Kuinka tulitte ulos kaapista?

Kertokaa tarinoita siitä, miten tulitte kaapistanne ulos! Olisi mukava kuulla erilaisia kokemuksia.
Itse olen jo kertaalleen ulkona ollut, mutta sulkeutunut osittain takaisin. Itku ja epätoivohan siitä äidille tuli, kun se sai päiväkirjaa lukemalla tietää, että 16 vuotta vanha tytär on sitä mieltä että tyttöystävää on kiva pussailla. Ei kelvannut äidille selitys, että sen ikäinenkin voi jo tietää kenen kanssa tahtoo seurustella. Äiti sanoi, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Nyt kolmen vuoden jälkeen äiti ja muukin perhe luulee mun olevan täyshetero, mutta oma mieli kallistuu kallistumistaan totaalisesti ja pysyvästi toiseen suuntaan. Odotan kauhulla seuraavaa kaapista ulos tulemisen aiheuttamaa draamajaksoa ah, muuten niin idyllisessä perhe-elämässämme.

Mullakin äiti luki päiväkirjaa, viisitoistavuotiaan, ja siellä oli muutakin kuin pussailua. Mukaan tuli sosiaaliviranomaisia ja kaikkea. Tai olivat ne mukana jo ennen sitä, muista syistä, mutta niillekin kerrottiin. Ei se varsinaisesti ulostuloon liity, kyllä äiti tiesi jo aiemmin että pidän miehistä, muttei tiennyt, etten ole ikärasisti.

Oon aina ollut kova poika rakastumaan, enkä oo koskaan salaillut sitä. Jos se on herättänyt negatiivisia reaktioita lähipiirissä, niin niitä en muista. Homofobia on jotain, mistä kuulen puhuttavan, mutta mitä en omassa elämässäni juuri kohtaa. Ehkä se johtuu siitä, etten koe kaikkea homottelua fobiana. Sehän on sanonta. Itsetunnosta riippuu paljon se, miten asiat kokee. Homouden suhteen en ole herkkä, mutta joissain toisissa asioissa aivan liian särkyvä.

Sen mä muistan hyvin, kun yläasteaikojen bestikseni tuli ulos kaapista mulle. Kuiskaten ja pimeässä. Nyt kun miettii, niin oltiin me aika lapsellisia.

Olin 15v kun tapasin sen kundin, jonka kanssa nyt oon naimisissa. Parisuhteessa elävänä ulostulo uusille ihmisille käy jotenkin luonnollisesti. Oon pitänyt periaatteena sitä, että kerron kun tulee puheeksi, mutta en kysele mielipiteitä. Jos joku siihen tarttuu, niin sitten tarttuu. En kaipaa kenenkään lupaa. Tilanne olisi varmaan ihan toisenlainen, jos elämä olisi mennyt toisin, en tuntisi toisia homoja tai asuisin vielä äidin kanssa. Nyt kun oon ollut omillani kohta viisi vuotta, niin ajatus perheen reaktioista on jotenkin kaukainen.

Vaikka kyllä mä välillä mietin, mitä isä olisi sanonut.

En voi oikein sanoa, että minulla olisi ollut kaapista ulostuloa. Kerran tosin - yläasteikäisenä - halusin sanoa homouteni ääneen. Äitini tiesi heti aikomukseni ja johdatti minut kertomaan homouteni. Se oli jonkinlainen ääneen vahvistus tiedetylle.
Tosin tajusin vasta myöhemmin - kuullessani rakkaan äitini kertovan tapauksesta radiossa, että hän oli sisällyttänyt sanomiseeni enemmän kuin minä.

Mun on ollut vaikea myöntää edes itselleni, että olen homo. Silti kuitenkin teinivuosista lähtien aina kiinnittänyt huomion poikiin. Käänsin sen aina jotenkin niin, ettei mulla ole mahdollisuuksia kun noin komeat pojat vie kaikki tytöt. Todellisuudessa taidan olla enemmän katkera siitä, että tytöt vie ne kaikki komeat pojat. Joskus inttiaikana 2004 havahduin miettimään sitä, olenko sittenkin vinoutunut. Vietin paljon aikaa intissä tyttöjen tuvassa, muttei mulla ollut mitään aikomustakaan iskeä niitä tyttöjä vaan olla niiden kaa siellä höpöttämässä. Muut pojat aina kuitenkin olivat heti kyselemässä "saitko pesää?".

Itseni hyväksyin vasta vuos sitten 23 vuotiaana, kun ensi kerran uskolsin astua Turun paikalliseen homobaariin ja jostain syystä koin sen tunnelman oudon kotoisaksi. Mä vihaan noin muuten baareja, mutta jostain syystä tässä baarissa viihdyin oudonkin hyvin. Se pisti pienen itsetutkiskelun sitten lopullisesti päälle ja kävin mustan kesän kaikkineen kädenvääntöineen läpi. :(

Itsehyväksynnän vaiheen jälkeen sitten kesti puoli vuotta, kun ensi kerran tunnustin tekstarilla lähimmälle ystävälleni olevani poikiinpäin sittenkin. Hän oli sitä jo odottanutkin... Muutamalle muulle vielä kädet täristen kertoilin näitä, minkä jälkeen havahduin siihen ettei kukaan reagoikaan sillain järkyttyneenä ja pidä mua valehtelijana et oon väittänyt olevani hetero. Sen jälkeen oon kertonut reippaammin ja lakannut välttelemästä kyseistä teemaa.

Tosin sen verta oon yhä kaapissa, ettei kotipuolessa kukaan tiedä. En kyllä osaa sanoa, kuinka kauan joudun piilottelemaan todellista luonnettani. Tosin kyllä se aika hyvin paistaa läpi...

Kerroin mutsille 51-bussissa välillä Udine-Trieste. En itseasiassa tainnut sanoa muuta kuin että mulla ja tyttöystävälläni meni poikki ja kun mutsi kysyi miksi, sanoin että aion tulla ulos kaapista. Mutsi sanoi että ei sellaisia asioita niin nuorena (18v) voi tietää. Ei puhuttu kahteen viikkoon, ja sitten riideltiinkin kunnolla puhelimessa. Ulkomaanpuheluista tuli molemmille varmaan useamman sadan laskut. Heh.

Kaikki muut otti asian ihan rennosti, jotkut sanoi arvanneensa. Kaikkien sukulaisten kanssa asiasta ei ole edes puhuttu, en edes tiedä tietävätkö he. Eipä sillä minulle oikeastaan ole väliä, oon aina ollut oma itseni mitään esittämättä. Jos asia tulee puheeksi, puhun siitä avoimesti. Muuten ei varmasti tunnu luontevalta puhua mummon kanssa seksielämästäni. :)

Viimeksi tulin kaapista viime perjantaina, työkavereille. Kysyivät viikonloppusuunnitelmia ja täräytin varoittamatta että olen menossa Prideille. Kyllä raksamiehien suut loksahti auki. :) Siitä lähtien mut onkin töissä tunnettu nimellä Gay Parade... Heh.

Kertominen helpottuu joka kerta.

Jos muistan oikein, niin kerroin mun veljelleni omasta homoudestani ja vannotin, ettei vielä kerro mun vanhemmille, mut se kertoi sen heti seuraavana juhannuksena mun vanhemmille ja sisaruksille ja sitten sain pari kirjettä mun molemmilta siskoiltani, jotka kertoi ymmärtävänsä ( olis pitänyt säilyttää ne ), mutta ne ei mua ihmeemmin hetkauttaneet, koska mun vanhemmilta tuli jäätävä hiljaisuus. Sitä ennen olin kertonu mun duunikavereille, mikä ei ollut mikään UUTINEN heille. Tais olla kapakkailta Friday:ssä ( olikohan se sen niminen sillon ?)makkaratalossa, kun oltiin kaikki jo ihan simassa long long long time ago ( 80-luvulla ), kun kaappihomous oli enemmän kuin sääntönä. Suurimmasta osasta heterokapakoista sai pokelta pakit ( ei päässy sisään ) jos oli " liian gay ". Sain pari kertaa, mikä oli ihan törkeetä, kun olin seurueessa. Monta kertaa sai jännätä jonossa et pääseeks minnekään( parasta oli olla mukana heteronaisia, jotka tunsi poken ja sitten pääsi sisään, kun ne puhui et oli niiden kaveri ) jos oli kysymyksessä pintamesta, mihin oli pitkät jonot. Riitti et oli liian muodikkaat, italialaiset- vaik viininpunaiset - housut. Yks mun tuttu heteronainen sai silloin kerran pultit, kun multa evättiin sisäänpääsy ja se otti poken rintaneulan ja heitti sen maahan ja sano, et se ei ollu oikeutettu pitää sitä ja siit meinas tulla käsirysy. Piti valita mihin meni ja miettiä miten pukeutua, et pääs sisään. Must koko 80-luku oli tällaista Hesassa. Sen takia tuli gay kapakat, kun homoilla ei ollu ravintoloita mis bailaisi.

Köpsästellen...Oletin Kaikkien jo Tietävän...mutta kenellekään yllätyksenä.

No, kerron tässä lyhyesti, koska kerroin jo aikaisemmin toisessa topicissa miten homma meni..

Eli ensimmäinen henkilö jolle kerroin suoraan ilman mitään mutkittelua tai vihjailua että olen kiinnostunut myös miehistä, oli veljeni. Siis ei vanhempi isoveljeni, vaan tuo samanikäinen. Hän ei pitänyt asiasta ollenkaan, johon olin arvellut erilaista vastaanottoa. Olin aina ajatellut, että hän olisi perheestämme se jolle voisin kertoa ilman pelkoa mistään reaktioista. Hän kuitenkin antoi "painu helvettiin"-palautetta, mutta on siitä lähtien hieman sulatellut asiaa. Eikä asiaa auttanut se, että meillä oli tuossa taannoin riitaa jossa hän (yllätys, yllätys) käytti kertomaani asiaa hyväkseen. Onneksi sekin tuli sovittua.

Äidilleni en kertonut suoraan, mutta hän kuuli asian veljeltäni joka mukamas "lipsautti" sen vahingossa. Noh, äiti otti mukavat itku/raivokohtaukset siitä, mutta on hänkin rauhoittunut vähän siitä lähtien. Ei tosin vieläkään hyväksy asiaa, ja käskee minua pitämään asian visusti salassa ihmisiltä.

Eli tavallaan olen edelleen kaapissa asian tiimoilta. Ja niille joille olen kertonut, kieltävät asian todella tiukasti. Tosin tuo tunnustuksenikin tuli vähän päähänpistona. Pitää tulevaisuudessa miettiä tarkemmin ihmiset joille kerron.

Terveisiä uudelta jäseneltä,

Ujona poikana "ulostautuminen" tapahtui minun kohdalla aika myöhään, niin ettei asia tullut kenellekään yllätyksenä (paitsi siskolle joka itki vähän). Ensimmäinen kaapista tulo taisi olla kolme kesää sitten, 21-vuotiaana, vanhemmille viimeisenä kaksi vuotta myöhemmin (oikein ravintolassa koti-Lontoossa; tai ravintola on liian hieno sana halvasta kiinalaisesta, johon vanhempani ehdottomasti halusivat kun eivät aavistaneet että halusin johonkin vähän arvokkaampaan paikkaan tilaisuutta varten). Vanhempani ovat olleet hyvin uskonnollisia, ja pelkäsin heidän rektiotaan. Se oli turhaa; he olivat odottaneet, milloin oikein astun ulos. Olivat enemmän harmissaan kun älysivät lapsensa pakanaksi joku vuosi sitten.

Tämä on yksi taito jonka oppii sitä käyttämällä. "Normihomon" tyyliin käyttäytymällä uuden ystävyyssuhteen alussa säästyy paljolta vaivalta. Kun koko ystäväpiiri, perhe, opiskelukaverit ja työpiiri (joka on onneksi äärimmäisen kannustava, sieltä mm. sain apua Helsinki Pride-dragin tekoon) on paremmin kuin selvillä asiasta, hyvin harvoin tutustuu ihmiseen joka ei saisi asiasta tietää muuta kautta. Olin kaapissa niin pitkään että tunnen oloni ahdistavaksi erityisesti jos joudun olemaan naisseurassa ilman että tietävät suuntautumisestani.

Niin että loppu hyvin kaikki hyvin. Onneksi kaappiaikojen kaveritkaan eivät ole uutisista hätkähtäneet, joten mitään ei menetetty =). Avoimena olo tuntuu niin hyvältä, että nyt otan siitä kaiken irti. Jossain vaiheessa kasvetaan aikuiseksi ja häveliäämmäksi... - ei sentään, jätetään häveliäisyys heteroille!

Jaa itselläni tuo tapahtui samalla kun muutin yhteen asumaan nykyisen ex:n kanssa. Sillä seurauksella että kahdesta veljestäni toisen kanssa olen puhe väleissä. Mutta vanhempien kanssa puhuminen ja kanssa käyminen tapahtuu postikortilla kerran jouluna ;) Toisaalta en kadu valintaani. Voin olla sitä mitä olen tarvitsematta kokoajan selitellä syytä käytökseen :D
Toisaalta oma perhe suvussa kai tiedon raskaiten otti, sen verran suvaitsevaista tuo muu suku on että ainakaan roviota ei vielä ole viritelty.

