takaa jne. Välillä myös ihan aktiivisesti myös lesbojen joukossakin. Mutta jostain syystä tunnen olevani hieman arka. Pelisäännöt ovat niin kovia. Mutta lyhytaikaisia onnistumisiakin on ollut. Muistelen ;). Nyt jo tosin hieman lannistunut, erakoitunutkin, koetan vältellä ihastumisia, mutta kyllä ne aina vaan sitten iskevätkin. Ei voi välttyä niiltä.
Ehkä tuossa voisi teillekin, naiset, olla apua. Moneenko naiseen olette oikeasti olette ihastuneet? Naisihastumismittari käyttöön. ;) tunnemittari. vrt. mies ja nainen.

Mutta siis Muumio, jolle halusin alun perin kirjoittaa tässä. Ole huoletta. Sinä selviät. Toivottavasti sinulta löytyy myös virtuaalimaailman ulkopuolella ihmisiä, joiden kanssa voi spekuloida asioita.

Itselläni on onneksi ollut usein miten homoystäviä , mutta myös heterokavereita, joiden kanssa olen voinut selvitellä asioita, joita ei ole voinut selvitellä asianomaisen henkilön kanssa. Tässä on on aina niin paljon sellaista, joita ei tiedä, ei voi aavistaa, luulee, arvailee usein väärin tai sitten joskus onneksi oikein. Mutta yksin näiden sekavien tunteiden kanssa on vaikeata matkata.

Toisaalta siksihän tämäkin palsta, ketju on niin ylivoimaisen suosittu tässä naisten keskustelusivulla. Koska meitä, teitä on moneksi.
Muuten, suosittelisin ketjun aloittajalle hengenpelastusmitalia !

ps. Muumio. Kirjoitit: Rakastunut en kuitenkaan koe olevani, en ole sekaisin tai hulluna rakkaudesta, mutta haluan suojella häntä, nähdä, että hänellä on kaikki hyvin - ja haluan häntä seksuaalisesti.

Kun minä olen rakastunut palavasti, en haluakaan mitään muuta kuin suojella häntä, nähdä, että hänellä on kaikki hyvin- ja haluan häntä seksuaalisesti. ;)
sitä se minusta rakastuminen ja erikoisesti rakastaminen on.
Hei vaan kaikille ja kiitos kommenteista ja tuestanne! On ihmeellistä, miten tuntemattomien kokemukset ja sanat voivatkaan lohduttaa tai auttaa. Kiitos siitä!

Omalta kohdaltani mennyt viikko on ollut täynnä oman minääni kohdistunutta pohdintaa. Minulla on nimittäin ns "avautumiseni" jälkeen tällä palstalla, ollut hyvin aikaa miettiä asioita ihan rauhassa ja olen palannut mietteissäni menneisyyteen ja sitä kautta aina nuoruuteen asti. Se on kummaa, että kun antaa mielelleen aikaa, niin alkaa muistaa asioita tai tapahtumia, jotka on joskus työntänyt sinne "romukoppaan" joko sellaisena hölynpölynä tai muuten vain nuoren itsensä etsiskelemisen kokeiluina tai ajatuksina. Mutta ehkäpä onkin niin, että nuo tapaukset ovatkin olleet alkusoittoa sille, mitä tällä hetkellä(kin) vielä käyn läpi.

Ensinnäkin, en koskaan ollut suuremmin ihastunut tai rakastunut poikiin yläasteikäisenä. Muistan sen ihmetyttäneen itseänikin, kun kaikilla muilla niitä tuntui olevan sitäkin enemmän. No, aikaa myöten kyllä sitten ihastuin minäkin, mutta samaan aikaan, minua kiinnosti kovasti erään ystäväni mahdollinen seurustelu naisen kanssa, hänkin tuttujani.. Itse en ollut kyllä kiinnostunut tästä ystävästäni mitenkään seksuaalisesti, mutta se nainen-nainen-akseli kyllä kiinnosti.. Muistan kuinka aina yritin häneltä hienovaraisesti tiedustella tilanteesta ja, kun näin heidät yhdessä, niin yritin saada "todisteita" siitä, että siinä olisi ollut enemmästäkin kysymys kuin ystävyydestä. Olin todella utelias, mutta uskon edelleen, että siinä kiinnosti ASIA ei ihmiset. Tai siis tottakai ihmisetkin, mutta ei sillä tavalla. Toiseksi, mietin omaa olemustani tuon ikäisenä ja olin kyllä mielestäni varsin poikamainen. Tykkäsin poikien leikeistä ja pääsin monesti pelaamaankin heidän kanssaan jalkapalloa tai jääkiekkoa yms. Nykyäänkin myönnän itseni hieman poikamaiseksi mieleltäni ja pukeudunkin mieluummin poikamaisesti kuin että laittaisin jonkun hamehomman päälleni. Kuitenkin uskon, ettei kukaan minua katsoessaan ajattele, että onpa miesmäinen nainen. ;)

Suurin juttu kuitenkin, tämän mietiskelyn keskellä, oli se, kun muistin, että tuolta nuoruuden ajalta on myös jonkinlainen omakohtainen kokemus naisen tai no, tytön, kanssa! Tarkoitan nyt sitä, että homma meni pidemmälle kuin pelkästään suudelmien vaihtamiseen. Tämä tapahtui erään ystäväni ollessa yökylässä meillä. Tämä on tietenkin voinut olla ja varmaan onkin ollut sitä nuorten kokeilemista, mutta toisaalta, mistä senkään tietää. Joka tapauksessa, minusta nyt tuntuu, että merkit tähän ei-heteroon puoleen on ollut jo nuoruudessani esillä! Yllättävää vaan, että tuokin kokemus on työnnetty sinne muistojen romukoppaan ja sen enempää sitä ajattelematta, unohdettu moneksi vuodeksi..

No näiden juttujen jälkeen todellakin ihastuin ja rakastuin miehiin. Olin oikeinkin rakastunut pariin otteeseen. Silloin ei mielen vieressäkään käynyt se, ettenkö olisi ihan kunnon hetero! Olin oikein tyytyväinen elämääni ja se tuntuikin menevän siihen suuntaan, että tulisi ne häät, lapset ja talo.. Mutta niin ei ollut tarkoitettu, koska nämäkin suhteet kuihtuivat kokoon. Ehkä syy tähän oli minussa, vaikka en sitä tuolloin tajunnutkaan. Näin jälkikäteen nimittäin tulee mieleen, että en ehkä oikeastaan koskaan ole tuntenut, että miehen kanssa saan sen, mitä kaipaan.. Viimeisimmästä suhteesta mieheen on nyt monta vuotta aikaa ja tuon suhteen päättymisen jälkeen tapahtui tämä ihastuminen/rakastuminen parhaimpaan ystävääni.

Olen paljon miettinyt myös tätä kuviota ja uskon, että siihen, että rakastuin ystävääni, liittyy juuri tuo tunne, että tietää kuka se toinen on. Toisen tuntee melkein yhtä hyvin kuin itsensä(?)? Ja tässä tapauksessa tuo ystäväni oli todella ihana ja lohduttava ja auttoi AINA tarvittaessa, kun parisuhteeni päättyi. Ehkä aluksi jopa sotkin tunteitani tai ehkä olin silloin vastaanottavaisempi kuin normaalisti..? Jotenkin avoimempi.. Ja kun tuota tilannetta näin jälkikäteen olen pohtinut, niin uskon kyllä että todellakin rakastuin häneen. Sitä vahvistanee myös se, että ihastuin häneen uudelleen muutettuani takaisin.. Tuskin olisi näin käynyt, jos homma olisi ollut jotain muuta?