Omalla kohdalla ei ole ollut varsinaista ulostuloa perheelle. Reilun parikymmentä vuotta sitten, äitini ohimennen kysäisi asiaa (kuultuaan siitä veljeni kautta, veljeni puolestaan oli kuullut vanhimmalta tyttäreltään, joka oli sattunut näkemään minut silloin Vanhan Kellarissa..). Mamma siinä pariksi vuodeksi hernemaissipaprikat otti nenäänsä - kirjeenvaihtoa harrastettiin jonkun aikaa. Kun tuossa nelisen vuotta sitten äitini oli vanhemman sisarensa hautajaisissa täällä pääkaupunkiseudulla, tuli hän ja vanhin veljeni käymään sitten hautajaisten jälkeen kylässä meillä. (Olimme olleet puolisoni kanssa yhdessä tuolloin vuoden päivät.) Ajellessamme tuolta Vantaan puolelta (Helsingin pitäjän kirkolta) kotiimme, äitini kysäisi: " Kummin minä nyt sitten puhuttelen- miniänä vai vävynä?" Naurultani sain todettua, kumpi vain paremmin istuu suuhun...
Oma perheeni (siis äitini ja pari elossa olevaa veljeäni) tietävät toki, mutta suhtautuminen on sitä normisuomalaista häpeää perheen nuorimmaisen puolesta (LOL). Toki äitini joskus puhui sitä, että oli joskus ollessani alle parin kymmenen, huomioinut jotakin, jolla perusteella epäili jo suuntautumistani. Kertoipa myös, että kun noita vanhempia veljiä tuli kolme, olivat isäni kanssa ajatelleet tehdä jokaiselle vielä sisaret. Melkeinhän se sitten onnistui ;)

Puolisoni perhe (äiti ja sisarukset ja suuri osa sukua) on puolestaan ottanut minut (mielestäni) kokonaan sukuun, sen jälkeen ainakin, kun anoppi syntymäpäivillään esitteli minut poikansa miehenä, niin omalle äidilleen, sisaruksilleen ja heidän perheilleen sekä muulle suvulle. Ehkä tuolla Pohjanmaalla on kuitenkin avoimempaa ja suvaitsevampaa väkeä, kuin Itä-Suomessa (no joo, savolaisethan ovat tunnetusti kieroja =D).

Työympäristössä olen kertonut, silloin kun asiaa on kysytty. Mitäpä se minun ammattitaitooni ja -osaamiseni vaikuttaa, kenen kanssa sänkyni jaan ;) - työpaikalla tehdään töitä, vapaa-aika on omaa aikaa, jota ei tarvitse (yleensä) jakaa työkavereiden kanssa...

Itse olin 8 kk reissulla ulkomailla. 3 viikkoa ennen kotiinpaluuta mailaisin perheelle. Kaikki oli kuten ennenkin, asiasta ei ole sen koomin puhuttu. Ei ole mitään puhumistakaan. Eikä kaapista tulo muuttanut elämää juurikaan, vaikka toivoinkin ja luulin. Oloa se helpotti kyllä.

En voi käsittää kuinka monella on ollut se bestis tai muut kaverit, jotka ovat myös osoittautuneet homoiksi. Itse olen täysin yksin, ei yhtään tuttua joka olisi homo. Ja tässä ollaan jo kuitenkin yli 30 vuotta maailmaa katsottu. Elämässäni olen yhden viikonlopun viettänyt omieni seurassa. Se siitä. Mitään kuvitelmia omasta kumppanista ei ole.

Mulla toi kaapista tuleminen oli äidille aika dradikaali töksäytys. Se on jo ennemmin kysyny et tykkäänkö mie tytöistä ja olen vastannu vain "en todellakaan". No sit kerran se kysy ku pistin mun exän ja mun "ystävä koruu" kaulaan että olenko mä lesbo ku mulla on paljon tollasia koruja kavereiden kanssa. Sillon mie sit sanoin suoraan että ole. Ja no hirvee hysteeri ja itku siitä tuli tietysti. Korjasin kyllä että olen BI niinkuin sillon vielä oli. No sitten eräänä päivänä hän luki päiväkirjani ja löysi sieltä lisää tietoa. Etten enään olekaan vain Bi. Täysi pesunkestävä lesbo olen siis tätä nykyä ja tunteet naisia kohtaan vain voimistuu. Isästä en ole varma tajuaako se mikä todella olen vaikka äiti sille sillon heti soitti. Kummitäti tietää ja on hyväksyny sen. Sit äidin siskot tietää ja isän sisko. Muu suku ei. Kaverille tulin kaapista jo reilu vuotta ennen äidille tuloa ja muille kavereille sit kans ennen äitiä. Että kyllä kaveti tietää ja hyväksyy mut. Suku onki sit paha paikka. Auttakaa mua. Vielä äitiä pitäisi järkyttää sillä tiedolla ja muitakin sukulaisia että seurustelen tytön kanssa.

Kirsikka, ei kannata kertoa jos tiedät että sukulaiset ottaa asiasta raivareita yms. Tai no, jos kestät sen niin voit tehdä mitä haluat. Eipä sitä seksuaalisuutta tarvitse kenellekään todistella jos ei näe tarvetta. Jokainen ihminen kun reagoi eri tavalla. Jos asia kuitenkin niin paljon vaivaa, niin kannattaa ottaa se askel.

Vähän kyllä itseänikin ärsyttää, että kaikki olettavat minun olevan täysin homoseksuaali jos olen biseksuaali. Toki tunnen enemmän vetoa miehiin, mutta kyllä naisistakin pidän. Ja sitten saan näitä kommentteja "Ymmärtäisin jos olisit homo, mutta en sitä että olet biseksuaali". Eli on luonnottomampaa pitää vähän molemmista kuin pitää täysin samasta sukupuolesta?

Nyt syksyllä aloitan lukion toista vuotta. Joskus ysiluokan puoless välissä aloin olemaan aika avoimesti homo. Eikä se kenellekkään mikään ongelma ollut. Nyt lukiossa olen taas ollut kaapissa. Johtunee vissiin siitä etten ole oikein löytäny lukiossa uusia ystäviä, vaan pyörin edelleen yläastetuttujen kanssa. Siskolle kerroin noin vuosi sitten. Ja nyt juhannuksena sain kuulla veljeltäni että sisko oli mennyt molemmille veljillenikin juoruamaan, mutta eipä tuosta mitään ongelmaa ollut sillä kumpikaan ei ollut moksiskaan. Olen kyllä silti vähän katkera siskolleni, koska olisin halunnut kertoa itse myös veljilleni. Isästä en vielä tiedä, sitten joskus aikanaan. Tosiaan tähän mennessä kaikki ovat suhtautuneet vain positiivisesti.

Aivan ensimmäisen kerran tulin ulos kaapista parhaalle ystävälleni. Vaikka siitä on vuosia aikaa, muistan edelleenkin tarkalleen paikan jossa istuimme autossa asian kertoessani. Jännitti kyllä enemmän kuin laki sallii. Keskustelimme asiasta tuolloin useita tunteja. Kaveri otti asian hienosti ja mutkattomasti ja on edelleen paras ystäväni.

Äidilleni kerroin asiasta tekstiviestillä, hieman pelkurimaisesti siis. Asiat alkoivat ajautua sellaiseen pisteeseen että oli pakko kertoa. Asuinhan jo tuolloin yhdessä miesystäväni kanssa ja samalla pienehköllä paikkakunnalla kuin äitini. Äiti on ottanut asian hyvin, mutta huomaan toisinaan sen silti olevan jollain tavalla vaikea. Jonkinlaiset itsesyytökset näyttävät painavan ja hän näyttää kuvittelevan että hänen yksinhuoltajuutensa, alkoholisminsa tai riitaisat miessuhteensa ovat tehneet minusta homon. Erinomaisissa väleissä olemme kuitenkin. Isällleni en ole asiaa kertonut, mut emme tosin ole muutenkaan jutelleet 12 vuoteen. Mitä nyt pari sanaa vaihdettu kun on osuttu samoihin hautajaisiin. Isääni asia tuskin kiinnostaa, kun eivät ole muutkaan kuulumiseni kiinnostaneet elatusvelvollisuuden päätyttyä.

Sekä paras kaveri että äiti olivat kyllä hieman arvailleetkin, mutta vasta ihan lähiaikoina ennen kaapista tulemista.

Muille asia on tullut kerrottua vähän niinkuin ohimennen, eikä kaikille ole tullut kerrottua lainkaan. Aina kun joku on suoraan kysynyt, olen tullut kaapista. Kun olen tullut äidille ja kaverille kaapista, muiden reaktioilla ei niin suuresti väliä olekaan.

en ole itseasiassa vielä tullut ulos kaapista (sukulaisilleni).. vaikka en asukkaan enää kotona, tuntuu kun vanhemmat pettyisivät pahanpäiväisesti. äitikin on vielä uskovainen, ja vaikka itse olen ateisti en halua tuottaa pettymystä :<<

jotkut ystävät ovat arvanneet tosin käytöksestäni että pidän samasta sukupuolesta :D

Olen kertonut tämän jossakin aiemmassa viestiketjussa, mutta välikö hällä...

Itse tulin rytinällä kaapista suvulleni. Suhteeni, johon olin satsannut paljon, oli päättynyt ja olo oli muutenkin rikkinäinen. Olin asettanut itselleni aina etappeja, milloin kertoisin homoudestani. Syystä tai toisesta jokainen etappi - valmistuminen, ensimmäinen työpaikka jne. - menivät aina ohi ilman, että uskalsin kertoa mitään. Eniten pelkäsin isäni asennetta. Hänen isänsä oli tuomittu homoseksuaalisesta käytöksestä 50-luvulta, mikä oli saanut isäni kylän lasten hampaisiin. Häneltä ei ymmärrystä homoille riittänyt. Toinen tapaus oli veljeni, kunnon punaniskakasvatuksen saanut jörrikkä.

Aloin sommitella koneella pitkää kirjettä vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Tuhersin itkua ja kirjoittelin, pyyhin ja korjasin, kunnes sain aikaan jotakin, joka kertoi mielestäni kaiken. Olin juuri aikeissa tulostaa viestin ja lähettää kopion jokaiselle postissa, kunnes tajusin, ettei minulla riittäisi ikinä rohkeus postittaa kirjeitä. Tein sen, minkä jokainen 2000-luvun mies tekee. Lähetin sähköpostia.

Pariin päivään en uskaltanut vastata puheluihin, sillä pelkäsin perheen reaktiota. Lopulta päätin ottaa härkää sarvista ja vastata 'isä ja äiti soittaa' -puheluun. Se oli isä. En olisi ikinä uskonut, millaiseen avarakatseisuuteen pohjoissuomalainen mies voi yltää. Juttelin isän kanssa kaikesta asioista ja puhelun mottona oli hänen kannaltaan vain se, että hänen lapsensa minä olen eikä asiat siitä minnekään muutu. Veljeltäni tuli viesti 'Vaatii vähän totuttelua. Veljiä ollaan silti.' Totuttelua kesti kolme päivää ja sen jälkeen kaikki oli kunnossa.

Kun myöhemmin löysin nykyisen mieheni, oli ihanaa viedä hänet kotiin näytille. Viikonlopun vierailun jälkeen, juuri silloin kun olimme lähdössä kotiin, äiti nyhti minut hihasta syrjemmälle ja sanoi: 'Kun me isän kanssa ollaan maksettu siskojen häät ja veljenkin, niin eilen ollaan isän kanssa puhuttu, että jos te menette joskus naimisiin, niin kyllä me osallistutaan kustannuksiin'. Nyt olen sukuni jäsen ilman mitään ongelmia. Äitini otti asiakseen kertoa asiasta kaikille serkuille ja kumminkaimoille, yhdessä poikaystävän kanssa ollaan kierretty häät ja hautajaiset, mökkeilty veljen perheen kanssa ja käyty rantalomalla ulkomailla.

Viimeiseksi sukulaisista asiasta kerrottiin välttelyn jälkeen 90-vuotiaalle isoäidilleni, nyttemin jo edesmenneelle. Tämä vanha ja vanhoillinen maatalon emäntä totesi lyhyesti: ' Maailmas on kaikenlaasta. Niin mä olen vähän tuumannukki että ne pojaat on sellaasia.' Ja petasi meille vuoteen samaan sänkyyn. Juuri ennen kuolemaansa hän käski äitini ottaa ullakolta vanhoja vaatteita ja kutoa meille mökille räsymatot, 'kun ei niillä poijjiilla ole vaimojakaa, jotka sellaaset niillen tekis'.

Omasta kokemuksesta olen huomannut, kuinka suurin osa ulostulopeloista on aiheettomia. Kyllä ihmiset elämää ymmärtävät. Ja omia lapsiaan.

Mun on pakko vihdoin kirjottaa tähän ketjuun. Jotenkin aina mietin et millanen se tilanne ois. Istuttas äitin ja isän kanssa kahvipöydän ääressä, mun ois vaikee löytää sanoja ja sydän pamppais miljoonaa. Isä vähä suuttuis ja äiti ois tosi surullinen. Olin vähän suunnitellu että veisin lahjaks jonkun ulos kaapista kirjan ja lähtisin heti pois. Todellisuus on vaan joskus vähän tarua ihmeellisempää.