Kun nyt sitten mietin sitä, että millainen suhde minulla on miehiin nyt, niin tunnen, että voisin varmasti ihastua johonkuhun, mutta en myöskään voi sulkea pois ajatusta siitä, että nainen olisi se oikea minulle. On ollut toisaalta mielenkiintoista tuo, että kun nyt olen antanut itselleni SEN luvan, että naista voi ajatella siinä(kin) mielessä, niin myöskin minä olen huomannut, miten eroottisia unia tai fantasioita mieleni tuottaakaan.. ;) Toisaalta kun ajattelen, niin jotenkin tuntuu, että miehet ovat minulle tällä hetkellä enemmänkin kavereita enkä muuta haluaisikaan.. Nainen puolestaan... Tuskin tarvii ääneen sitä edes sanoa... :)

Tässä siis edelleen kamppailen oman minäni kanssa. Olisi varmaan hyvä saada puhua tästä oikeasti jollekin ystävälle, mutta en uskalla. Pelkään että kadotan sen ystävyyden, että he katsovat minua kuin jotain outoa.. Toisaalta jos niin kävisi, niin olisivatko he sitten niitä Oikeita Ystäviä? Olen myös miettinyt, että jos, entä jos kertoisin tälle Ystävälleni (johon silloin rakastuin), niin ymmärtäisikö hän.. Nykyään vaan on niin, että vaikka ollaankin ystäviä ja ihan läheisiäkin sellaisia, niin emme ole niin paljon tekemisissä kuin ennen. Emmekä myöskään ole puhuneet välillämme tapahtuneesta sen jälkeen, joten tuntuu ettei ehkä sittenkään hänelle.. Joku toinen ystävä ehkä, mutta hyväksyisikö he minut sitten edelleen? Alkaisivatko sitten käyttäytyä kuin minä yrittäisin iskeä heitä? Toisaalta elämä on lyhyt ja meillä on vain tämä yksi elämä. Sen myös tajusin jotenkin konkreettisesti, että pitäisi elää elämänsä niinkuin haluaa eikä niinkuin muut haluaa, kun eräs hyvä ystäväni menehtyi yllättäen. Vanhemmistani tai sisaruksistani tuskin olisi kuulemaan totuutta.. No ehkä vielä pähkäilen minuuttani ihan isseksein jonkun aikaa..

Tulipa taas pitkää tekstiä! Pitää yrittää jatkossa olla vähän vähäsanaisempi.. Kiitos kuitenkin olemassaolostanne!

Komppaan kyllä sitä mitalia tämän palstan aloittajalle! On hyvä, että on tälllainen "purkupaikka", kun tuntuu ettei muuta ole! Kiitos!
Arctic Cat, ymmärrän tarpeesi saada kertoa jollekin.

Minä kerroin ystävälleni, jonka olin tuntenut (kymmeniä) vuosia, millainen suhteeni oikeasti oli Naiseen, jonka hänkin oli tavannut ystävänäni. Aloitin jutun sanomalla, että nyt kerron sellaista, että voi olla ettet halua enää ikinä nähdä minua. Kun olin saanut vuolaan rakkauskertomukseni loppuun, tämä ystäväni halasi minua lämpimästi, ja sanoi ettei tuo nyt ole mikään hylkäämisen aihe. Mielestäni ystävyytemme vain syveni tämän tunnustuksen jälkeen. Hän ei ole koskaan katsonut minua "kieroon" tai luullut, että minulla olisi tunteita häntäkin kohtaan.
Olen miettinyt viimeisimpien kirjoitusten perusteella sitä että voisinko vielä, minä, rakastua mieheen. Ja vastaus on todellakin , en. Olen käynyt pitkän tien ja varmistunut vähitellen että voin ihastua luonteeseen, oli nainen tai mies, mutta rakastua mieheen ... vastaus on ei. Romanttisesti ja seksuaalisesti vain nainen herättää kiinnostukseni ja mies jää kaveriasteelle. Jos määrittelisin itseni tarkemmin niiin olen siis täysin vain naisista kiinnostunut eli lesbo. Olisi tietysti helpompaa todeta olevansa hetero mutta jotta saan ja voin elää omannäköistä elämää, vihdoinkin, niin aina se vaatii jotain uhrauksia, kipeitäkin. Mutta valinnat olen tehnyt minä itse.
Kiitos Jaapu.
Niinhän se on, osut varmasti aivan naulankantaan lauseessasi: "Sen sijaan, jos tunnustaisit itsellesi olevasi rakastunut, olisitkin ehkä jo puolitiessä matkalla uuteen suhteeseen, tunnustaisit todeksi tunteet, jotka aiheuttavat sinulle tällä hetkellä oman sekasortoisen tilasi. Ja siinä se vaikeus onkin. Olemmeko, elämmekö, tunnustammeko? Riski on suuri. Häpeä on suuri."
Tästä juuri on kysymys. Tuttavapiiriini on kuulunut aina monen sortin kulkijaa, osa sellaisiakin, joita useimmat kaltaiseni keskiluokkaiset, korkeasti koulutetut ihmiset eivät kavereikseen kehtaisi tunnustaa, ja silti minä jollakin tasolla pelkään tunnustaa olevani mediaanista poikkeava, enkä oikeastaan edes kykene myöntämään, että minulla todellakin on seksisuhde toisen naisen kanssa!

Tämä on sinällään kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen henkilökohtainen prosessi: tuttaviini on myös kuulunut aiemminkin jokunen biseksuaali ja lesbo. Yksi heistä kertoi avoimesti olevansa ihastunut minuun, mutta hän ei herättänyt minussa edes uteliaisuutta. Mikä sitten on se, mikä laukaisi tämän hetkisen kiinnostukseni? Ihminen, jonka kanssa vain yksinkertaisesti asiat osuvat kohdilleen? Ei voi ymmärtää, eikä tietää. Niin tai näin, tässä ihmettellään ja katsotaan miten asiat etenevät. Seksisuhdetta pidemmälle tuskin päädymme. Jollakin tavalla luulen tai ehkä pikemminkin toivon, että ystävyytemme säilyy, seuraa tästä mitä tahansa.
Hassua, maanantaina kirjoitin tänne ja tiistaina aloin tutustua naiseen, jonka kanssa vaan tuntuu niin hirmuisen mukavalta ja oikealta kaikki. Kumpikin on vähän ihmeissään, että voiko näin ihanaa ollakaan :) On käyny monta kertaa mielessä, että "jos olisin tienny miltä voi tuntua, en ehkä olis odottanu niin kauan". Toisaalta asiat vaatii aikansa ja hyvä, että nyt on näin. Tuntuu hyvältä olla mä ja elämä maistuu. Antakaa itsellenne anteeksi menneet virheenne ja hyväksykää itsenne juuri sellaisina kuin olette :)

PS. Mitali ehdottomasti aloittajalle ja maljan kohotus ihan meille jokaiselle
Ystäville kertomisesta: Muistan kun aikoinaan kerroin ensimmäisen kerran lesboudestani ystävälle ja sitten pähkäilin, että mitä jos muut ystäväni alkavat karttaa minua, jos kerron. Ystäväni sanoi näin: "Jos joku sut sen takia hylkää, että oot lesbo, silloin se ei ole koskaan ollutkaan sun todellinen ystävä." Minusta se oli älyttömän hyvin sanottu.

En mäkään ole tullut kaapista läheskään kaikille ihmisille, joiden kanssa olen ollut enemmän tekemisissä. Kuitenkin mulle on aina ollut tärkeää, että elämässäni on myös ihmisiä, jotka tietävät, joiden seurassa voi olla oma itsensä, ei tarvitse esittää muuta. Suosittelen teillekin. Mulla olis varmaan jo pää hajonnut, jos ei olisi ollut ketään ystävää, jolle kertoa rakastumisesta naiseen, naisen aiheuttamasta sydänsurusta ym.
Toiveikas: kuulostaa ihanalta, pidetään peukkua =)!! Toihan on ihan parasta...

Arctic cat:
Kuulosti kovasti tutulta tuo taaksepäin katselu ja asioiden näkeminen uudessa valossa. Kun itse aloin käsitellä heränneitä tunteitani naista kohtaan, tuntui ensin, että koko menneisyyteni lapsuudesta ja nuoruudesta asti piti jotenkin käydä läpi uudelleen. Ja näin monia kohtia, joissa tämä suuntautumiseni oli havaittavissa, vaikken koskaan silloin tullut asiaa ajatelleeksi. Tai sitten en vain kerta kaikkiaan pitänyt sitä vaihtoehtona, joten alitajuntani dumppasi moiset tunteet näkymättömiin ennenkuin ehdin edes saada niistä tiedon... Kuitenkin nyt jälkeenpäin näkökulmasta "olenkin ehkä lesbo", näytti että tuolloin ja silloin ja tuolloinkin olin ihan ihastunut siihen ja siihen, MITEN mä en sitä silloin tajunnut!?? Kävin pienoista kriisiäkin läpi siitä aiheesta, että olisko mun pitänyt tai olisinko voinut ymmärtää jotenkin aiemmin ja mitä se olisi ehkä muuttanut. Kunnes tajusin sen olevan täysin turhaa: kohtasin tämän puolen itsestäni kun olin sen valmis kohtaamaan. Aikaisemmin en syystä tai toisesta ollut. Näillä mennään. Mutta mielenkiintoista on ollut katsoa taaksepäin ja ikäänkuin muodostaa minäkuvaansa uudelleen sieltä lapsuuden ajoista saakka.


Ja mullakin on se kokemus, ettei yksikään ystävä ole tämän asian takia hylännyt, todellakaan. Vastaanotto on aina ollut parempaa kuin hyvää. Mutta varsinkin aluksi kertominen kelle vain oli kyllä tuskallista ja pelottavaa, syystä tai toisesta, aina, vaikka olisi ollut kyseessä hyvä ystävä, josta TIESIN jo valmiiksi, että hän hyväksyy. Olenkin miettinyt mikä asiasta tekee niin pelottavan. Se kai on vaan niin herkkä ja tärkeä ja kokonaisvaltainen asia, jonka itsestään toiselle paljastaa ja kun sellaiseen liittyy torjutuksi ja hylätyksi tulemisen pelko niin...

Mutta kokemukseni on myös, että mitä enemmän tulee sinuiksi itsensä kanssa, mitä varmempi on asiastaan niinsanotusti, niin tilanne helpottuu ja asian ilmaiseekin jo ihan toisella tavalla. Se ei enää ole "pelottava tunnustus" , vaan muuttuu positiiviseksi, hyväksi asiaksi, jonka löytymisestä voi olla onnellinen ja kiitollinen. Siis omassa mielessä muuttuu sellaiseksi, jolloin sen myös uskaltaa esittää toiselle sellaisena ja toisen on myös helpompi ottaa se vastaan sellaisena.
Sol: Kävin pienoista kriisiäkin läpi siitä aiheesta, että olisko mun pitänyt tai olisinko voinut ymmärtää jotenkin aiemmin ja mitä se olisi ehkä muuttanut. Kunnes tajusin sen olevan täysin turhaa: kohtasin tämän puolen itsestäni kun olin sen valmis kohtaamaan.

Tämä on kyllä musta melkein tärkeimpiä asioita huomata ja hyväksyä tässä heräämisessä ja itsensä löytämisessä. Ja kait muutenkin elämässä. Mitään ei voi kiirehtiä, ei aikaa eikä itseään. Vaikkakin joskus niin toivoisi.

Itse joskus sanoin mun ekalle suurelle raukkaudelleni, (hänelle, josta tulikin takaisin hetero suhteemme jälkeen) että tulen sitten hoivaamaan sinua, kun olet 70-v. Ja ehkä niin käykin. Tätä menoa. Olisin aivan onnellinen siitäkin mahdollisuudesta. Parempi myöhään ja edes hetkisen, kun ei milloinkaan.

Ihanaa Toiveikas1972!! Joku tuolla ketjun alussa juuri kaipailikin onnellisten loppujen kirjoittajia ja olen kyllä samaa mieltä. Tälläiset tositarinat antaa uskomattoman paljon toivoa myös meille muille ! ja mikä tärkeintä: unelmia !

Mutta miten te selviätte arjesta, varsinkin te joilla on perhettä, ja jotka ette voi vielä syystä tai toisesta tehdä isoja muutoksia elämässänne ? En ole varma, oletteko jo käsitelleet aihetta: elämäni pelastusrenkaat !! ;)

Paljastakaapa ne kaikista ihanimmat laulut, joita kuunnellessanne saatte lohtua tai jonka avulla voi hieman unelmoida vaikkapa jostain saavuttamattomasta ihanaisesta naisesta? TAi sitten elokuvat ?? Ja kirjat ?? Runot ?

Minulle käy usein elokuvien ja kirjojen kanssa, niin että asettaudun miesroolien paikalle ja kuvittelen itseni hoivaamassa kaunista naisnäyttelijätärtä. ( esim. Hiljaiset sillat, Ylpeys ja ennakkoluulo)

Romaaneista ihan nuorena teki säväyksen Anne Brönten Wildfell Hallin asukas. oi pojat !! ;) kutkutkutkuttavaa.

Ilona Korhosen sanoittama ja säveltämä
kappale Seppo on myös suosikkejani... Sepon paikalle vaan oman kullan nimi. ;)

Minä rakastan sinua Seppo.
Aina hamaan hautaani asti.
Ja jos oksan reikiä elämän puu,
tiellemme heittelee.
Niin ne paikataan, niin ne paikataan,
kitillä kärsimysten.

Minä rakastan sinua Seppo.
Aina hamaan hautaani asti.
Ja jos onni meitä näin odotuttaa,
rinteellä jyrkänteen.
Niin me liidetään, niin me liidetään,
siivillä unelmien.

Minä rakastan sinua Seppo.
Aina hamaan hautaani asti.
Ja jos rauha meille karjahtaa,
ääriltä maailmojen.
Niin me lainataan, niin me lainataan,
rahat mun veljeltä.

Minä rakastan sinua Seppo.
Vaikka elämä erottaa meidät.
Niin me kuoleman koululla kohdataan,
toisemme uudestaan.
Ja me nauretaan, ja me lauletaan,
kaikki mikä juhlimatta jäi.

Minä rakastan sinua aina,
niin paljon, oi Seppo.

Tässä laulussa varsinkin tuossa viimeisessä säkeistössä voi olla lohtua niille, joiden elämässä kaikki ei menekään niin kun unelmoi.
Annoin tämän laulun rakkaudelle, jonka tiesin katoavan elämästäni ulkomaille avioliiton syövereihin, enkä luultavasti tule koskaan enää näkemään häntä. On loh
Metropole, mitä sinulle tänään kuuluu? Kirjoitathan...

Absolutelygorgeous; kenen biisi tämä viimeinen suomenkielinen on?, thanks!
  • 76 / 339
  • absolutelygorgeous
  • 21.11.2009 14:56
Tämä suomenkielinen biisi on nimeltään Tuulilasin nurkkaan ja se on alunperin Teleksin biisi. Toisen version siitä on tehnyt Kristiina Brask.
Kiitos vastauksesta. En ole kuunnellut Braskin musaa, mutta nyt kiinnostaa. Herkkää sanoitusta.
Moikka hesake (ja muut). Kiitos kysymästä. Ihan hajallahan tässä edelleenkin ollaan :( Tämä naiseni josta aiemmin kerroin, teki itselleni erityisen ikävän asian, jonka johdosta nyt tiedän varmuudella ettemme ikinä voi enää palata yhteen. Ajatus tästä masentaa ja itkettää, enkä vain pääse yli tunteistani, joita häntä kohtaan yhä tunnen, mutta jotka ovat täysin hukkaan heitettyjä. Pitäisi yrittää saada ajatukset kanavoitua jonnekin ihan muualle, mutta se vaan on niin kovin vaikeeta. Tuntuu, että olo on ihan turta, arvoton ja lyöty... Mutta ehkä tämä tästä jonain päivänä vielä, vaikka kovin kaukaiselta se nyt tuntuu..
((Haleja)) ja empatiaa sinulle Metropole.

Kertomuksesi on kuin suoraan minun elämästäni. Rankkaa oli pitkään. Ensin oli kipu, rakkaus ja kaipaus. Sen jälkeen tuli kipu, viha ja kaipaus. Vieläkin on toisinaan, jo aikojen kuluttua, rikkinäinen olo, mutta jollain lailla rikkaampi ja toivottavasti elämänviisaampi. Tiedän, ettei tämä lohduta sinua paljoakaan juuri nyt, mutta halusin sen kuitenkin kertoa. Koska meitä samoin kokeneita on niin paljon, se antaa uskoa siihen, että kokemuksemme ei ollut ainutlaatuinen kuin meille itsellemme. Siis voimme löytää uuden ihmisen, jonka kanssa kaikki sujuu paremmin.
Metropole !!!

Olet jo oikeilla jäljillä siinä, että sinun olisi saatava muuta ajateltavaa.
Ja kyllä sinä saatkin, tähän sinun on vain luotettava. Valitettavasti siihen menee hieman kauemmin aikaa kuin mitä nyt on kulunut, ennen kuin olet kokonaan tervehtynyt rakkauden menettämisen tuskasta. Mutta kuten jo tiedätkin, se menee ohi.
Laiha lohdutus.

Mutta minun puolestani sinä voisit kirjoittaa tänne vaikka joka päivä ja jakaa tunteitasi, ettet jäisi yksin. Kuinka sinulla olikaan tämä maallinen tukiverkosto rakentunut ??

Tärkeintä olisi, että tiedät ja tiedostat, ettet ole yksin omien tunteittesi kanssa.
Me naiset täällä laaksossa jakavat tuskasi, koska tiedämme taatusti, mistä on kyse.
Lue, kuuntele, laula, maalaa, kuntoile, juokse... heti kun saat voimia ja tilaisuuden siihen.
Anna tilaa jollekin, jonka kautta voisit purkaa suruasi.