Istuttiin aattoyönä olohuoneessa äidin kanssa ja juotiin punaviiniä. Kaikki muut perheenjäsenet oli jo nukkumassa ja me juteltiin niitä normaaleja. Äiti kertoilee huoliaan ja purkaa sydäntään ja mie hyvänä kuuntelijana kyselen ja kommentoin, mutta en taaskaan anna oikein mitään itsestäni. Taas on mielessä että tavallaan olisi hyvä hetki, mutta paikalla pitäisi olla vielä muutama päivä. Äiti yllättäen kysyy että olenko löytänyt kumppania. Ihmettelen ja sanon että eihän mulla ikinä, kerron sit jos on joskus. Äiti jatkoi että "kerro vaan niin helpottaa"

Mieli pamppasi, mitä ihmettä se haluaa että mä kerron? Mitä nää sukupuolineutraalit ilmaisut on? Poltan tupakan takasta ja mietin että mitä ihmettä. Äiti vielä jatkaa että kerro vaan, sit on parempi. Mun kommentti on vain, että ei oo mitään. Äiti jatkaa painostamista ja kysyy että miten paljon täytyy tulla vastaan. Sanoin että kyl nyt varmaa vähä kannattaa ku en tiiä mitä pitäs sanoo. Äiti avaa pelin ja sanoo että "tykkäät.." ja mun on luonnollista jatkaa että "pojista". Äiti tokasee vain että "no eikö nyt ole paljon helpompi olla"

Keskustelut jatkuivat sitten parina yönä ja täytyy sanoa Aboaa kompaten että kyllä ne vanhemmat lapsensa tuntevat ja niitä ymmärtävät. Nyt kun vaan uskaltaisi yhä enemmän tehdä tätä kaapista ulostautumishommaa ja löytäisi sen oikean kumppanin vierelle niin elämä olisi ihanaa :)

Mä tulin kaapista ulos kirjallisesti silloiselle esimiehelleni, MPO:n johtajalle eversti Pertti "Pepe", "cigarillo" Pyötsiälle.
No problems in Finnish Armed Forces

kirjallisesti = "kuka mitä häh???" - ja miksi???

kun olisikin joku jolle "tulla ulos kaapista" .... vanhempia ei minulla täällä enää ole eikä isää ollut enää edes siinä vaiheessa kun kouluun menin ... kaikkihan me täältä kerran lähdemme ...

veljelle kai pitäisi kertoa, mutta kyllä hän sen on muutenkin ymmärtänyt .... niin kuin kai ne vanhat sukulaisetkin, joita vielä on elossa .... ja serkutkin varmaan (?) ....

kavereille on kerrottu (kaikille lähimmille paitsi yhdelle joka selvästi ymmärtää mutta jolle ei voi kertoa just siksi kun se ymmärtää ja onn samaan aikaan ilmeisesti foobinenkin - kertomiselle nimittäin) .... yksi oli arvannut ennestään, muille oli yllätys ...

niin, onhan mulla yksi lestadiolainenkin kaveri ... kollega ja ystävä - jolle ei voi kertoa (kai tuokin aavistaa ja käsittää, mutta puhuminen voisi johtaa ongelmiin - hänen olisi alettava 'moralisoinnin' näytteleminen oman asemansa varmistamiseksi ainakin oman perheensä silmissä ... tai sitten ei ...)

Minä tulin ja tulen edelleen kaapista ulos sillain hiljaa vasten tahtoani kompuroiden.

Eli, tuossa noin viisi kuukautta sitten viikko lukion alkamisen jälkeen kun tulin kotiin, minun pikkusisko oli huoneessaan ja pyysi mua tulemaan sinne, siinä sinne kun pääsin niin se sanoi vaan että se tietää että mää oon homo. Mulla meni hetki ennen kun tajusin siis mitä se sanoi, kyllä mää tiesin että se tiesi, mutta se oli niinkuin asia mistä ei ikinä puhuttu, vähän niiku tabu. Siinä muutamaan päivään en puhunut sille paljon mitään, olin jotenkin niin hukassa sen jutun kanssa, ja pahin ongelma siinä mulle, oli se kun mun sisko olisi halunnut jutella mulle siittä, mutta mää en pysty sanomaan homo-sanaa jos siinä on kyse minusta, sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin mua hävettää ja oikeesti menee vähän niiku kylmät väreet selkää pitkin jos mää sanon että "olen homo" jollekulle. Sitten kerran se sano että kun hänestä se on vaan ihanaa kun on homoveli ja sitten jatko että se on ihkuu... No mulla meinas palaa siinä jo hermot kun sisko aatteli automaattisesti että kaikki homot on tyttömäisiä puuterineniä ja ties mitä muuta se kuvitteli päässään, tietenkin sanoin että se ei saa kertoa kellekkään, mutta ensi viikonloppuna kun sen kaveri tuli viikonlopuksi kylään ja me istuttiin siinä lauantai-iltana pöydässä pikkusisko, mää ja sen ystävä.

Pikkusisko sanoi sitten mulle siinä muuten vaan että onko mulla poikaystävää. No mää sanoin heti ekana että turpa kii, sisko vastas: "ei se mitään se tietää". No mullahan kiehahti alle nanosekunnin ja sitten se valehteli mulle päin kasvoja kun mää kysyin kuinka, "se arvas sen mun käytöksestä". Mää sanoin että älä valhtele ja mää jatkoin sitä riita siskon kanssa niin kauan kunnes mun siskon ystävä sano että "no kerro jo, myönnä et sää kerroit mulle". Jatkon voi arvata, mää kiehahdin uudestaan . Sitten menikin viikko niin mää sain asunnon kylältä ja muutin pois kotoo, ennen pitkää siinä sitten rauhoitun siskolle, mutta en eläissäni ole ollut pitkävihaine, mutta siinä meni kyllä muutamapäivä ennen kun puhuin taas normaaliin sävyyn hänen läsnäollessa.

No sitten toinen viikko sen jälkeen kun muutin omaan asuntoon tapasin mun ensimmäisen poikaystävän ensimmäistä kertaa, mun isä ja äitepuoli tiesi että mulla oli joku mutta ne ei tienny siittää mitään, jos ne puhu mulle siittä ne kutsu sitä "keijo-annikiksi" koska en ollu ees kertonu niille oliko se poika vai tyttö kun ne kysy. Mun isä ja äitepuoli kyll oli varmaan aina epäilly mun seksuaalisuutta, mutta ei siittä puhuttu. Ne tiesi että viikonloppuna se ois mun luona ja ne kysykin että jos mää toisin sen näytille, vastasin tietysti että en.
Viikonloppu meni ja sununtaina saatoin mun kullan kylän bussiasemalle, siinä bussikin tuli ja oltiin jonossa bussiin, kun mun isä ja äitepuoli ajo ohitte, isä istu pelkääjän paikalla, ikkuna auki ja ja ne kummatkin vilkutti ikkunasta ja jatko samantien pois siittä, se tapahtu niin nopsaan että mun poikaystävä ei edes huomannu ennen kun mää rupesin hokemaan suosittua v:sanaa kohtalaiseen nopeaan tahtiin.

Siinä sitten menin kotiin ja oltiin aikasemmin sovittu että menisin sinä sunnuntai iltana saunomaan isälle, mää mietin hetken että meenkö, mutta kyllä mää sitten menin. Illalla kun tulin kotiin äitepuoli oli siä keittiössä ja isä oli vielä verstaalla. Ensimmäisenä kysyin että mistä taivaasta ne siihen pöllähti juuri silloin juuri siellä? Ne oli juuri tullut siwasta kun ne oli nähnyt mut seisomassa bussi asemalla ja ne heti tajus ketä mää oisin siä ollut saattamassa pois. Siinä mää koitin kokeilla jos voisin vielä pelastaa tilanteen ja sanoin "niin siinä kun ajoitte ohi niin se oli jo siellä bussissa maksamassa matkaa". "Eihän siinähän se sun vieressä oli, se poika". Jotenkin se oli niin huonoa saippua oopperaa että nauratti, sanoin sen myös mun äitepuolelle, no ilta meni ihan ok, myöhemmin iskä tuli, en sen kanssa puhunut siittä suuremmin, myöhemmin sitten äitepuoli kerto sille mitä mää olin kertonu.

Edelleen mulle oli hankalaa puhua siittä tilaneteesta sen homo jutun lausumisen takia, se on edelleen tällä hetkellä kun mää kirjoitan tätä viestiä vaikeeta. Joten mää vähän niiku oletin että ne ymmärtäisi olla kertomatta kellekkään, epäilin oikeestaan että mun isä ei kehtaisi kertoa kellekkään, mutta viikko ennen joulua kun olin äidilläni, illalla mun täti soitti mulle, ei siinä mitään. Ensimmäinen mitä se mulle sanoi "myönnän olen ottanut muutaman siiderin"... "Mää en tiedä kuinkahan mää tän sanoisin, mutta toi sun isä tossa soitti mulle kaksiviikkoa sitten"... tässä kohtaa mää arvasin mitä sillä oli asiaa... "se kerto mulle että sulla on poikaystävä Jyväskylässä, ja nyt tota öö mää ajattelin kertoo sulle että mää tiedän ja niin, ja no pahensinko vai helpotinko nyt asioita"? no mää valehtelin että et kai suuremmin, vaikka mua vitutti ja kirosin isäni syvimpään hautaan päässäni.
No eihän tässä vielä kaikki "Mää ja mun mieheni hyväksytään kaikki tuollaiset täysin, tiedätkös" .. no siinä juteltiin vielä hetki ja ilmoitin että musta se ois voinu pitää miehensä tästä asiasta kokonaan poissa, se ei kuulu sille(kkään) sitten valitettavasti/onneksi mun akku loppu, panin akun tunnin päästä latinkiin ja katsoin että olin saanut viestin. "yhteys katkesi... kumminkin avoliitossa ei pidetä mitään salaisuuksia toisilta, siksi kerroin mun miehelle ja sun isän piti vaan päästä puhumaan jollekkulle, ei se ole kertonut kovin monelle, sille se on vähän vaikea asia". no en ikinä vastannu viestiin ja noin viikko sitten kun kävin tässä kotikylässä mummulassa, niin täysin odottamatta mun täti oli siellä, me nähdään sen verran harvoin että me aina halataan kun tavataan, tällä kertaa en halattu, itseasiassa se koko juttu meni heti niin oudoksi mulle että heitin mun rikkinäiset farkut mummulle sanoin että jos korjais ne koulun alkuun mennessä ja painuin pois sieltä. Ei vaihdettu sanakaan.

Siinä sen jälkeen kun vielä luin sen viestin niin ennen tuota äskeistä kerroin mun siskolle mun tädin ja mun puhelusta. Mun sisko sanoi että mun isä on kertonut myös yhdelle toiselle, yhelle isän työkaverille, se oli kuulemma sanonut sille "ensimmäinen poika on tietokone nörtti ja toinen on hintti, kaikki toivo että edes joku kävis aremeijan on mun tytössä" eli siis mun siskossa. No mää menin ärtyneenä sitten nukkumaan ja koitin sulatella kaikkee, mutta aika huonosti sain sulateltua.

Se vika on siinä, että mää oon sillointällöin siellä verstaalla auttamassa isää kun isän työkaveri on siä, siittä arkipäivän tilanteesta on tullut mulle hankala. Sama koskee muitakin tilanteita perheen kanssa, yksi mitä mää tavallaa pelkään on sen mun miehesin ulkopuolen katoaminen, siis mää vaan verstaalla ollessa mietin että mitä se isän työkaveri mahtaa aatella nyt kun mää kävelen siinä sen ympärillä, mää olen itse huomannut, ja siis osittain tarkoituksella nyt kun sain tietää että isä ja sen työkaveri tietää että kun olen siellä verstaalla koitan käyttäytyy, enemmän "miehekkäästi" siis kävelen isoin askelein, ehkä kyselen jotain niistä autoista mitä isä siä korjaa. Tälläsiä tavallaan tyhmiä juttuja, mutta mää vaan tarvitsen sen jonkin mitä mää saan sitä tehdessä, tätäkin on vähän vaikea selittää-

Nyt. Tänään tällä hetkellä, en täysin tiedä ketkä kaikki tietää ja koitan vaan nyt jotenkin pitää tän homman kasassa, mutta aika huonolta vaikuttaa. Tavallaan olisin iloinen jos voisin olla julkisesti homo, mutta tässä kylässä, tässä pienessä lukiossa, en
ja kaikki ei vaan ymmärrä että vaikka mää oon homo, mää en halua puhua siittä ja ei välttämättä ymmärrä sitä että se on musta ärsyttävää kun siittä puhutaan, nyt kaikkein eniten haluaisin että kaikki olisi niikuin se oli vuosi sitten, tää on ollut sellaista saippuaoopperaa, draamaa, kyyneleitä ja vihaa että en uskoisi jollen olisi itse kokenut :D

Ja siis jos joku ei usko niin tämä on viimeistä piirtoa myöten totta, jos siellä tarinassa menee jokin päällekkäin jonkun toisen jutun kanssa niin olen pahoillani, tästä tuli nyt vähän romaani ja näin...

Ja olen myös pahoillani jos tässä on paljon kirjoitus virheitä, kirjoitin tän kirjoitusohjelmalla, mutta jostakin syystä tää aina kirjoitusta tarkistaessa väittää että se ei löydä mitään virheitä tekstistä, mitä en oikein jaksa uskoa, ja en nyt jaksa tarkistaa kovin moneen kertaan manuaalisesti, laiskapaska.