Voimia ja valoa sinulle marraskuun pimeyteen !!!
Kiitos teille rakkaat ihmiset sympatiasta :) Jotenkin jaksaa taas vähän matkaa eteenpäin kun tietää että joku jossain välittää. Jotenkin tämä suhde naiseni kanssa (joka siis oli ensimmäiseni) oli kaikin puolin raadollisempaa kuin kenenkään miehen kanssa ikinä. Nyt tämä hänen viimeisin vetonsakin oli sellainen, että tuskin kukaan mies olisi moiseen ryhtynyt. Mutta jokainen kokemus elämässä opettaa ja kasvattaa ihmisenä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ei välttämättä pidäkään. Monesti on tullut ajateltua kyseisestä henkilöstä, että olisi niin paljon helmpompaa elämä nyt, kun en ikinä olisi häneen tutustunut. Kaikella on kuitenkin loppupeleissä tarkoituksensa ja hänen kanssaan vietty aika kun oli vaan... parasta ikinä... [syvä huokaus....]
Kiitos te kaikki ihanat täällä! Mitä tekisinkään ilman teitä! :)

Ajattelin tässä, että raapustan muutaman rivin tänne jäsennelläkseni jälleen fiiliksiäni. Olen siis tässä jonkinaikaa pähkäillyt itsekseni elämääni ja miettinyt, että pitäisi ehkä uskaltautua kertomaan tuntemuksistani ihan oikeasti jollekin ystävälle. Kävin läpi ystäväpiiriäni miettien, että kuka voisi olla se kenelle "paljastan" itseni ja olenkin nyt päättänyt, että kun aika on kohdillaan ja tähdet oikeissa asennoissa, niin tämä "uhri" saa kuulla elämänsä uutisen. Emme kylläkään valitettavasti kovin usein tapaa, mutta hän on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni eikä välimatkat tai muut sellaiset ole vaikuttaneet koskaan mitenkään ystävyyteemme. Katsotaan..

No sitten siihen asiaan mikä nyt päätä pakottaa.. Päätin nimittäin antaa itselleni paussin ja vetää hiukan henkeä näistä pähkäilyistä, ainakin siihen asti, että olisin ehtinyt rauhoittua ja kenties ehtinyt jutella ystävälleni tilanteestani. Mutta sitten JYSÄHTI! Kai voi sanoa, että tämä viimeisin kohtaaminen sekoitti nämä ajatukset.. Olen nimittäin tavannut kauniin ja niin ihanan herkän, naisen.. Olen kyllä tuntenut tämän naisen aiemminkin, mutta vasta ihan muutamia kuukausia. Emme kuitenkaan ole olleet tekemissä juuri ollenkaan ennenkuin vasta ihan viime aikoina eikä nytkään kovin paljon. Emme siis tunne toisiamme vielä mitenkään hyvin. Kuitenkin tässä eräänä päivänä, päädyimme juttelemaan hvyinkin tiiviisti elämästä noin yleensä (ei mitään minun pohdinnoistani vaan lähinnä hänen elämästään) ja vaikka tuli esiin se, että hänellä on sitoumuksia elämässään, niin tajusin sillä hetkellä, että nyt minua viedään! Huomaan, että hän on nykyään ajatuksissani tosi usein ja hänen ajattelemisensa saa hymyn huulilleni. Unelmoin, haaveilen.. Perhoset lentelevät vatsassani ja sydän heittelee voltteja, kun ajattelenki seuraavia kohtaamisia, joiden tiedän tulevan. Järkevä minäni hokee, että parhaimmillaankin meistä voisi tulla "vain" hyviä ystäviä, tuskin mitään muuta, sillä en todellakaan usko hänen olevan kallellaan mihinkään suuntaan.. Mutta ihminen on (lue: minä olen) idiootti, sillä tieto siitä ei kuitenkaan estä toivomasta.. ja toisaalta pelkäämästä, että mitään toivoa ei olekaan.. Kai metsästän jälleen sydänsurja.. Mutta minkäs teen? Ihastunut mikä ihastunut..Tänään olin huomaavinani, että hän vältteli minua, mikä ei ollenkaan ole hänen tapaistaan ollut. Arvaakohan hän ajatukseni? Katuuko hän keskusteluamme? Vai oliko syy ihan joku muu eikä ollenkaan minuun liittyvä? Kai olisi parasta vain antaa olla. Antaa hänen olla. Helpommin sanottu kuin tehty..
Hei taas, Paljon on tullut uutta viime käyntini jälkeen..

Jaapu, kyselit kuinka me perheelliset jaksamme tätä kaikkea ja omalta kohdaltani voin vain sanoa että minä ainakin hyvin huonosti. Minun pelastukseni ovat yksinäiset hetket jolloin voin olla ihan omassa maailmassani, ei varmaan kovin tervettä pidemmän päälle..;D Tai lasten kanssa niin että mies ei ole kotona. Kovaa vauhtia lähestyy se hetki kun tämän on aika loppua, rohkeudestahan se vain on kiinni.

Ihana muuten , Jaapu, toi sun tarinas.. Sai mut hymyilemään vaikka se ei niin onnellinen ollutkaan..sorry. Minä myös olen ihan mahdoton ihastumaan, mutta valitettavasti aina johonkin saavuttamattomaan. Tai liekkö se kuitenkin onni, koska tilanne juuri nyt ei olisi hyvä minkäänlaiselle suhteelle. Joskus mietin että onko elämäni vain niin tylsää että ihastun kaikkiin joiden kanssa olen jollainlailla tekemisissä, mutta onneksi näin ei taida kuitenkaan olla. Taidan vain olla tekemisissä niin ihanien ihmisten kanssa..;)

Olen pohtinut paljon myös aihetta, millainen lesbo olen. Eli kun luin teidän kirjoituksianne siitä kuinka samaistutte miehiin ja tunnette hoivaamisen tarvetta, ajattelin jo että onko minussa jotain vikaa kun en koe ollenkaan samalla tavalla. Mutta tulin siihen tulokseen että täytyy olla myös niitä joita hoivataan.. Monessa asiassa olen huomannut olevani kotona se mies, mutta ajatusmaailmani on kyllä täysin naisellisen monimutkainen ja kiero. Ja, osittain tietysti omasta epävarmuudestani johtuen, kaipaan kumppania joka olisi se ns. hallitsevampi osapuoli. En tosin suoranaista pää silitystä kaipaa..

Nyt on kyllä minun kirjoituskiintiöni täynnä yhdelle kertaa. Tämä käyttämäni kaksisormijärjestelmä ei ole kaikista nopein.. Hyvää..hmm..talven jatkoa kaikille!
sawaku, ei mitään anteeksi pyytelyä tarinaani kohtaan ;)
Näin jälkeenpäin ajateltuna elämäni on huom! tähän saakka on kyllä yhtä tragikomediaa. Ja varsinkin kun niputan ne noin yhteen. En minäkään voi olla itse hymyilemättä ajatellessani kaikkea tätä itselleni tapahtunutta. No, siis nyt. Sillä surun ja tuskan kyyneleitä on kyllä omaan elämäni mahtunut, vihan ja raivon tunteista puhumattakaan. Mutta minut on pelastanut terapia ja ystävät. Terapia on mielestäni sellainen asia, että se pitäisi olla jokaisen ihmisen oikeus. En oikeastaan tiedäkään, miten ihmiset selviävät hengissä elämästä ilman terapiaa ;)

Vakavia asioita on aina pikkasen helpomapaa tarkastella jälkeenpäin. Kunhan pääsee siihen vaiheeseen. Siinä se vaikein työ onkin. Luottamusta ja uskoa tarvitaan paljon oman elämänsä onnellisuuden löytämiseen.
Voi pojat, pitäisiköhän antaa terapeuttini lukea tämä viesti. Ei uskoisi sanojani ;)

Ja koska olen näinkin vanhaksi elänyt, niin kai se perimmäinen ajatus tässä elämässä ja elämisessä on se , ettei pidä toivoa heittää koskaan, tai heittää kirvestä kaivoon, ei edes tässä iässä.;)

Sawaku, onko sulla suunnitelmissa tehdä muutos elämässäsi keväällä ?? Kuulostaa hyvältä.

Toisaalta, puhuminenkin on ihan hyvä vaihtoehto. ;) Avioliitossa ja suhteissa yleensäkin. Hyvä neuvo, mutta itsekin opettelen tätä taitoa vielä. Kestää varmaan elämäni loppuun saakka opetella puhumisen taitoa, että se siitä hyvästä neuvosta. ;) Mutta muistelen omiakin tapauksia, joissa on puhuttu puhumattomuuden jälkeen, että asiat kummasti avautuvat ja olo helpottuu molemmilla.
Mutta omat kokemukset ja vaistot varmasti kertovat, kannattaako kertoa ja millä tavalla omalle aviopuolisolle mahdollisesta muutoshalusta. Radiossa kun tulee juuri tuosta perheväkivallasta asiaa.

itselläni on kokemusta ihastukseni kahdenlaisesta aviomiehestä. Toinen oli väkivaltainen, tosin oli jos ennen suhdettamme jo ollutkin. ja ehkä suhde kaatui tämän väkivallan pelkoon. Mikä on ymmärrettävää. Itse pelkäsin myös. Kaikki tämä on nyt ohi kuitenkin tämän naisen osalla. Erosi minusta. ja sitten myöhemmin väkivaltaisesta miehestään.

Mutta toinen suhteen yritys kaatui itseasiassa (jälkeenpäin ajateltuna) ymmärtäväiseen avomieheen. Hassua ajatella ja todeta näin. Mutta niin se kävi. Ihastuminen oli varma, mutta nainen ei hyväksynyt itseään. Meillä ei ollut mitään halailua kummempaa fyysistä kontaktia toistemme kanssa. Mies oli huomannut jotain outoa ja taisi kännykästä löytää tekstarin ja otti salaisesti yhteyttä minuun. Keskustelimme ja mies totesi minulle suoraan, että hän oli jo huomannut aikaisemmin naispuolisonsa kiinnostuksensa naisiin. Ja oli sitten keskustellut asiasta hänen kanssaan. Tarina päättyi meidän ystävyyden loppumiseen, mutta myös eroon ymmärtäväisestä avomiehestään. Tilalle nopea avioliitto, josta taisi tulla aika vaikea. ero siitäkin kuulemma. Elämän paniikki iski.

Mutta sawaku, olet juuri ihanteellinen partneri juuri meille naisille, jotka haluamme hoivata ;)
Naisissa niin kuin miehissäkin löytyy kaikenlaisia ihmisiä, kaikki ei toimi eikä halua samoja asioita.
Mutta naissuhteissa kumpikin voi löytää kaikenlaisia uusia puolia itsestään, mitä ehkä mies-naissuhteessa ei ole mahdollista. Ja kuule, päänsilitystä kyllä kaipaa kaikki ;)

Saavuttamattomat naiset.
Olen joskus ajatellut, että ihastunko aina juuri näihin saavuttamattomiin naisiin, koska tiedän etten voi heitä saada ?? alitajuisesti ?? Jotkut ystävät ovat todenneet minulle näin.

Mutta en ole antanut tuolle ajatukselle vielä periksi. Uskon onneen ja onnen löytämiseen. Vieläkin.
Uskokaa tekin !! :)

DtM:stä Sawakulle. tietysti voithan jätttää kertomisen DTM-discoonkin. ;) Otollisempi ympäristö.
Jos uskallat. Ja varsinkin kun tämä ystäväsi on ehdottanut paikkaa sinulle. Mitä jos hänellä onkin asiaa sinulle ? ;)
Hei!

Itsekin olen ilmeisesti "myöhäisherännyt". Olen tiennyt aina kiinnostukseni naisiin, mutta jotenkin aktiivisesti sen väistänyt/kieltänyt/unohtanut... Olen yrittänyt suhteita erilaisten miesten kanssa. Joka kerta suhde muuttuu toverilliseksi ja en tunne seksuaalista vetoa. Olen uskotellut itselleni, että olen seksuaaliton ihminen. Ajatellut, että tämä voi johtua masennuksesta. En ollut masentunut. Kävin hormoonit mittauttamassa, nekin normaalit.. En ole halunnut olla poikkeava, olen muutenkin erikoinen niin tämä vielä lisäksi. Iältäni huudan 30-vuotta. Tyttösuhteita kyllä ollut, mutta liitin ne rajuun kokeilun haluuni tai tms. Mutta ainoastaan naisiin voin tuntea aitoa rakkauden tunnetta, sellaista mistä kuulee ihmisten puhuvan. Mietin vain, että olen kylmä ihminen kun en kykene tuntemaan niin lämpimästi avomiestäni kohtaan.

Kävin tämän seksuaalisuus asian pintapuolisesti läpi kymmenen vuotta sitten, sen jälkeen hautasin. Silti suhteita on naisten kanssa ollut, mutta en ole pystynyt myöntämään, että taidan rakastaa vain naisia. Olen aika lailla sukupuoleton ihminen, yhtä aikaa feminiiminen ja maskuliininen. Arvomaailma ns. miehinen, mutta ulkonäöltä naisellinen. Mitäs tää sitten on?

Sitä kai tämä on, mistä minä voin sen varmistaa? Ei ole kehitetty mitään "lesbomittareita". Voisiko joku kommentoida?
Kirjoitin tuon äskeisen viestin, mutta tässä on siihen sähköpostiosoite, jos
haluaa kirjoittaa minulle.
taikathelma@gmail.com
Eipäs, Jaapu, anneta nyt mielikuvituksen karkailla..;) Eli viittaan nyt viimeiseen lauseeseesi. Ystäväni on onneksi “vain” ystäväni. Olen kyllä yhteisten vuosiemme aikana häneenkin ihastunut muutaman kerran, mutta se aina on vain hetkellistä jonkin pienen ihanan eleen tms. aikaan saamaa ihastusta. No, luulen että hänelle kertominen on pienin murheistani tällä hetkellä ja voi olla että kerron vasta kun on oikeasti kerrottavaa..;)

Tuleva elämänmuutokseni on siis eroaminen miehestäni ja uuden elämän rakentaminen. Kuten mikään muukaan elämässäni ei ole mennyt niin kuin kuvittelin, niin kyllähän tämä olisi pitänyt jo arvata etukäteen. Kun löytää maailman ihanimman miehen ja parhaan mahdollisen isän lapsille (josta moni on todellakin kateellinen), niin silloin tietysti huomaa olevansa lesbo! Voisiko tämä muutenkaan mennä?? Mutta nyt olen päättänyt ottaa päivän kerrallaan enkä suunnittele tulevia.. Paitsi sitä kuinka kertoisin miehelleni..

Töihin taas..=)
Metropole, kiitos kun ilmoittelit itsestäsi.