Kiitos, kun sain jakaa tuntemuksia ja näin =)

Eipä noilla parilla lyöntivirheellä ole merkitystä. Se, mitä halusit kertoa tuli lukijalle aivan selväksi. Hyvä, että kirjoitit. Moni homo on käynyt läpi aivan samanlaisia kuvioita ja kiemuroita, minäkin. Elävänä olen kaikesta sellaisesta selvinnyt! Ehkä sinuunkin voisi soveltaa ajatusta, että mikä ei tapa, se vahvistaa. ;-)

Sinun tilanteestasi: henki on nyt pullosta ulkona. Sen kanssa sinun on opittava tulemaan toimeen. Puhu täällä, puhu luotetuille kavereillesi niin monta kertaa, että huomaat ettei jutussa olekaan lopulta mitään kummallista.

Lähipiirisi yrittää tulla tiedon kanssa toimeen ja miettii vimmatusti, kuinka asiat saataisiin sujumaan kanssasi. Sinä voit heitä auttaa. Kertomastasi saa vaikutelman, ettei läheisillesi homoutesi ole ongelma, itsellesi kylläkin. Ensin oma sisikuntasi pitää saada jotenkin parempaan järjestykseen. Puhu sisaresi kanssa. Mene puhumaan vaikkapa koulusi sairaanhoitajalle, sosiaalityöntekijälle. Setassakin on sinua tukevia palveluita. Piilottelusta on lähinnä haittaa.

Kun selvität ensin suhtautumisesi omaan identiteettisi, se helpottaa parisuhteen rakentamistasi tulevaisuudessa. Vanha sanonta kuuluu, että jos jotakin asiaa ei itsessä hyväksy, se on toisessa täysin sietämätön. Sellainen olisi huono lähtökohta omalle parisuhteelle. Kun opit sanomaan, että "minä olen OK", voit sanoa kumppanillesikin: "Sinä olet OK".

Resepti sinulle: Mene peilin eteen. Ota tyytyväinen ilme. Katso itseäsi silmiin ja sano ääneen vakuuttavasti kymmenen kertaa: "Olen homo ja se on täysin OK!" Toista viikon ajan. Jokaisen harjoituksen jälkeen tutki miltä sisälläsi tuntuu. Huomaat ennen pitkää, että tuntuu aikaisempaa paljon paremmalta ja lopulta aivan tavalliselta.

Jopas kähkösen suvussa ollaan juoruilevaisia! :-)

Tuosta naissukulaisten hyväksymisilmoituksista tuli mieleen South Parkin jakso, jossa vietettiin Conjoined Twin Myslexia Weekiä. Kylän kouluterveydenhoitajalla oli päässään kuolleen kaksosen sikiö, mutta terkkari halusi pitää asiasta matalaa profiilia. South Parkin väki oli kuitenkin toista mieltä. http://www.southparkstudios.com/clips/150439/

Muistan kyllä, miten noin kymmenen vuotta sitten toivoin ja rukoilin, että olisin hetero tai edes bi, jotta elämäni olisi helpompaa. Lopulta kuitenkin jouduin myöntämään itselleni, että minä nyt vaan satun olemaan homo, enkä siitä millään muuksi muutu. Nyttemmin en edes haluaisikaan olla hetero, sen verran ahdistavalta se lokero näyttää, jossa heteromies voi elää joutumatta pois "oikeiden miesten" kirjoista. Mutta se, että sen voisin muillekin kertoa, tuntuu äärettömän vaikealta tehtävältä. Aina löytyy "hyviä" syitä, miksi myöhemmin on parempi kuin juuri nyt.
Jokunen vuosi sitten sain sentään äidille ja parille kaverilleni kerrottua, mutta isä, veli ja koko muu laaja suku on vieläkin informoimatta. Tai no, kerronhan minä isälle ym. läheisille viettäväni aikaani poikakaverini kanssa, vaikken häntä poikakaverikseni niissä keskusteluissa kutsukaan. Mutta nimeään kyllä toistelen niin, että luulisi sen jotain epäilyksiä herättävän.
Myöskään töissä tai harrastuksissani en vain saa sanottua. Hassua, miten niin pieni lause kuin "olen homo" voikin takertua niin syvälle kurkkuun, ettei se tule sieltä millään ulos.
Tosin, jos joku alkaa esittää jotain homovastaista kantaansa, kerron kyllä, miten typerinä sellaisia ajatuksia pidän. Mutta on helpompaa (tai niin kuvittelen) puolustaa "niiden" oikeuksia kuin kertoa itse kuuluvansa samaan joukkoon ja ajavansa omaakin etuaan...
Pride-kulkueissa melkeinpä toivon päätyväni naamallani tv:n uutislähetyksiin, niin asian saisi pois päiväjärjestyksestä. Siis joko vieläkään ei ole tärpännyt tai sitten kukaan ei ole pitänyt asiaa niin merkittävänä, että viitsisi siitä minulle mainita mitään...

Panoksena tähän, kuka sitten lukeekaan:
Itse en muista koskaan "toivoneeni enkä rukoilleeni että olisin hetero tai edes bi",
ja olen melko varma etten ole ollut mitenkään pohjaton poikkeustapaus tässä asiassa.

(Homon ja bi:n välilä pohdiskelin kyllä vuosia, mutta se on toinen tarina.)

Olen käynyt lukemassa paljokin näitä keskustelufoorumin aiheita. Ja ajattelin, että kirjoitampa itse tänne jotain.
Olen 27-vuotias mies ja olen homo. Ala-aste ikäisenä huomasin olevani kiinnostunut toisista pojista. 16-vuotiaana oli ensimmäiset seksikokemukset. Ja kävin ns. identiteetti kriisiä sukupuolisen suuntautumisen suhteen.
Mutta vasta tän vuoden alussa aloin raotella kaapin ovia ja nyt olen sit aika avoimesti homo.
Minun kaapista ulos tuleminen alkoi sillä lailla, että ensin varovasti mainitsin asiasta mesessä yhdelle ystävälle. Hänen kanssaan sitten puhuttiin asiasta puhelimesssa. Eli minulla se on tapahtunut, että ensin olen pohjustanut asiaa kirjallisesti. Minkä jälkeen on ollut helpompi sitten keskustella asiasta.
Nytten asiasta tietää siskot, isä, sukulaisista aikamoni ja jotkut työkvereista. Ja kaverit

Kuinka ottivat tiedon vastaan, yhtaan pahoja kommentteja?

Pistin tämän ensin toiseen paikkaa, kun en huomannut, että tännehän tämä oikeasti sopiikin, mutta:


Tajusin itse olevani bi tuossa kolme vuotta sitten kesällä. Se tuli järkytyksenä kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun olin siihen mennessä aina ajatellut olevani täysi hetero. Mutta ihastuin ihan korviani myöten yhteen tyttöön, josta oli tullut lyhyessä ajassa hyvä ystäväni. Hän oli kertonut olevansa bi ja odotin tietysti sokeana ihastuksesta vastarakkautta, jota ei valitettavasti tullut.

Mutta muutama päivä siinä tosiaan meni kun riuduin tuskissani, kunnes sain myönnettyä ensinnäkin itselleni olevani umpipihkassa tyttöön. Ja sitten kun vielä sain kerrottua hänelle, niin minusta tuntui monta kuukautta, etten enää pelkää mitään.

Mutta kun pääsin kotiin reissusta (tämä tapahtui siis erään matkan aikana) olin sydänjuuriani myöten revitty rikki kun tiesin, etten näe sitä ihmistä enää ikinä, paitsi ehkä kerran vuoden päästä, että en osannut enää ajatella, vaan minun oli pakko purkaa se johonkin. Ja äitini oli tietty hädissään kun lyyhistyin siihen lattialle ja luuli, että olin vähintään murhannut jonkun, kun kerroin, että minun piti kertoa jotain tärkeää... Ja olihan se sitten silminnähden helpottunut, kun kerroinkin 'vain', että "olin huomannut, että taidan ollakin bi-seksuaali".

Ja äitini suhtautui koko asiaan ymmärtäväisesti, kun on aina ollut aika avoin "vaikka tietysti toivoikin minulle ennemmin poika- kuin tyttöystävää", mutta ihanan ymmärtäväinen kuitenkin. Niinhän minäkin olisin mieluummin ollut poikaystävän puolella, ihan vain kun se yhteiskunnan kannalta olisi helpompaa, mutta eipä tuolle voinut mitään, että ensimmäisen ihminen, johon todella olen ollut sillä tavalla rakastunut, oli nainen. Ihana ihminen se kyllä oli, ja vaikka sitä itkinkin puoli vuotta, niin olen sille kamalan kiitollinen siltikin.

Ja veljelleni kerroin siinä vaiheessa, kun sitten aloin löysin ihanan tyttöystävän, ja isälleni, joka asuu toisaalla, kun sitten muutin tuon tytön kanssa yhteen asumaan. Ja senkin kanssa tuli ero, mutta nyt on ihanaa kun kaikki tietää, eikä tarvi pitää mitään mielenpäällä, ja kun koko perhe on suhtautunut siihen niin, että se on ihan luonnollinen asia. Suurin osa kavereistanikin on bitä, ja asun sentään melko pienessä kaupungissa.. ^-^

Äidille tekstiviestillä, isille kertomalla, että tulen mökillä käymään poikaystävän kanssa.

Kyllähän nuo ovat jo kauan sitten asian jollain tasolla hoksanneet. Olen aina ollut sen verran itsenäinen, että elämän "suurista" asioista olen vain ilmoittanut vanhemmille. Mitään shokin pehmittelyä en ole harrastanut. Isänikin ilme oli kyllä priceless kun aikanaan kysyi kutsuntojen jälkeen, että "mihinkäs nyt sitten meet asepalvelukseen?"

"Mä meen sivariksi"

Isi: O_o ai...

Shokilla vaan.

Sitten kun sinisilmäinen lapsellisuus jää taakse niin ymmärrätte, että elämä on yhtä suurta huijausta. Käykää vaikka pankissa oppimassa tämä. Perussosiaalisiin taitoihin kuuluu valehdella ihmisille juttuja, joita he haluavat kuulla, ja olla jäämättä niistä kiinni. Katsokaa vaikka BBeetä kun kilpailijat keksivät itselleen historiaa kilpaa keskenään.

Ettehän te kaikki edes tiedä, kuka on teidän oikea isänne, luulette vaan tietävänne. Joka kymmenennessä isyyden määrityksessä todellinen isä on yllätys.

Onhan näitä juttuja. Päivämääristä näen, että äitini on ollut raskaana mennessään vihille. Kukaan ei koskaan tosin ole muistanut kertoa asiasta minulle.

Ja useimmat teistä tulevat syyllistymään uskottomuuteen, mihin minä muuten en ole koskaan syyllistynyt. Tässä uskottomuusasiassa te tulette pysymään tiukasti kaapissa.

JesseJ, määrittelepä ensin mitä sinä tarkoitat uskottomuudella. Onko uskottomuutta esimerkiksi se, että katselee kadulla jotakin komistusta "sillä silmällä"?

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

En oikeastaan ole tullut kaapista ulos, vaan ovi on vielä puoliksi kiinni.

En ole suoraan kertonut kuin tytöille. Omasta mielestäni on helpompi puhua heille. En ole vielä ainakaan negatiivistä palautetta saanut. Ensimmäiselle tytölle, jolle kerroin olevani bi, kerroin myös olevani hieman ihastunut hänen poikaystäväänsä. Ystäväni otti tämän kohteliaisuutena, kuten olin sen tarkoittanutkin. Sen jälkeen olen vain kertonut, kun on tullut puheeksi. En näe oikein syytä erityisesti kertoa biseksuaalisuudestani. Kai joskus tajuavat. Päätellen siitä, mitä olen eräältä kaverilta, jolle kerroin, muut lähipiirissä jo alkavat tajuta sen. Perhe saa kai huomata omalla ajallaan. Kai sitten, kun tulen poikaystävän kanssa kotiin.

Yksi keinoista, joilla olen halutessani kertonut seksuaalisuudestani, on ollut novelli nimeltä "Illan myöhä". Tarina kertoo kahden henkilön rakkaudesta, ja vasta aivan lopussa - toiseksi viimeisellä rivillä - paljastetaan, että molemmat henkilöistä ovatkin miehiä. Hassua kyllä annettua tämän eräälle tytölle tämä kiinnostuikin minusta suuresti, vaikka olin omasta mielestäni antanut muuten vain merkkejä, jotka viittasivat siihen, että olin vain miehistä kiinnostunut.

Teetin just uuden tuohon keittiön nurkkaan johon mahtui. Komia. Kehuin naapureillekin. Ja isälle. Ja työkavereille. Ja lähikaupassa.

Sukulaiseni näki minut ja silloisen tyttöystäväni pussailemassa julkisella paikalla, ja sitten alkoi tieto levitä ympäri sukua - luonnollisesti myös vanhemmilleni. Jäin siis rysän päältä kiinni tietämättäni! Eräänä aamuna äiti sitten vain kysyi multa suoraan. Menin niin shokkiin, etten vastannut mitään, mutta illalla sitten selvitettiin asia. Isä oli kuulemma jo aavistanut ennen kuin huhu alkoi levitä, äidilleni oli vähän hankalampi paikka, mutta aika nopeasti se järkytys meni ohi.

...en ole vielä tullut ulos kaapista.. siis uskis-kaapista... meillä kun sama ongelma ku teillä... miten kaverit suhtautuu nyt?

sori vaan jos ei oikein sopinut joukkoon tämä viesti, mutta totuus se on..

taxidriver kirjoitti: "...en ole vielä tullut ulos kaapista.. siis uskis-kaapista... meillä kun sama ongelma ku teillä... miten kaverit suhtautuu nyt?
sori vaan jos ei oikein sopinut joukkoon tämä viesti, mutta totuus se on.."

Hei Taxidriver, ihan ystävyydellä, jätä tämä palsta ja palaa omiesi joukkoon. Mitä voitat muitten kiusaamisella? Tämäkään keskustelu ei todellakaan koske uskiksen kaapista tuloa.

Pete ei välttämättä ole ollenkaan väärässä veikkauksessaan Taxidriverin perimäisistä motiiveista. Tunnistan hänessä itseäni kun vuosia sitten pilkkasin homoja. Mutta arvaukseksi jää.

Vaikkei sensuuri ole hyvästä, voisiko ylläpito jo estää tämän ääriuskovaisen provosoinnin Ranneliikkeessä ?

Sitäpaitsi ajatus uskovaisuuden salaamisesta muka teeskentelemällä kavereilleen olevansa jotain muuta on täysin absurdi. Uskovaisuushan on omaksuttu elämänfilosofia, ja jos sitä ei noudata (tai edes yritä) kaikissa toimissaan, ei mikään uskovainen olekaan.

Mutta noista kyseisen henkilön viesteistä on kyllä jo käynyt aivan selväksi, että hänen 'uskontonsa' on hyvin omaperäistä laatua, ja kaiketi pelkkä kulissi perustavanlaatuisempien ongelmien kätkemiseksi.

Nojoo, jospa minäkin sitten kerron lyhyen ja ytimekkään stooryn:

Pari vuotta takaperin Protu-leirillä aloin hyväksymään itseni ja siittä seuraavan vuoden keväällä kerroin ensimmäisille henkilöille biseksuaalisuudestani, jotka ottivatkin asian ihan okei vastaan. Samana kesänä (eli viime kesänä) tulin ihan julkisesti ulos kaapista eli sanoin parille ei-niin hyvälle kaverilleni että olen bi, ja kyllähän siittä juttua sai kuulla vähän aikaa mutta eipä se hirveästi haitannut kun kaikille se vaikutti olevan okei. No, tästä sitten innostuneena päätin kertoa äidillekkin että olen bi. Ja hyvinhän se meni, kunnes avasin suuni ja sanoin että olen bi. Hirvee huuto ja raivoominen, lapsuusajan kuvat lenteli seinältä pitkin portaita ja pihallekkin, eikä tilannetta helpottanut kertomukseni sen aikaisesta poikäystävä-ehdokkaasta. Keskustelu asiasta loppui sivistyneesti "JA SINÄHÄN ET V**TU ALA HOMOILEMAAN NIIN KAUAN KUN TÄSSÄ TALOSSA ASUT!!!!" kommenttiin äidiltäni, ja sen seurauksena olen palautunut kaappiini melko syvälle, mutta vain perheeni ja sukulaisteni osalta, sillä kavereille voin onneksi yhä olla out, he kun harvemmin möläyttävät mitään äidilleni tai muille sukulaisilleni kun he eivät edes näe toisiaa lähes koskaan. Mutta sen verran se rajoittaa että sattuu niin per**leesti kun ajattelee asiaa (luulin äitinikin olevan suhteellisen avarakatseinen.) ja seurustelu ei luonnaa edes naisten kanssa kun miettii vain että mitähän se äite tähänkin sanoo, alkaa raivoon taas jostain (tiedän, että syy on huono mutta semmonen fiilis vain tulee.) Eli näin Pirkanmaan alueella, wohoo! \o/

PS: ei siittä sittenkään tullut hirveen lyhyttä tai edes ytimekästä...

En ole kertonut kun ovat arvanneet kertomattakin. Asiasta ei puhuta (siis vanhempien kanssa.)

Luulen että äiti tiesi jo aiemmin mutta erään riidan yhteydessä tulin kaapista äitille. Sisko ja kaverit tiesivät jo paljon aiemmin. Sukulaisille se on vaan sit selvinny ajan saatossa, viimeistään silloin kun muutin yhteen exän kanssa.

sanoin vain äitille et oon homo ja sil selvä... :D

Noh. Itse en oo sukulaisille suoraan kertonu vieläkään, vaikka kavereille kerroin jo monta vuotta sitten. Ei vaan oo löytyny sellasta hyvää hetkeä, millon sen paljastais. Ja vähän sitä väkisinkin pelkää miten varsinkin oma äiti suhtautuu, kun hän ei ole mikään ylin ystävä "homojen" kanssa. Mutta eiköhän se hetki tässä lähiaikoina vielä tule, kun haluais sitä ihan mielellään omalle äidilleen olla sellainen kuin oikeasti haluaa olla.. Mutta oma kaapista tuleminen oli hupaisa, olin nykyisen rakkauteni kanssa rautatieasemalla ja jotenkin pääs unohtumaan että ollaan ihmisten keskellä mutta alettiin siinä sitten osottamaan tunteita toisillemme. :) Reaktiot oli hassuja, jotkut pariskunnat katso paheksuen mutta näin jopa pari iäkästä rouvaa ketkä ihan kiinnostuneina katselivat.. :D Ensimmäinen kerta ku koskaan olin noin julkisesti gay.

Itse aloin 14/15-vuotiaana pohtia omaa seksuaalista suuntautumistani (kerroin veljelleni melkein heti, hänen kanssaan juttelin kerran ja that's it, hän on siitä asti tiennyt ja on ollut asian kanssa okei) ja noin vuoden ajan kärvistelin ja totuttauduin ajatukseen, kun sitten päätin kertoa äidille. Äidin suhtautumisen tiesin hyväksi, mutta silti jännitti. Siinä sitten itku silmässä kerroin, että arvelin olevani lesbo (ajatuksista varmaan päällimmäisimpänä tunne, että "Rakastatko äiti, vaikken olekaan hetero?") ja äiti vähän kauhuissaankin vakuuttelee, että kaikki on okei, hän oli jo vähän arvellutkin, että saattaisin olla lesbo. Muistutti kuitenkin, että ei kannata nyt ihan hirveästi asiaa stressata, että ei sitä noin nuorena voi täysin varma asioista olla. Asiasta ei sen enempää puhuttu pitkään aikaan, äiti vain otti silloin tällöin puheeksi lehtiartikkelit ja päivitteli ihmisten suhtautumista sateenkaariväkeen.

Muutamaa päivää myöhemmin sitten suunnittelin kertovani bestikselleni, mutta jänistin. "Ehkä sitten vähän myöhemmin, ehkä sitten, kun seurustelen". No, juuri kun olin päättänyt olla kertomatta, hän pamauttaakin päin naamaani olevansa biseksuaali. Tuijotan häntä hetken aikaa ja purskahdan nauruun (säikäyttäen kaverini lähes sydänkohtauksen partaalle), sen verran absurdi tilanne oli. Lopulta sain naurultani sanottua, että "Joo, ei haittaa, jos sua ei haittaa että olen lesbo". Siinä sitten naureskeltiin asiaa yhdessä.

Aikaa meni runsaasti, ennen kuin aloitin kunnolla kaapin räjäyttämisen vuosi sitten. Kerroin isälle, hänen sanojensa mukaan "Huhhuh, parempihan tuo on, että olet jonkun rastapääpojan kuin rastapäätytön kanssa. Kunhan et hevosta tuo ovesta sisään, niin mua ei haittaa!". Hän myös samalla kertoi, että äiti oli jo ajat sitten pohjustanut häntäkin kohtaamaan aiheen, ja samalla tajusin, että koko sukumme taisi jo äidin kautta asiasta tietää - mikä ei kylläkään minua haitannut :) Sukuni on varsin ihmisläheistä ja ymmärtämiseen perustuvaa, joten olin vain helpottunut, kun äiti oli ottanut harteiltani kertomisen taakan. Samalla myös ymmärsin, että mummoni oli tarjonnut minulle tarkoituksella jo kymmeniä keskustelunavauksia puhumalla paljon naapurissaan asuvasta mukavasta sateenkaariperheestä, Johanna Korhosesta sun muista ;) Edelleenkään en ole kylläkään tarttunut hänen syötteihinsä, koska en oikein osaa keskustella oman MUMMONI kanssa jostain näin henkilökohtaisesta. Eri asia sitten, kun on tyttö/naisystävä...

Uusimmille ystävilleni olen kertonut, mutta vieläkään en ole kertonut kenellekään "normi hetero"kaverille - koska kaikki ystäväni ovat vastanneet minulle tähän mennessä "ei haittaa, mäkin olen biseksuaali/ transsukupuolinen/ lesbo"! Mä en tajua, onko mulla olevinaan niin hyvä alitajuinen homotutka tai jotain, kun kaikki ystävät onnistuvat jotenkin kuulumaan sateenkaariväkeen :/

Tänään sitten kerroin facebookin kautta serkullenikin, joka ei asiasta vielä tiennyt :)

Itse olen kokenut helpottavana, kun ihmiset ovat saaneet tietää. Lesbous/Biseksuaalisuus kuitenkin on osa minua, osa tulevaisuudennäkymiäni. On vapauttava tunne, kun ei tarvitse ajatella salaavansa jotain. Ja tosiaan, mitä useammalle kertoo, sen paremmaksi siinäkin touhussa tulee :) Vieläkin vähän käsiä tärisyttää ja sydän pamppailee, koska odottelen edelleen sitä ensimmäistä negatiivista reaktiota, mutta olen kyllä vuosien saatossa tullut paljon itsevarmemmaksi asian suhteen enkä enää hae kertomisellani niinkään muiden hyväksyntää - kertomisellani tarjoan uuden palan minusta toiselle, jotta hän voisi ymmärtää minua paremmin. Kuten joku sanoi, ainakin minun kohdallani pidän tätä asiaa härkäsenä, kun muille ihmisille se on vain kärpänen.

Minä tulin ensimmäisen kerran kaapista ulos vanhemmilleni jo 12-vuotiaana, että olisin homo. Tällöin äitini sanoi, "Kuule kultapieni, anna ajan kypsyttää. Ethän sinä vielä voi täysin varma olla mitä olet tai tulet olemaan."(Tässä äitini, kyllä osaksi oli oikeassa, koska myöhemmin kyllä rakastuin myös naiseen.) No asiasta ei sitten sen koommin puhuttu, kunnes nostin kissan pöydälle toisen kerran lukion toisena lukuvuotena eräänä "avautumisien iltana" eli ollessani 18-vuotias. Taas sain hieman väheksyvää kommentointia osakseni, tosin lähinnä nyt isältäni, jota puistatti ajatus minusta toisen miehen kanssa. No asia tuli jollain tasolla sisäistetyksi, mutta siitä ei ikinä keskusteltu. Tosin minulla ei siihen ollut tarvettakaan, koska huomasin asian olevan kova pala molemmille vanhemmistani. Aikaa kului, taas jälleen kerran jokunen vuosi, armeija tuli käytyä ja ammattikin hankittua. Uskon isäni tuudittautuneen jossain määrin käsitykseen, että elämänkoulu ja kuri intissä, olisi tehnyt minusta hänen toivomansa miehen? Myös naissekoiluni, varmastikin ihmetytti ja sekotti "pakkaa". Ei vaan omaa pakkaani(ajoittaista hämmennystä), vaan myös vanhempieni ajatuksia minusta. No nyt jokunen vuosi sitten otin taas asian käsittelyyn ja tällä kertaa vanhempani kykenivät asian kohtaamaan tasavertaisina sekä aiheesta nousi ihan keskustelua. Isäni jopa kysäisi, olinko tavannut ketään erityistä miestä. Ehkä näin "vanhempana" ja kokeneempana voisin todeta, että ulostulo(vaikka itsekin olen noin 5-vuotiaasta tiennyt olevani kiinnostunut miehistä sekä naisista) ei ehkä ole omalla kohdallani ollut kovinkaan järkevää. Nyt tiedän että elän itselleni ja muut, jotka haluavat olla osa minun elämääni/ joutuvat olemaan osa elämääni, joutuvat minut vain hyväksymään. Niin minäkin hyväksyn muut omine poikkeavuuksineen ja erikoisuuksineen. Miksi minun kuuluisi kärvistellä omaan itseeni ja persoonaani kuuluvaa seikkaa, minkä en kuitenkaan koe määrittävän minua ihmisenä. Ei seksuaalinen orientaationi ole ainut minua persoonana määrittävä tekijä ns. "johtotähti". Ystävilleni olen seksuaalisuudeltani bi-seksuaali, mikäli se on jollekin helpompi käsittää niin. Itselleni henkilökohtaisesti en koe tarvetta asettaa seksuaalisuudelleni raameja/rajoja.

Tulin kaapista ensirakkauteni myötä kaksikymppisenä 15 vuotta sitten. Yksi tuleminen ei riitä, aika ajoin koittaa tilanteita, joissa kaapin ovi heilahtaa aina vaan.

Vain kahdesti muukin kuin heteroiden mahdollisuus otettiin keskustelussa annettuna uuden työtuttavuuden kanssa. Ne tilanteet tuntuivat pahahduttavan hyviltä.