Mietin, kun erositte rajusti ja yhtäkkiä niin onko teillä ollut sen jälkeen mahdollisuutta keskustella keskenänne kasvotusten? Onko jotkin epäselvät kysymykset mielessäsi saaneet vastauksen? Kirjoitit että nyt on varmistunut ettette enää voi palata yhteen... jos näin on niin nyt sinun olisi hyvä löytää jokin väylä joka vie ajatuksesi pois hänestä ja tästä erokivusta. Pikkuhiljaa huomaat että kaipaus ja kipu hellittää vähitellen ja tulee päivä jolloin huomaat olevasi vahvoilla asian suhteen. Ehkä jatkat avioliitossasi tai ehkä tapaat naisen jonka kanssa koet syvää yhteenkuuluvaisuutta ja kumppanuutta. Kaikella on tarkoituksensa, se , että tapasit hänet ja rakastuit, haavoituit, sitä ei voi tietää mikä sen tarkoitus nyt on, vain tulevaisuus näyttää. Voimia sinulle! Tuntuu siltä että olet jos päässyt pullon sisältä reunalle ja hengität jo vähän vapaammin. Kuten sinua kehoitettiin; kirjoita tälle foorumille vaikka joka päivä tuntemuksiasi, me olemme täällä tukemassa sinua. :)
hesake; kiitos kommenteistasi. Koko ongelman ydin suhteessani tähän naiseen ja pikaerossame oli juuri se, että asiaa ei koskaan käsitelty. Hän katkoi kaikki yhteydet kanssani; ei vastannut puheluihini, tekstareihini eikä e-maileihin. Olisin halunnut tavata hänet, jotta olisimme keskustelleet, mutta hän kaatoi kaikki yritykseni. Viimeisin tempauksensa oli lähestymiskiellon hakuyritys itseäni kohtaan valheellisin perustein; olin muka uhkaillut jne, vaikka tosiasiassa viestini olivat sovittelevia, anteeksipyytäviä ja.. no.. nöyriä. Eikä niitä määrällisestikään nyt ihan kauheesti ollut ja lähetysajat oli ihan normaaleja. Eihän se mennyt käräjillä läpi tietenkään. Siellä hän muuten vielä kaiken lisäksi kielsi koskaan olleensa suhteessa kanssani, ja että olen häiriintynyt ja ahdistelen häntä jne. Siis aivan käsittämätöntä crapia!! Tietenkin mulla oli tallessa kymmenittäin hänen viestejään/rakkaudentunnustuksiaan minulle, jotka sitten esitin siellä.. Eipä ne muuta sanoneet oikeudessa kuin hälle, että on ihan normaalia, että ihmiset erotilanteissa haluavat selvittää asioita.. Joo.. no mulle sitten tästä lystistä vielä 1000 eur asianajajan lasku, koska itse olin niin hajalla että hädin tuskin oon sängystä ylös päässyt saatikka tonne mennyt. Suomen oikeusjärjestelmä on vielä niin reilu, että kaikki maksaa omat kulunsa oli sit syyllinen tai ei..
Mutta siis jatkaminen avioliitossanikin on aivan mahdoton ajatus. Mieheni oli se, joka tän koko sopan sai aikaiseksi ja miksi naiseni minulle suuttui. Nyt 2 kk kulunut tätä kiirastulta, eikä olo ole helpottanut kun vain ihan vähän. Haluaisin todellakin jotain muuta ajateltavaa, mutta koko ajan ajatukset vain pyörivät samassa. Ei ketään kohtaan vaan saisi olla näin voimakkaita tunteita. Enkä edes tunne vihaa häntä kohtaan, vaikka toi oikeusfarssi jo edellyttäisi siihen. Miestäni kohtaan tunteet vaihtelee välinpitämättömyydestä vihaan.. Argh tätä kurjaa elämää.. Ja anteeksi kaikille täällä tämä surkeuteni ja pateettinen kirjoitteluni...
Moikka kaikille! Ihanaa lukea teidän kirjoituksia, niistä saa niin paljon voimaa kun oma elämä on niin vaikeaa ja sekaisin. Lyhyesti kerron tarinani...Miehen kanssa olen ollut yli neljätoista vuotta ja naimisissa yksitoista vuotta, ja kolme lastakin on saatu aikaan. Kaikki oli päällisinpuolin hyvin, talo, autot, taloudellinen tilanne ja suht onnellinen perhe-elämä. Fyysinen kanssakäyminen tosin ei minusta ole tuntunut enää vuosikausiin yhtään miltään ja haavelluit naisista, mut mitään konkreettista ei koskaan ole tapahtunut...kunnes se oikea nainen tuli vain eteeni ja nyt koko elämä sekaisin. Salasuhdetta jatkui noin kuukauden kunnes päätin kertoa miehelleni. Huoli tulevaisuudesta on ihan hirveä, miten jaksan, miten lapset, talous....kaikki huolettaa...Naissuhteenikin on nyt hieman hiljaiselossa, ja siitäkään ei tiedä miten jatkuu. Yhteydessä ollaan edelleen, mutta nyt on tiukka miettimistauko päällä...siitä mitä nyt tapahtuu ja miten asiat etenee...Ilman terapiaa ja lääkitystä en tästä kaiksesta paineesta olisi selvinnyt, enkä välillä tiedä selviänkö siltikään, mutta pakko yrittää jaksaa vaan eteenpäin päivä kerrallaan. Ihan kaaosta koko elämä, omaa asuntoa etsin ja pelottaa yksin jääminen. Kun kuitenkin ikääkin on jo kohta kolkytkuus ja käytännössä elänyt aina parisuhteessa...Niin se yksinjääminen tuntuu pelottavalta...Onnellisuudesta ei tällä hetkellä tietoakaan ja kaikki voimat menee siihen, että saa pidettyä itsensä jotenkin kasassa. Tuntuu, että ajatukset pyörii pientä ympyrää eivätkä johda minnekään...samaa rataa koko ajan ja niistä ei pääse eroon. Yritän urheilla ja tehdä jotain joka veisi ajatukset pois, mutta kyllä se on käytännössä mahdotonta. Kiitos, jos jaksoitte lukea ja voimia teille muillekin. Elämä ei todellakaan ole helppoa!
Bella kirjoitti: "Ihan kaaosta koko elämä, omaa asuntoa etsin ja pelottaa yksin jääminen. Kun kuitenkin ikääkin on jo kohta kolkytkuus ja käytännössä elänyt aina parisuhteessa...Niin se yksinjääminen tuntuu pelottavalta...Onnellisuudesta ei tällä hetkellä tietoakaan ja kaikki voimat menee siihen, että saa pidettyä itsensä jotenkin kasassa. Tuntuu, että ajatukset pyörii pientä ympyrää eivätkä johda minnekään...samaa rataa koko ajan ja niistä ei pääse eroon. Yritän urheilla ja tehdä jotain joka veisi ajatukset pois, mutta kyllä se on käytännössä mahdotonta. Kiitos, jos jaksoitte lukea ja voimia teille muillekin. Elämä ei todellakaan ole helppoa!"

Elämän ei kuulu olla helppoa. Elämän kuuluu olla kaaosta, sillä kaaos vie eteenpäin. Se, että elämä on staattista ei ole oikeaa elämää lainkaan. Sinulla on selkeästi paradigmamuutos menossa elämässä. Näe se tilaisuutena oppia. Olet elänyt sellaisessa ylellisyydessä ja kyseenalaistamattomuudessa, että se laiskistaa ja nyt joudut miettimään elämäsi uudestaan. Tämä on sinulle tilaisuus kasvaa.
Minä elin varsinaisen myrskyn ikävuosien 27-37 välillä, jouduin muuttamaan maasta, menetin asuntoni, autoni ja jouduin olemaan pätkiä asunnottomana, prostituoituna ja minua hakattiin. Nyt olen parisuhteessa naisen kanssa, mutta nainen on kuolemansairas. Eteen tulee siis vielä se, että minusta tulee sinkku. On vaikea miettiä ketään muuta, kun hänet olen kuitenkin tuntenut läheisesti 12 vuotta.
Kiitos Bora-liike. Sitä ei vaan aina oman kaaoksen keskellä huomaa, että asiat on kuitenkin suhteeellisen hyvin. Näkee vain ne omat ongelmat ja tuntuu, että elämästä ei eteenpäin selviä. Se on ihan totta minun elämässäni, että ensimmäistä kertaa joudun todella ottamaan vastuun omasta elämästäni. Tähän mennessä joku muu on hoitanut sen puolestani. Olen elänyt elämääni mieheni rinnalla ja varjolla. Hän on tehnyt isot päätökset ja ottanut taloudellisen vastuun. Minä vaan olen seurannut mukana ja olettanut kaiken menevän hyvin ja että loppuelämä eletään yhdessä. Mutta eihän se sitten näin mennytkään. Mies haluaisi antaa anteeksi ja jatkaa ns.normaalia elämää, mutta miten se muka käytännössä voisi onnistua? Ehkä tässä tilanteessa pitäisi vaan saada olla yksin ja elää päivä kerrallaan ja luottaa siihen, että asiat jotenkin järjestyy. Se yksin oleminen vaan pelottaa, mutta kotonakaan ei voi olla kun ahdistus kasvaa koko ajan. Onneksi minulla on ymmärtäviä ystäviä, joiden kanssa voin asiasta puhua. Omat vanhempani eivät tilannetta hyväksy millään muotoa, ja heidän kanssaan keskusteluyhteys lähes kadonnut. Mieheni on heidän kanssaan paljon tekemisissä, mutta minun voimat ei tällä hetkellä kestä sitä kauhee kritiikkiä ja painostusta, mitä sieltä suunnalta tulee. Tässä taas hieman purkautumista...jaksaa taas paremmin kun jonnekin saa tilittää huonoa oloa. Ja paljon voimia sinulle Bora-liike, minun asianihan on hyvin sinun tilanteeseen verrattuna. Yritetään elää päivä kerraallaan, kyllä asiat joskus vielä paremmaksi muuttuu. Niin on vain pakko uskoa!
Thelma: kirjoitit
" Itsekin olen ilmeisesti "myöhäisherännyt". Olen tiennyt aina kiinnostukseni naisiin, mutta jotenkin aktiivisesti sen väistänyt/kieltänyt/unohtanut... "

Tuossa ne kaikki kolme asiaa onkin, mitkä liikkuvat ihmisen päässä, kun huomaa ihastuneensa "väärään sukupuoleen." Ja tuossa kaikessa riittää yhden elämän mittaisen ajan opiskeltavaa, jotta pystyisi kohtaamaan, myöntämään ja muistamaan, että tämä kaikki on ihan hyväksyttävää. Ja ok juttu. Ja että, mistä tässä elämässä on oikeastaan kysymys: onnellisuudesta, rakkaudesta, ja itsensähyväksymisestä.

Miten olenkaan usein toivonut, että miksi, oi miksi, vaikeat asiat tarvitsee käydä aina vaikeamman kautta, miksemme voisi saada elää tiettyjä asioita helpommin, koska kyllähän me jo tiedämme kaiken kaikista ja miksi kaikki täytyy oppia aina kantapään kautta ?? Mutta ehkä elämä ei olisi elämää ilman tätä jatkuvaa koulunkäyntiä.