> Itselleni henkilökohtaisesti en koe tarvetta
> asettaa seksuaalisuudelleni raameja/rajoja.

No näinhän biseksuaalit usein kokevat.

Viime kesänä koin vapauttavan ja lyhyen suhteen. Hyvä ystäväni oli silloin ulkomailla ja kerroin hänelle mesessä, että tutustuin juuri uuteen ihmiseen. Pari sanaa vaihdettuamme hän kysyi "kumppanini" nimeä. Pulssi löi todella lujaa ja melkein tärisin, kun kirjoitin samaa sukupuolta olevan etunimen meseen. Seuraavat sekunnit tuntuivat elämäni pisimmiltä odottaessani vastausta. Se oli: "aivan sama kenen kanssa oot, kunhan oot onnellinen." Tästä rohkaistuttuani olen hiljalleen sopivien tilaisuuksien tullessa vastaan kertonut myös muille.

Haluan kaikkia kaapissa epäröiviä hieman rohkaista. Jos läheisesi ovat tunteneet juuri sinut ja hyväksyneet hyvät ja huonot puolesi ihmisenä, seksuaalinen suuntautuminen on silloin toisarvoista.

Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni varsinaisessa tynnyrissä. Olin niin ahdistunut yhteisöni naiskuvasta, että halusin tulla lesboksi vain paetakseni ylivietyä feminiinistä ihannekuvaa. Sehän ei kuitenkaan käynyt noin vain. ;) Elin heteron elämää, ja luulin olevani hetero.

Parikymppisenä valtaväestöön siirtyneenä aloin miettiä, miksi en oikein mielestäni sovi heteronormiin. Satuin samaan sänkyyn naispuolisen ystäväni kanssa. Olin ihan varma siitä, että en varmasti ole lesbo, koska minulla on ollut myös miessuhteita. Yli kolmekymppisenä aloin aavistella, että saatan olla sittenkin biseksuaali. Nuoruuden ahdistuneet ajatukset olivat sekoittaneet pakkaa todella paljon. En jotenkin osannut edes kuvitella, että voisin sittenkin olla biseksuaali. Olin heteroaivopesulla kyllästetty nainen, joka alkoi ajatella omilla aivoillaan ja sydämellään vasta kolmekymmentä täytettyään.

Olen kertonut biseksuaalisuudestani aina rajatulle porukalle viime vuodesta alkaen. Yhtä henkilöä lukuunottamatta kaikki ovat ottaneet asian hyvin vastaan.

Riippuu vähän kenelle piti tulla. Kavereille kerroin bi-seksuaalisuudestani joskus 14vuotiaana, kun oli kyselyä, että kenestä on kiinnostunut. Tässä vaiheessa olin kai parin vuoden ajan jo ollut ihastunut parhaaseen ystävääni, joka myöskin oli tyttö, mutta samalla ihastuin poikiinkin, joten asia oli itselle melko selvä. Suurin osa kavereista otti oikein hyvin, mutta yksi ilmoitti oikein ihanasti, että "asia on okei niin kauan, kuin en seurustele tytön kanssa". Suuri yllätys sinänsä, että ystävyys jäätyi, oli ilmeisesti tytölle liian vaikea paikka.

Äidille kerroin keväällä 2010 suhteestani tyttöön, jota hän oli luullut vain ystäväkseni. Suhdetta oli tässä vaiheessa mennyt jo melkein vuoden verran, keksin vain jostain kesken koulupäivän, että nyt pitää saada kertoa äidillekin. Vähän tuo meni hiljaiseksi ja käytös tyttöystävääni kohtaan muuttui huomattavasti viileämmäksi, mutta muuten otti asian ihan hyvin. Isälle en ole kertonut enkä usko ihan heti kertovanikaan... Tiedä sitten onko netistä bongannut seurustelukuvion, mutta ei ole ainakaan mitään sanonut asiasta.

Moikka! Mun tarinan voi käydä lukemassa täältä:

http://blissofmine.blogspot.com/2011/01/jotain-niin-taydellisen-mahtavaa.html

Toivottavasti auttaa mahdollisimman montaa, jotka painii kyseisen ongelman kanssa.
Viettäkää paras elämä ikinä ja olkaa omia itsejänne rohkeasti! :)

En oikein edes tiiä miten oon "tullut kaapista" ulos, sillä en mielestäni ole konkreettisesti kertonu lesboudestani kun ehkä parille ihmiselle. Mun suuntautuminen ei oo ollu itelleni mikään suuri ongelma, ja joskus yläasteikäisenä kai päätinkin etten ala salailemaan sitä sen erityisemmin. En siitä myöskään paljoa oma-alotteisesti puhunut, joten kai mä kuitenkin vähän pelkäsin ihmisten reaktioita.
Eka aloin puhumaan siitä parille nettikaverille.. joskus 15-16vuotiaana. Sillon vielä pidin itteäni bi-seksuaalina. IRL sain yhelle kaverille kerrottua, ja se otti asian vastaan ihan hyvin. Tosta on nyt jotain kolme vuotta aikaa, ja viime-toissavuoden aikana mun kaikki loput kaverit + sisarukset + vissiin koulukaverit on huomannut ihan itsekkin mun suuntautumisen/jotain kautta saanut siitä kuulla (ei sitä meinaan ehkä ulkonäön perusteella heti arvais;D).
mutta jjoo niinku aijemmin sanoin, en myöskään oo halunnu salata tätä mitenkään, jossain nettiprofiileissa lukee ihan suoraan että kiinnostunut naisista ja muutenkin puhun asiasta ihan normaalisti =) negatiivista suhtautumista ei oo vielä tullu vastaan.

vanhempieni kans en kyllä ole asiasta ikinä puhunut. kyllä ne varmaan tietää, mutta eivät ole ikinä kyselleet mitään joten mäkin oon pitänyt suuni kiinni. en oikeestaan edes tiedä minkä takia... :p

Mulla on tuo prosessi meneillään ollut jo pari vuotta.. Ensimmäinen haaste oli homouden itselleen myöntäminen jo aikaisemmin. Oon kuunnellut vihjauksia niin pitkään kuin muistan ja kokenut ahdistusta todella paljon. Täten halunnut luopua itseni syyllistämisestä ja häpeästä. Oon koittanut kieltää asiaa ystäven ja vanhempieni tähden, siis koittanut kunnioittaa heitä kaikkia. Oon unohtanut itseni täysin. Mulla on aina ollut vetoa samaan sukupuoleen siinä missä vastakkaiseen ja nykyään selkeästi enemmän samaan, mutta vielä ilman sitä heteroseksuaalisesti tyypillistä seksuaalista viettiä. Kaipaan niitä kynttilä-iltoja käsikädessä ja sylikkäin olemista ja myös normaalia ystävyyttä. No vähä myös jotaa muutakin toisinaan.

Ensin kerroin siskolleni, joka sanoi että vastako sen itse tajuat ja hymyili siihen vaan päälle. Me ollaan siskon kanssa todella hyvää pataa.

Äidille kerroin osallistuvani kulkueeseen hieman etukäteen ja hän otti asian melko tunteellisesti. En osannu tulkita tilanteessa hänen suhtautumistaan tarkemmin, mutta asiat on ollu varovaisesti pohjustettuna pukeutumisella,tyylillä ja taiteellisilla harrastuksilla. Äitini on aijemmin vihjaillut/vitsaillut, esim. sopisin hyvin yhteen erään nuoren söpön mieslaulajan tanssipariksi erääseen tv:ssä esittettävään tanssiohjelmaan.

Isäni puolestaan sanoi Pridestä että jaa.. Siitä ei olla enempää puhutta ja asiat on kuin ennen.. ainakin siltä näyttää. Töissä on todistettavasti kuiskittu kaikenlaisia, enkä usko että kukaan tästä enää muuttamaan suhtautumistaan muhun, sillä he jo hieman kiusoittelevat, mutta pitävät tiukasti mukana tiimissä ja antavat hyvää palautetta ja kannustavat jaksamaan erinäisissä vastuullisissakin tehtävissä.

Seuraavana vaikein tässä tulee oleen on kaverit, niitä mulla on todella paljon ja tiedän että osa ei siedä missään nimessä koko asiaa ja kokevat minut jollaintapaa pelottavana uhkana, pinnallisesti yleisenä vitsinä ja pellenä jo muutenkin. Siksi koitan itse pitää suuni supussa ja jatkaa kaksoiselämää ja tarkkailla tilanteiden kehittymisiä. Piirit on pienet ja asia leviää kuin kulovalkea, mutta.. onneksi on myös oikeita ystäviä joilta saa tukea ja turvaa. <3 Tärkeintä mulle on se että saan toteuttaa itseäni omilla ehdoillani, enkä enää koskaa vetäydy yksinäisyyteen ja suruun, syystä että halveksisin ja häpeäisin itseäni.

Nyt antaa tomun taas laskeutua hiljalleen ennen seuraavaa skandaalia, sillä tässäkin on paljon sulateltavaa.. niin minulla kuin muilla. Mua jännittää kauheest ja haaveilen sitäki enemmin, toisinaan oon myös ollut vähä alakuloinen ja jännittynyt, mut kyllä tää tästä..

Jos tähän nyt vielä lisäisi, että tulin kaapista urheana ja ylpeänä Pridessä ja vilahdin myös tv-uutisissa. jee

Onneksi en ole koskaan kirjoittanit päiväkirjaa! :D Muuten äiti-kullalla olisi ollut PALJON sulateltavaa. (Viitaten viestiketjun aikaisempiin viesteihin "äiti luki päiväkirjaani".)
Itse mielsin itseni lesboksi 12-vuotiaana. (Itse asiassa, en ole koskaan edes seurustellut tai suudellut miestä - vain naisia.) Anyway... Silloin ala-asteella ja ylä-asteella pidin asian visusti omana tietonani. En nähnyt mitään syytä kertoa lesboudestani kenellekään... "Eivät heterotkaan kerro olevansa heteroita. Miksi lesbon pitäisi kertoa olevansa lesbo?" <-- Jotain tähän suuntaan taisin ajatella silloin - ja yhä edelleen. Olin mitä olin (ja olen edelleen) ja silloin kun muut haikailvat poikien perään, minä katselin heidän tyttöystäviään. :D
Ammattikoulussa (16-vuotiaana) asiat eivät sujuneet mutkattomasti: Kerroin avoimesti olevani lesbo. Tämän jälkeen asiasta tiesivät kaikki luokallani - sitten heidän ystävänsä - ja heidän ystävänsä - jne. Teini-ikäiset osaavat olla piruja: Vihasin sitä tirskumista, sormella osoittelua ja kuiskimista... ... Hyljeksintää ja mustamaalaamista ... ... Paljasjalkaisena Pohjois-Karjalan kasvattina en kuitenkaan suostunut antamaan periksi ja totta puhuen taisin provosoida asiaa, vain näyttäksenii, ettei minua voinut tallata maanrakoon. :D
Nyt 21-vuotiaana minulla on uusi vaihe ja uudet kuviot.

Mulla on aina kanssa ollu sen verran hyvä tuuri että on ollu ainakin muutamia ystäviä keitä ei oo haitannu yhtään, vaikka yläasteella siitä tuli myös paskaa niskaan. Lukiossa peittelinkin asiaa melkein vuoden ennenkun tajusin että, no ei nää taide hörhöt välitä enkä edes ollu sen koulun ainut:D amiksessa en taas piilotellu asiaa enää ollenkaan. En mä mnitenkään asiaa huutele, mutta jos tulee puhetta niin myönnän asian.

Ja no, en tie mitä mun vanhemmat ajattelee musta nykyään, kyllä ne mun ekan tyttöystävän kohdalla tiesi. Tuntuu kuitenkin että on kuitannu asian, se oli semmoi vaihe.

Nyt tietää kaveritkin, eikä kukaan alkanu sekoilee mitenkään.. Noi lähimmät kaverit onnitteli peräti.. oli ihan turhaan pelko ja ahdistus. samalla pari kaveriakin myönsi kattelevensa sillä silmällä. heh.

Mä kerroin kaupan kassalle toiselle kassaneidille, jota en ees tunne. Se oli eka kerta, ku sanoin itellenikään asian ääneen. Siskolle kerroin kerran, ku oltiin tulossa kaupassa, ja tuli puhetta asiasta. Se totes "no DAA! kyl mä tiesin!"

Vielä on vanhemmat listalla... Vaik ätii kyl taitaa tietää kans jo.

Mää jouduin revityksi ulos kaapista kaksi vuotta sitten.
Mulla on hyvä homokaveri, joka oli jo kaapista ulkona ja hän päätti sitten mennä äitini kanssa tupakalle kaksin ja siinä sitten töksäytti mun lesboudesta.
Seuraavana päivänä äiti sitten istutti mut tupakalle ja tuumasi, että "oon vähä kuullu, että sä tykkäät tytöistä" - no, naama punasenahan mä nyökyttelin vaan.
Ihan suotuisin mielin se on ollut ja ihan ku ylpeenä soitteli koko suvun läpi, että "meidän tytär onki lesbo!", että huh huh ! : D

Jotenkin ohimennen sanoin äitille ja sen reaktio oli että isälle ei kyl kerrota ja naisia ei sit tuoda kotiin. Kavereille en ole erityisemmin tullut ulos kaapista mutta en mä mitenkään peittelekään pan-seksuaalisuuttani. Säädän tällä hetkellä jätkän kanssa mutta koska ihastunrakastun helpommin naisiin, on vaan ajan kysymys milloin noi saa ihan konkreettisesti tietää jotta en olekaan ihan niin streitti kuin ne mahdollisesti luulee. En tiiä yhtään miten paljon ne tietää seksuaalisuudestani kun en oo koskaan suoraan sanonut suuntaan enkä toiseen. En oo nähnyt tarpeelliseksi julistautua mitenkään erikoisemmin kun ei kukaan oo tullut kysymään eikä oo tullut puheeksi.

Mulla on nyt mennyt vuosi siitä, kun tulin kaapista ulos. Olin 25-vuotias ja opiskelin Englannissa. Vuosikausia kesti, ennen kuin itse hyväksyin - sen jälkeen muille kertominen on ollut helppoa. Alotin kertomalla kavereille ja sittemmin kerroin myös äidille ja siskolle. Kaikki ovat ottaneet asian todella hyvin ja olen tätänykyä huomattavasti paljon onnellisempi ja enemmän oma itseni kuin pari vuotta sitten. Mulla on ollut itselläni tarve kertoa asiasta läheisilleni, vaikka se ei niihin mitenkään vaikuta. Olen niin kauan "kieltänyt" asian, että nyt kertomatta jättäminen tuntuisi valehtelemiselta. Sukulaisille en tosin ole kertonut, mutta veikkaisin että pikkulinnut ovat laulaneet.

Noin 16-vuotiaana jouduin myöntämään itselleni, että näin on. Ensimmäinen suuri rakkaus tuli vastaan armeijassa. Uskouduin eräälle läheiselleni, ja hän onneksi kannusti ja rohkaisi minua. Niin kävi, että UudRakP:n RAUKin 19-vuotias aliupseerioppilas (minä) tunnusti rakkautensa 18-vuotiaalle aliupseerioppilaalle. Vuosisadan rakkaustarinaa ei syntynyt, vaikka pari kertaa yöllä luokkahuoneessa halasimmekin.

Seuraavan vuoden aikana kerroin sitten kavereilleni ja vanhemmilleni, joista lähes kaikki suhtautuivat asiallisesti. Vanhempieni rohkaisu ja tuki oli silloin kaikista tärkeintä.

35 vuotta kaapissa. Tapasin miehen, muutettiin yhteeen. Vanhemmat eivät tienneet, vaati kännin ja muutaman puhelun. Äiti katkaisi välit puoleksi vuodeksi, isä sanoi että miksi et kertonut jo aiemmin. Muutama vuosi ja hyväksyntä. Nyt ei niin hyvä enää.

Itse tulin kaapista ulos ensin siskolle 26-vuotiaana n. 3v sitten. Sitä ennen miltei vuoden käynyt oman identiteetin kanssa kamppailua. v.2007 heterosuhteen kaaduttua aloin käymään läpi omia tuntemuksia, ja huomasin miten paljon jo teini-iästä on katseet kääntynyt samaan sukupuoleen. Ilmeisesti alitajunta ei antanut lupaa avata salaisiaan arkkujaan, ja parinkin kokeilun jälkeen pidin itseäni vielä heterona. Homouden tunnistaminen lähti oikeastaan oman mielen rauhan järkkymisestä - töissä oli burn-outin oireita, päivät tuntui suorittamiselta, kaikki oli aikataulutettu ja kaikki piti olla hallinnassa. Oli tunne, että kaikki on vastuullasi. Jos yksikin asia ei mennyt suunnitelmien mukaan, sitä miltei räjähti. Olin koko ajan ylijännittyneessä tilassa. Huomasin, että terveys alkaa krakaamaan ja uudet tunteet pyrin alitajuntaisesti blokkaamaan itseltäni juuri työhön, suorittamiseen ja "kiireeseen". Sen jälkeen kun kroppa alkoi väsyä, huomasin miten missään ei ollut enää järkeä. Siitä hetkestä kesti vuosi, ennenkuin osasin itselleni sanoa että olen homo. Siitä hiljalleen kaapin ovea raotin ja sen jälkeen olo onkin ollut paljon itsevarmempi. Vanhemmat ottivat aluksi tiedon hyvin vastaan, mutta hetken heidän sulatelleen asioita huomasin miten he miettivät oman toiminnan kautta homouttani. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mitä virheitä teimme kasvatuksessa jne. Puoli vuotta oli aika rankkaa vastailla kysymyksiin, jotka samalla alensivat itseäni ja lapsuuttani. Se oli heille uutta ja pelokasta, ja stressaavaa aikaa. Eniten heitä pelotti, miten pärjään yhteiskunnassa ja miten minut otetaan vastaan homona muualla. Vanhempien tavattua poikaystäväni, heidän omat ennakkoluulot rapistuivat hetkessä ja nyt jo olemme kaikinpuolin yhdessä tervetulleita. Oman poikaystävän apu vierellä on ollut tärkeää. Hieman ärsyttää huomata, miten sitä koko ajan tulee eteen tilanteita, jossa pitää tulla kaapista ulos. Naureskelinkin, että loppuelämä onkin sitten koko ajan kaapista ulostulemista. Mutta nyt kaverit tietää, ja kukaan ei ole ollut juuri moksiskaan. Jotenkin tuntui, että jaahas. Myrsky vesilasissa. Ei se ollutkaan kenellekään niin kova juttu, kun luuli. Ei se elämä tästä onneksi järkkynyt. Ja se helpotus siitä, että saa olla omana itsenään. Itsetunto ei ole ollut kertaakaan näin hyvä.

Mun ei tarvinnut koskaan sanoa mitään, kun eka kerran värjäsin fledan aikana jolloin kukaan kundi ei värjäillyt vaan otti raitoja, mun faija sano: mikä vittu sä luulet olevas! Se oli siinä!

Tästä on jo aika monta vuotta kun miä huomasin että tytöt ei oikein kiinnosta ja seurustelu ei ottanut onnistuakseen. Silloin aattelin että ehkä ne alkaa myöhemmin kiinnostaa, mutta sen sijaan tiedostin vähän ajan päästä että tiirailenkin koulun komeita poikia. Ajankohtaisen kakkosen homoilta oikeastaan pisti meikäläisessä liikkeelle tämän itteni hyväksymisprosessin. Viime kesänä niihin aikoihin kun miä täytin 19 pystyin oikeasti sanomaan itelleni että olen homo. Nyt tuntuu jo ihan hyvältä ja oikealta, enkä yritä kieltää asiaa kuten alussa yritin tehdä.

Viime kesänä kaksi ihmistä sai todistaa kaappini räjähtämistä, molemmat kuuluvat parhaisiin ystäviini. Ensimmäinen, jolle kerroin (naispuolinen), sanoi että oli jo etukäteen aavistellut ja miettinyt koska kerron, mitä miä en sinänsä ihmettele koska kyseinen henkilö tuntuu lukevan muutenkin ihmisiä melkein kuin avointa kirjaa. Kaapista tulo tälle ihmiselle oli yksi parhaita juttuja koko kesässä koska meijän keskustelut on sen jälkeen ihan eri lailla vapautuneempia kuin aiemmin. Miehistä on kiva keskustella (: Toinen kaveri jolle miä kerroin oli miespuolinen, hän ei ollut aavistellut mitään mutta otti asian tosi rauhallisesti. Ja hyvä niin.

Nyt kun miä opiskelen pääkaupungissa olen päättänyt olla olematta varsinaisesti kaapissa kenellekään uusille ihmisille, joihin tutustun. Jos asia tulee puheeksi, sanon miten on mutta muuten ei ole kyllä tarvetta tuoda asiaa esille. Muille vanhoille kavereille miä sen sijaan haluaisin oikaista vähän sitä käsitystä mikä niillä ehkä on miusta. Samoin perheelle. En oo vaan vielä uskaltanu. Tiiän, että äiti varmaan osaa ottaa asian aika hyvin, ties vaikka olisi aavistellutkin jotain, hänelle varmaan ensiksi kerron. Iskästä en tiiä, yritin vähän tutkailla sen suhtautumista yleisesti nyt presidentinvaalien aikana mutta en saanut oikein mitään juuta enkä jaata siitä. Veljestä en tiiä yhtään myöskään. Mutta perheeseen miulla on tosi lämpöiset välit ja toivon että ne myös pysyy sellaisina senkin jälkeen kun näkevät sateenkaaren värisen räjähdyksen meikäläisen suunnalla.

Se on sanottava vielä että tää sivusto ja ihmisten kertomukset täällä on ollu miulle hirveen iso apu kun oon näitä asioita päässäni pyöritelly (:

Pesuvati, kirjoituksestasi tuli hyvä mieli. Kiitos, että kerroit tarinasi meille.

Hei, ajattelinpa jakaa nyt tänne tarinani. Olen polyamorinen biseksuaali. Bikaappista ulostuleminen on ollut huomattavasti helpompaa kuin polykaapista tuleminen. Teinivuosista asti, kun olen tiennyt olevani bi, myös kaverini ja ystäväni ovat sen tienneet. Mutta perhe ja suku eivät. Bikaapista tulin osalle opiskelukavereista ulos, kun porukka keskusteli muuten vain biseksuaalisuudesta ja minusta tuntui, etten voisi ottaa osaa keskusteluun ilman, että kertoisin samalla itse olevani bi. Heille se oli täysi yllätys, eikä kukaan kauheasti kommentoinut asiaa, mutta kaikki ovat sen jälkeen suhtautuneet minuun ihan niin kuin ennenkin.

Tulin bikaapista ulos siskolleni omissa polttareissani viime keväänä. En ollut sitä suunnitellut ja kaverini ajoivat huomaamattaan minut pakkotilanteeseen perinteisessä morsiussaunassa, jossa tuli sanoa ääneen kaikkien entisten ihastusten nimet, jotka sitten "vastotaan pois" katajanoksista tehdyllä vastalla. Siellä sitten tuli myös naisten nimiä. Saunan jälkeen siskoni tuli luokseni ja kertoi minulle olevansa itse myös bi! Että näin :)

Polykaapista (olen siis naimisissa miehen kanssa, ja parisuhteessa naisen kanssa) olen tullut ulos suurimmalle osalle lähimmistä kavereista ja ystävistä. Kaapista ulos tuleminen on siis vielä vaiheessa. Mutta eilen tulin siitäkin kaapista ulos siskolleni. Reaktio oli ehkä parhain mahdollinen: siskoni onnitteli rohkeudesta elää omaa elämää haluamallani tavalla ja hymyili. Hymyilin takaisin.

En tiedä, tulenko koskaan ulos bi- tai polykaapista vanhemmilleni ja muille sukulaisille. Heillä on niin perinteiset käsitykset parisuhteesta ja avioliitosta oman vahvan uskonsa takia, etten usko heiltä löytyvän minkäänlaista ymmärrystä tämänhetkiselle elämäntavalleni. Olen tällä hetkellä tilanteeseen ihan tyytyväinen. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan :) Uusien tuttavuuksien kanssa nykyään kerron asiat niin kuin ne on, en peittele mitään. Niin on helpompi elää ja hengittää.

Olen tullut kaapista pikkuhiljaa ja kuitenkin olen siellä vieläkin. Ensimmäisen kerran myönsin 17-vuotiaana (5 vuotta sitten) tyttökavereille olevani lesbo. En muista siitä kamalasti, koska olin humalassa ja muutenkin ihan sekaisin. En muista enää sitäkään, myönsinkö asian vai tuliko se vaan jotenkin ilmi vahingossa. Kuitenkin sen muistan, että kaikki oli tosi ihania ja halusivat halata ja kertoa, että eivät yllättyneet. Menin aika pian sen jälkeen nukkumaan, eikä asiasta koskaan puhuttu. Siis oikeasti ikinä. Tuli melkein sellainen olo, että kukaan ei sittenkään uskoisi minua tai että pohjaton hyväksyntä oli vain alkoholin siivittämää. Kun aloin seurustella miehen kanssa, kukaan ei kysynyt tai sanonut mitään, vaikka olisin toivonut sit. Olisin halunnut puhua asiasta, mutten osannut silti itse aloittaa keskustelua.

Viime vuonna veljeni kysyi ihan suoraan pidänkö myös naisista ja vastasin ihan suoraan. Hän oli kamalan kiinnostunut ihastuksistani ja se oli jotenkin tosi vaivaannuttavaa. Siinä tilanteessa oli läsnä muitakin ja sana lähti sitten leviämään. Pari viikkoa myöhemmin poikaystäväni kuuli asiasta. Olin kertonut hänelle jo seurustelumme alkuaikoina (4 vuotta sitten) yön pimeinä tunteina, mutta ilmeisesti hän oli ollut niin humalassa ja pistänyt minun puheeni humalan piikkiin, ettei ollut ottanut asiaa tosissaan. Jotenkin minusta oli vaivaannuttavaa puhua siitä hänenkin kanssaan, joten se puheenaihe jäi siihen. Nyt siis kaikki kaverini ja poikaystäväni tietävät, mutta silti minusta välillä tuntuu, ettei kukaan tietäisi, koska siitä ei ikinä puhuta millään tasolla. Se on jotenkin niin vaiettu aihe, etten halua itsekään ottaa sitä esille.

En koe mitään tarvetta kertoa ihmisille, joita asia ei kosketa. En keskustele perheen tai sukulaisten kanssa seksuaalisuudestani, joten asia ei kuulu heille pätkääkään. Jos seurustelisin tytön kanssa, asia olisi tietenkin toinen.