Itse henkilökohtaisesti iloitsen ainakin tällä palstalla joka kerta kun teitä myöhännäisheränneitä ilmoittatautuu tänne palstalle, koska se on jo osoitus, että maailma on mennyt eteenpäin. Naisia, jotka uskaltavat jo hieman tunnistaa ja tunnustaa itsestään sellaista mikä olisi ollut hyvin hankalaa vielä parikymmentä vuotta sitten. Saatikka sitten aikaisemmin.
Eikö ole tosi ??? :)
Vaikka teillä monilla on vaikeata ja hyvin monilla tosi vaikeata, niin olette jo näin pitkällä, kirjoitatte tänne ja jopa mielestäni se, että uskaltaudutte lukemaan näitä kirjoituksia täällä, on aivan mahtavaa.

Joka kirjoitus/tarina/historia on jokainen tärkeä meille kaikille, koska näin tulee todistetuksi, että naiset, nuo täydelliset, onnelliset, perheelliset naiset voivatkin olla jotain muuta kuin mitä kuvittelemme. Naapurin perheen äiti/työkaveri voikin tuntea samoin kuin minä.

Emme ole yksin. Ette ole yksin. Ja tiedättekö, te olette rohkeita naisia kaikki tyyni, vaikkakin ratkaisunne olisi mikä tahansa. Älkää unohtako sitä. Menneisyytemme valitettavasti vaikuttaa vielä hieman kielteisesti meidän omaa mieleemme, tahtoomme ja tunteisiimme näissä seksuaalisuusasioissa. Meillä jokaisella kuitenkin on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen tavalla, jolla lasten ja nuorten on taas vuorostaan helpompi kohdata, myöntää ja muistaa elää oman elämänsä rehellisesti. Ei peläten eikä arkaillen omaa itseään.

Thelma, olisikin lesbomittari keksitty!! Aika monelle naiselle oman elämäni aikana olisin tarjonnut tätä mittaria ja veikkaan, että noin 99,9% naisista mittari olisi osoittanut heidän olevansa lesbo/bi naisia. ;)
Mutta miten saat selville, että olet naisia rakastava na,inen ? Ystävä hyvä, taidat jo tietääkin sen itse ;)
kirjoitit: " Mutta ainoastaan naisiin voin tuntea aitoa rakkauden tunnetta, sellaista mistä kuulee ihmisten puhuvan." siinä se vastaus. Tosi rakkaus on sellaista tunnetta, josta unelmoit itse. Tosi rakkauden tunteen tunnistaa kun sellaisen kohtaa. Valitettavasti. ;)

Sawaku:
voivoi. sorry, ystävä. ;) mielikuvitukseni, tuo elämäni yksi harvoista paheistani ja iloistani, on aika villi välillä ja karkailee kyllä, välillä aika pitkällekin,tunnustan ;)
. Mutta ihana tuo sinun lauseesi:
" Ystäväni on onneksi “vain” ystäväni. Olen kyllä yhteisten vuosiemme aikana häneenkin ihastunut muutaman kerran, mutta se aina on vain hetkellistä jonkin pienen ihanan eleen tms. aikaan saamaa ihastusta. "
Miten onkin ihanata ihastua johonkin pieneen eleeseen.... iiiik. Siis että pienet eleetkin voivat aiheuttaa ihanan kutkuttavan tunteen mahanpohjassa. Lisää tälläisiä. Voitko muuten kertoa, mitkä eleet?? Siis vaikkakin olet vain joskus ollut ihastunut muutaman kerran tähän ystävääsi. Muuten, miten tuo tapahtuu, että muutaman kerran ihastuu ?? Ja välissä on sitten paussia, vai ? ;) sorrysorrysorry.... ;) taisin taas hieman kiusoitella. Mutta ihan hyvässä mielessä. Saanko anteeksi?
Ei vaan. Asiaan. Ihan hyvä koettaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Rakkaus voi olla huumaannuttavaa hulluutta, joka voi viedä järjen. Ja jos pystyy joskus pysähtymään tässä huumassa ja ajattelee myös miestään ja lapsiaan, niin uskon, että ajan kanssa löytää sopivan ratkaisun itsellensä ja perheellensä. Mutta olen niin monesti ollut suuren tunteiden, rakkauden viemänä, että on itseäkin pelottanut. Tai sitten aviossa, perheelliset naisystäväni ovat olleet tässä huumassa, niin etteivät ole välittäneet/huomanneet omaa käyttäytymistään esimerkiksi aviomiestensä/työtovereidensa läsnä ollessa. Tiedättehän, kun olet rakastunut/ihastunut, tätä tunnetta voi olla vaikea peitellä muita ihmisiltä.

Siksipä te, jotka mietitte, miten kertoisitte miehillenne, niin ehkäpä teille käy niin kuin monesti minulle ja minun kavereilleni, että he aavistavat jo asian. Ja itseasiassa olisikin molemmille suuri palvelus ja helpotus puhua asiasta suoraan. Jos ei suoraan kahden kesken uskalla, niin olisikohan pariterapiassa helpompaa puhua tällaisesta asiasta ? Jonkun kolmannen henkilön läsnä ollessa.

Metropole:
huh-huh. Aika hirmuisia asioita olet joutunut läpikäymään. Kirjoita lisää tänne.
Ja/tai kirjoita kirjeitä hänelle, tälle suurelle rakkaudellesi.
Älä lähetä niitä, mutta kirjoita silti.
Osoita kirjeet henkilökohtaisesta hänelle. Toista nimeä ja kerro kaikki hänelle, mitä haluaisit hänen tietävän sinusta ja sinun tunteistasi. Lue niitä ääneen.
Mutta älä lähetä kirjeitä. Laita vaikka kirjeet kirjoitettuasi johonkin laatikkoon. Anna olla siellä. Kirjoita vaikkapa joka päivä.
Itse olen läpikäynyt yhtä repivän kuuloisia eroja, kuin sinäkin. Ja aluksi kirjoitinkin kirjeitä, joita ajattelin lähettää kyseiselle henkilölle, koska puheyhteys oli katki ja tunsin, etten saanut tunteitani ja mielipidettäni tarpeeksi selväksi hänelle. Erossa, kun jää niin paljon selvitettävää.
Mutta sitten huomasin parin päivän päästä, että en saanutkaan lähetetyksi kirjeitä. Ja sen jälkeen, huokaus, jokaisen vaikean eron jälkeen, olen kirjoitellut näitä selityskirjeitä, jossa olen päästänyt kaiken ulos. Ja itkenyt samalla. Mutta minulla on jäänyt siihen, että en ole lähettänyt niitä kirjeitä.
Minulla toimii myös aikaisempaan viestiin viitaten, myös se, kun laulan näitä erolauluja ulos ääneen ja itken samalla. Puhdistaa oloa. Ääni.

Nyt kuuntelen juuri Rajattoman " Butterfly"- kappaletta. Toistolla. Alussa purskahdin itkemään. Annoin tulla. Sitten jatkan kuuntelua niin kauan kun olo rauhoittuu. Paitsi että, no, kun ajattelen nyt, niin kyyneleet tulevat silmiini. Ei voi mitään. Ai että mitäkö itken ? En tiedä. Sitä ehkä, että teillä joillakin on niin vaikeata ja sitä, että itsellänäkin voisi olla helpompaa. Mutta ei voi mitään. Ihanaa on löytää sellaisia kappaleita, jotka vaikuttavat näin. Uskaltakaa itkeä. Ja muistakaa välillä lopettaa ;) Multa loppui jo. Ja kohta vaihdan kappaletta ;)

Bella: hienoa, että jaksoit kirjoittaa tänne. Elämä ei ole helppoa. Mutta koska olet vasta kolkytkuus, niin sinulla on paljon elettävää elämää edessäsi ;) Uskotko? Varsinkin kun olet näin pitkällä. Kaikki ei käy niin helposti ja nopeasti kun mitä aina toivoisi. Mutta uusi elämäsi odottaa sinua ja yksinoleminen, no ei puhuta sellaisia, sinullahan on lapset ja ystävät, et sinä jäisi yksin. Niin ja sinulla tulisi olemaan, kun ei koskaan voi tietää, joku ihanainen nainen rinnallasi.
Ihanainennainenrinnallsi. Sorry. Pakko oli kirjoittaa nuo sanat yhteen ;) Näyttää söpöltä ;)

Koettakaa jaksaa naiset !!! :) :) :)
Minäkin koetan ;)
Bella:

Kirjoitinkin niin pitkästä, että sinulta tuli lisää tarinaa.
Saanko sanoa jotain aluksi ?
Idiooottivanhemmat!!!!!!
anteeksi.
Vanhempien tulisi olla tyttärien tukena.
Onnen saavuttamisessa.

No, kuten jo kirjoitinkin, niin vanhempamme elävät omassa todellisuudessaan eikä useimmilla ole rahkeita katsoa elämää suoraan silmään. Tätä meidän nykyistä elämäämme.
Valiettavasti.

Mutta sinulla on onneksi oikein posiitivinen asenne.
Mies tarvitsee aikaa ja ehkä juuri sen kolmannen henkilön keskustelunne tueksi, saadakseen selvän, mistä tässä on kysymys. Ei yhdestä ihastuksesta, ei yhdestä naisesta vaan sinun elämästäsi ja myös hänen elämästänsä.
Jos sinä et ole onnellinen, kuinka hänkään voisi olla ??
Tai, sitten teidän lapsenne ??
no, tarkoitukseni ei ole lannistaa vaan kannustaa. ok?
aikaa. toivon.

Kynttilän valoa ja elämän iloa edelleen teille!
Kiitos Jaapu! Vanhempani tai lähinnä äitini on saanut nyt tämän kaaoksen aikaan. Lähetellyt viestejä naiselleni ja saanut hänet tuntemaan syyllisyyttä ja hänen päänsä sekaisin. Perheitä ei saa rikkoa eikä tuhota lasten elämää. Mies on nyt sitä mieltä, että naiseni on nyt saanut tekosyyn päästä tästä kaikesta ja minusta eroon...huh, huh kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Naiseni haluaa nyt omaa tilaa ja selvitellä rauhassa asioita, en tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Se meidän välinen rakkaus on tähän mennessä kannatellut tässä kriisissä eteenpäin, mutta nyt kun ei ole enää varma mistään, niin tuntuu tosi pahalta. Naiseni ei nyt halua puhua vakavammin asiasta, vaan pitäisi ottaa päivä kerrallaan ja kevyemmin. Hän haluaa mietiskellä asioita yksin, itsekseen...Minä taas haluaisin koko ajan puhua ja helpottaa sillä tätä pahaa oloa. Ja mies vaan haluaisi jatkaa "normaalia" elämää. En tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella...välillä tuntuu, et pitäiskö vaan luovuttaa ja jatkaa perheen parissa. Mutta jos jatkan niin, voinko olla silloin onnellinen? Tuskin, ja lopun elämääni miettisin, että olisimpa silloin ollut rohkeampi...
Tervetuloa palstalle Bella. On kuin omaa elämääni lukisin sinun tarinassasi.. Tosin tämä minun suuri rakkauteni otti ja lähti (voi lukea edeltä..). When the going gets tough, the tough gets going.. Tai jotain on joku joskus sanonut. Mutta tsemppiä ja voimia sulle. Jos en olisi itse niin rikki, kirjoittaisin varmaan sulle enemmänkin..
Kiitos sulle Jaapu kommenteista. Olen kuin olenkin kirjoitellut.. Olin niin tyhmä, että lähetin näitä sähköpostitse kyseiselle henkilölle, joka sitten pisti nämä häirinnän piikkiin. Vaikkakin - kuten edellä sanoin - ei niitä määrällisesti mitenkään hirveen paljoa ollut. Runoja olen kirjoitellut myös paljon. Ja kaikki vain tästä henkilöstä.. Elämä on tuskaa ja piinaa. Musiikki tuo kieltämättä helpotuksen. Olen samaistunut ihan täysin Indigo Girlsin 'Second Time Around' kappaleeseen. Suosittelen kaikille. Loistava bändi/duo muutenkin :) Tässä sanat:

The second time around, you know it really got me down.
Sister don't you judge it, just keep it to yourself now. And
If you ain't got nothing good to say, don't say nothing at all.

I go bitten by the bitter bug, and now I just can't get enough
Of ill will and my own conceit. I'm weary of the world it seems.
I'm weary of the world, weary of the world it seems.

It's sort of always gone my way. I'm just a little bit off these
Days. Like I've had hard knocks all my life, like I'm a Bible
Belt wife. Like I didn't see it coming, like I didn't walk it Willingly.

See, I never want to sing again. La la la like a butterfly.
Without my wits about me, without my heart in line.
Third time's a charm and this mine.

You said you heard Loretta sing and felt the loneliness
Seeping in. The cowboys made you uneasy, you're a
God-fearing lesbian. So you learn not to yearn and you
Take it on the chin again.

Here's what I find about compromise-Don't do it if it
Hurts inside, cause either way you're screwed, eventually
you'll find. You may as well feel good; you may as well Have some pride.

Come August we'll go to Cherokee and hear Loretta do
Her thing. Pack it into the Indian casino and make the
Hillbilly scene, kick up our heels and join in.

Are you my ally or my enemy? Do you have
Self-loathing or empathy? Can you keep me in your prayers
Sister. Can you keep me in there somewhere? And
Sister if you ain't go nothing good to say:don't say Nothing at all.
Voi ku tuntuu, ettei tänään mikään suju. Kauheeta painostusta miehen taholta jatkaa normaalia elämää. On kuulema kaikille näin parempi. Mä en voi hänen mielestään olla yksin ja mun pää hajoaa tämän kaiken seurauksena. En millään jaksaisi tätä painostusta. Ahdistus lisääntyy koko ajan. Lasten takia pitäisi jaksaa olla "tässä maailmassa", mutta kotona vaan olen ja harhailen...Ajatuksen pyörii kehää...töissä pitäisi jaksaa...joulua pitäisi laitaa...Joulu ahdistaa jo nyt valmiiksi ihan suunnattomasti. Se pitäisi viettää perheen ja vanhempieni kanssa. Ihmisten kanssa, joilta ei heru yhtään myötätuntoa eikä ymmärrystä. Minun seksuaalisuus on mieheni mukaan vielä muutettavissa, ja saadaan meidän välinen seksi kuntoon kun haetaan apua... Voi kun joku osaisi hänelle kertoa, ettei tästä "parannu" eikä tämä ole mikään hetken hairahdus. Sitä läheiset ei tunnu ymmärtävän miksi tämä kaikki tuli "ulos" juuri nyt, näin myöhään. Eihän se voi olla mahdollista...Vaikeaa sitä on heille selittää kun ei oikein itsekään tiedä. Voi ku on vaikeeta. Toivottavasti tämä tuska taas jossain vaiheessa hellittää. Tällä viikolla pääsen taas terapeutille purkamaan tuntojani. Kiitos teille myös, olette minulle myös terapeutteja tässä elämäni hankalimmassa ajassa!
Bella: ja taas on kuin omaa elämäni mitä kirjoitit.. Tosin tää mun mies vielä kaiken tän lisäksi uhkailee itsemurhalla jos minä otan ja lähden.. :( Niin noi miehet jotenkin kuvittelee, että tää olisi joku hetkellinen päähänpinttymä. Ihan samat höpinät tältäkin mieheltä.. Mutta kun ei vaan kertakaikkiaan kiinnostaa olla edes hänen lähellään.. Jotenkin toi joulu on kyllä niin hirvee kauhuskenaario itsellenikin.. Täytyy itseään jotenkin yrittää psyykata jaksamaan. Vetää joku el grande rooli päälle ja olla täydellinen perheenäiti.. Aaarrgghh.. No mutta, jaksamista sulle. Samassa suossa rämmitään siskoseni..
Ahdistus vaan jatkuu heti näin aamusta. Perhe tuli eilen kotiin reissusta ja nyt taas pitäisi jaksaa. Tuntuu, että voimat on niin vähissä. Mies vannoo rakkautta ja kun minä en vastaa niin siitä seuraa mökötystä. Välillä pääsee helpomalla kun myöntelee ja ei väittele vastaan. Sitten tämä naiseni osaa olla niin mykkä. Oman ajan ja tilan etsiminen rassaa minua. Kumpa hän sanoisi edes suoraan, että tästä ei mitään tule, mutta ei...Eikö hän halua loukata minua vai mistä ihmeestä on kyse? Viettää paljon aikaa "uuden" ystävän kanssa, josta minä olen äärimmäisen mustasukkainen. He ovat hänen mukaansa vain kavereita, mutta silti minulla on pienoinen epäilys...Hän kyllä vannonut, että heillä ei mitään ole....En tiedä sitten miten asian oikea laita on, mutta ei se ainakaan minun tuskaani tässä tilanteessa helpota. Nyt kun tarvitsisin hänen tukeaan, niin hän vetäytyy kuoreensa ja miettii aisioita yksin. Onkohan tämä hänelle sittenkin liian suuri projekti selvitettäväksi. Yksinäiselle lesbonaiselle....Pelottaako parisuhde tällaisessa tilanteessa olevan ihmisen kanssa? Vaikka rakkautta on vannottu puolin ja toisin ja kaikki mahdolliset tunteet käyty läpi. Voiko rakkaus kuolla muutamassa viikossa? No tässä taas minun purkauksiani, hetken helpostusta tähän pahaan oloon....
Edellinen