Äidilleni tulin sillä lailla, että kahvipöydässä kerroin, että se tyttö johon olen tutustunut on lesbo, ja siksi olen häneen tutustunut. Ensin äiti oli ok, mut seuraavana päivänä tuli ne "ei saa kertoa kellekään" kommentit ja itkut. Ja sillä tiellä vähän ollaan vieläkin, että äidin takia olen kaapissa osittain. Ystävilleni olen kertonut mutten sukulaisille, isälleni enkä työkavereille.

Selitän itselleni asiaa niin, että on väärin että vaaditaan jotain ilmoitusta homoudesta ja lesboudesta. Ei heterotkaan ilmoita sukulaisilleen, että pidän pitkistä miehistä. Se tulee ilmi vasta sitten, kun alkaa seurustella vakavasti pitkän miehen kanssa, että ainakin tosta pitkästä miehestä toi tykkää. Tai kun tyyppi liitty facebook-ryhmään joka fanittaa pitkiä miehiä. Eli jos minulla ei ole sellaista parisuhdetta, jonka haluaa esitellä koko kansalle, ei mielestäni tarvi tehdä ilmoitusta lesboudestani. Niin sen pitäisi ollakin, että seurusteluni ei aiheuttaisi sen suurempaa bolemiikkiä kuin jos alkaisin seurustella pitkän miehen kanssa. Ja jos liittyisin facessa johonkin sateenkaarevaan ryhmään, ei sen pitäisi aiheuttaa mitään suurta mullistusta sukulaisten mielissä. Mutta se aiheuttaisi.

Olen nyt kuitenkin sellaisessa tilanteessa, että toteuttaakseni erästä unelmaani saattaisin tulla siinä rytäkässä kaapista ulos kaikille. Se hieman kauhistuttaa. Erityisesti isäni kohdalla, koska hän on niin iäkäs, ja pelkään että aiheuttaisin hänelle pettymyksen, tai että hän syyttäisi jotenkin itseään asiasta.

On upeaa välittää lähimmäisistään ja se pätee kaikkiin suuntiin. Jos reaktio homouteen/lesbouteen on kielteinen, niin ongelma ei ole homossa/lesbossa, vaan kieltäjässä. Itse asiassa omana itsenään oleminen on juhlimisen aihe.

Minulla kesti kauan ensin myöntää asia itselleni. Muistan olleeeni yläasteella ihastunut toiseen poikaan, mutta se oli omassa mielessä "jotakin ohimenevää". Ihastumisia tuli myöhemmin lisää, mutta en pitänyt niitäkään ihastumisina vaan ihailuna/kateutena yms. Lisäksi ihastuin ylä-asteella tyttöön (Tyttö oli kuitenkin tyyliltään ehkä hieman "poikatyttö"). Pidin tätä ihastusta eräänlaisena suojamuurina totuudelta vielä lukiossa(jonne myös sama tyttö jatkoi) vaikka asia tietysti kaiversi mieltä ja usein sysäsinkin ajatukset omasta seksuaalisuudesta syrjään.

Vähitellen aloin epäillä, että olen joko homo tai bi, mutta en ollut kovin varma. Sitten selvisi, että tyttö johon olin ollut ihastunut pitikin tytöistä. Hah! Olisihan se kai pitänyt arvata mutta... Nyt lukion päätyttyä aloin uskoa omaan homouteeni ja päätin puhua tästä mainitsemalle tytölle. Ajattelin että tämä olisi voinut arvata suuntautumisen itse. Ei ollutkaan vaan pääsin yllättämään :D. Kaiken lisäksi kun kerroin olleeni ihastunut tähän hän paljasti, että olin ollut myös ainoa poika johon hän oli ollut ihastunut...

Ei voi olla totta! =D En voi muuta kuin nauraa. On kuin nämä tapahtumat olisi revitty jonkin saippuasarjan käsiksestä.

Nyt pitäisi kuitenkin lähteä armeijaan, eikä ole suunnitelmissa ainakaan siellä raoitella kaapinovea.

Aattelin lisätä omanki kertomukseni x3

Olen tiennyt olevani Bi siitä asti ku olin kai jtn. 13. Ekan kerran tulin kaapista ulos n. kaks vuotta sitten parhaalle kaverilleni kun olin tämän luona yötä. Sen reaktio oli "noh niinkauan kuha et oo lesbo niin OK" Olin eka aika ärsyyntyny siitä ku kuitenkin naisiinpäin olen enemmän kääntynyt. Noh sen kanssa siitä ei olla hirveemmin puhuttu ja kaikki on ollu ihan normaalia. Tosin se yritti parittaa mua sen Bi tyttö kaverille x3 jonka kanssa ollaan nyt tosi hyviä kavereita ja oon ehkä siihen vähä ihastunutki. Sitten toisena kerroin riparilla kaverilleni yöllä kun istuttiin sen sängyllä ja katottiin videoita tubesta ja puhuttiin ihastuksista. Sen reaktio oli vaan et "OK" ja otti sen tosi hyvin. Kolmas ulostulo oli matkalla tampereelle kaverin ja äitin ja sen kaverin kanssa. Me istuttiin takapenkillä kahestaan ja siellä sitten kerroin. mahdollisimman hiljaa jotta äiti ei kuule tietenkin. Sekin otti asian ihan hyvin. Sit tietysti tää parhaan kaverin kaveri ties jo joten se oli helpotus. Äitille kerroin kai jossai viimevuodenpuolella ja se oli vaan sillee: "tykkää kenestä tykkäät silti oot miun tyttö" mut se oli aika kännissä ja unohti seuraavana aamuna, joten kerroin uudestaan ja sit reaktio oli "etsie sitä voi vielä tietää" ja "höpönlöpön tuommosia". Nyt ei enää puhuta asiasta sen kanssa ja se vaan jankuttaa kaikille miten löydän vielä unelmieni miehen. Isälle aion kertoa vasta kun olen muuttanut kotoa. Se ei enää asu samassa talossa mutta koska äiti ajaa sen raivonpartaalle rahankinuamisella niin aattelin että kerron vasta kuhan se on päässy äidistä eroon eli n.2v päästä. Ellei asia jostain syystä tule puheeksi. Nyt kerroin vähänikaa sitten entiselle luokkakaverilleni joka oli meillä yötä ja seki oli ihan ok asiasta. Että sellasta :DDD

olen ollut 2vuotta biseksuaali ja ihastui yhteen tyttöön kesällä 2012 joka sai minut kertomaan koko suvulle ja kavereille :D

Tulin ekan kerran ulos naiselle johon ihastuin, sitä ennen olin "ahdistuneen, ihanan, kamalan" ihastunut luokkakaveriini, saman pihan tyttöön jne. Tuo nainen johon ihastuin oli maailman suloisin ja kertoi että hänellä oli kokemuksia naisista, mutta en tiedä totuutta, sillä hän ainakin arasteli minua... Söpö hän oli, muttei me koskaan päästy silitystä pidemmälle, mutta hän ainakin näytti mulle sen miltä naiseen ihastuminen ja lupa koskea tuntuu ja että se on mahdoliista ja oikein.

Perheelleni tulin ulos niin, että tyttöystäväni kulki mukanani perhetapaamisissa -treffeillä kun tavattiin jossain päin kahveilla, syömässä tai muuten vain moikkaamassa.... Kunnes isä kysyi, että mistäs te oikeastaan tunnette toisenne... Meni hetkeksi sanat kurkkuun, mutta lopulta sanoin: "Hän on mun tyttöystävä ja me ollaan seurusteltu noin vuosi." Isä kaveli keittiöön touhuili jotain ja tuli snapsilasit kädessä olohuoneeseen ja sano "Otetaas miniälle." ja halas meitä kumpaakin. Myöhemmin sano mulle, että tiesi sen ja vain odotti koska uskallan sen ittelleni myöntää.

Me mentiin kihloihin, jonka jälkeen muut sukulaiset saivat tietää eri aika janalla ja heidän kanssa asiat meni monella eritapaa... Esim. kaikkien kanssa en ede voi sanoa päivää, jotkut siunailee, taivastelee, mutta naamatusten on hyvää pataa, mutta kun tapavat keskenään niin haukkuvat. Onneksi jotkut ovat varoittaneet näistä.... Yksi sanoo että se on jumalan ja uskonnon vastaista.

Toisen kerran tulin ulos kun yajusin olevani bi.... tai ainakin ihastuin mieheen ja perustin perheen ja no tässä olen. Sinkkuna ja kaipaan naista. Tämä ulos tulo oli kamalampi. Isäni on sitä mieltä, että tätyy eikä voi olla rehellisesti kuin hetero tai lesbo, joka oli myös osittain syy siihen että jos tunsin jotain vastakkaista sukupuolta kohtaan suljin sen pois, sillä halusin olla rehellinen ja vakaa ja oikeasti semmoinen joka on luotettava. Ihastun yksittäisiin miehiin joskus, mutten etsi tietoisesti miessuhdetta ja TOISINAAN suhteessa mieheen todellakin puuttuu jotain... Onneksi olen oppinut tajuamaan milloin toinen ihminen on ihanaa seuraa ja hyvä tyyppi ilman ett sekoitan siihen minkään asteista seksuaalista vetovoimaa. Tähän toki vaikutti se että alkujaan kun ei oikeasti tiennyt mitä sitä on ja mikä on rehellinen minä... Ajan kanssa olen oppinut hyväksymään ne hetket jolloin eksyn miehen syliin eli sseurustelusuhteeseen miehen kanssa, vaikka kipeästi kaipaisinkin naista vierelleni. Voi olla että nainen on vastaus elämän mittaiseen suhteeseen jota kovasti kaipaan ja johon en kykene miestä näkemään.....

Mutta joku sanoi tässä ketjussa että ulos tulo on erilaisten ulostulojen kavalkaadi, ehkei ihan näillä sanoilla, mutta se on totta sillä uusien ihmisten kanssa aina on se hetki jolloin hetero oletus kuolee. Toisekseen tässä tai toisessa ketjussa puhuttiin seksuaalisuuden muuttumisesta, jolloin joutuu itselleen ja muille tuleemaan uudelleen ulo ja selvittämään ajatuksiaan. Tämä tietenkin voi olla biseksuaalien juttu tai sitten vain uuden suhteen uudet kuviot. Luulen kuitenkin että jokainen on kykenevä ihastumaan ihan keneen tahansa, usein tämä ihastus vain pidetään ystävyytenä ja kaveruutena, eikä kenties kaiken järjen mukaan kannattaisi tuodakkaan näitä tunteita esiin, kuten its eolen tuonut, mutta onko biseksuaalisuus niin paha juttu kuitenkaan, eikö silloinkin ole rehellinen itselleen ja eikö silloinkin ole kykenevä olemaan rehellinen ja luotettava suhteessaan. Minusta (nykyään puhtalla omallatunnolla) vastaus on kyllä, sillä kun on rehellinen itselleen kykenee todella olemaan rehellinen kumppanilleen, eikä silloin tarvitseen salamyhkäillä tai muutenkaan tuntea syyllisyyttä vaan kykenee olemaan suhteessa ja suhteessaan avoimesti ja rehellisesti. Ja eihän se bi tarkoita sitä että tarvii molemmat sukupuolet yhtä aikaa elämäänsä ollakseen onnellinen. Kimppasuhteet eivät ainakaan minua tee onnelliseksi, ennemminkän erittäin epävarmaksi ja hämmentyneeksi...tuskin kykenisin lopulta olemaan kummankaan kanssa. Onneksi ei edes tätä tilannetta ole tullut.

Ja kaikkeen tähän edelliseen, tämäkin on eräänlainen ulos tulo, sillä vaikka niin homo- hetero kuin biseksuaaliset ystäväni kuin ihmiset elämässäni yleensäkkin tietävät (ovat nähneet) miten asiat ovat niin en ole mitenkään ikinä yhteisöllisesti tai muutenkaan halunnut sanoa tätä ääneen muille kuin parisuhteissani kumppaneilleni ja parille ystävälleni, jotka sitä ovat kysyneet suoraan. Tai kysymys oli kai jotain tätä luokkaa; "Meinaakko palata tiukkoihin rajoihin vai pysytkö tällä puolen?"

Eli "Hei olen Gena ja olen bi." ;)

Ihanaa kesää kaikille ja voimia kamppaillessanne niin ulostulon kuin kaapissa pysyttelyn rajamaastossa, sekä selkeän seksuaalisen suuntautumisen. Toisinaan täysin luotettavien ihmisten seura saattaa olla paras ratkaisu olemassa olevalle seksuaali pohdinnalle ja sille "puolinaiselle kaapisa ulos tulolle", kunnes aika on kypsä. Ulos ei kannata tulla itseään vastaan taistellen vaan rehellisesti, rohkeasti ja voimakkaana, silloin kun se tuntuu oikealta ja puhtaalta. Ikuisuus antaa perspektiiviä hyväsymiselle, on kyse uskonnolisesta perheestä tai muuten tiukkalinjaisesta oikeistolais perheestä. Hyväksyntä syntyy totuudesta ja tiedostamisesta, ja jokainen meistä täällä on sillä tiellä, eikä siihen muuta tarvita sillä oma hyväksyntämme vie asiaa eteenpäin ja näin ollen jonain päivänä kaatuu viimeinenkin kaappi ja murtuu. Viva lbgt -kansa!