En ole koskaan tajunnut suomalaisten tunteenomaista suhtautumista aseiden kanniskeluun jokamiehen oikeutena. Ymmärrän kyllä että harvaan asutuilla seuduilla jossain Kainuun perukoilla tuskin on mitään muuta tekemistä kuin ryypätä ja ammuskella kaikkea elollista mikä metsässä sattuu liikkumaan. Joskus jopa yhtä aikaa. Pienet käsiaseet eivät kuitenkaan liity mitenkään maatalouteen tai sen hyvinvointiin.
En myöskään kestä koko aihepiiriin liittyvää äijäilyä. Arvatenkin perusäijiä edustava rotestipuolue on vastustanut viimeiseen asti kaikkea pyssyfetissin hillitsemistä, sillä kunnon karjunhan täytyy saada laukaista missä huvittaa. Myös ranneliikkeen palstoilla machoimmat kirjoittajat kokevat aseenkannon jotenkin myyttisenä asiana. Se ilmeisesti symbolisoi ihmisen oikeutta olla omavarainen suhteessa ympäristöönsä. Eihän sitä ikinä tiedä vaikka jonain vuonna Jakomäen ilmeetön koulukiusaaja päättäisi tehdä käsiaseet povitaskussa visiitin Pohjois-Karjalaan ja siellä tulisi vastaan hätäteurastusta vaativa hieho. Sitä odotellessa...
Huoleton suhtautuminen aseisiin on suomalaisessa kieltomentaliteetissa melkoinen kummajainen. Mehän siis elämme yhteiskunnassa, jossa lähestulkoon kaikki mahdollinen on kielletty mahdollisesti vaarallisena. Erilaisia varoituskylttejä, kaiteita, tarroja, rekisteröitymisiä, peitettyjä askeja, henkilöllisyyden todistamisia, hätänappeja on ihan tarpeeksi jokaiselle elämän minuutille. Aika harvaa asia tuntuu kuitenkaan suuremmin ahdistavan. Odottelemme kuuliaisina milloin Guzenina tai joku muu nutturapää keksii kieltää tai ainakin pehmustaa seuraavan terävän kulman.
Sori vaan nahkaan kääriytyneet machoilijat, mutta en osaa nähdä käsiaseen kantamista kaikille tasapuolisen elintärkeänä oikeutena. Ne jotka ihan oikeasti tarvitsevat aseita, pääsevät niihin varmasti käsiksi järjestönsä tai ammattinsa kautta. Muut voisivat ihan oikeasti pitää näppinsä erossa niistä. Suurin osa suomalaisista sitä paitsi asuu kaupungeissa eikä maasedulla ja se suon pohjalla makaava halvaantunut ja eutanasiaa aneleva ahma on silloin yhtä teoreettinen vaihtoehto kuin kirkonkylän baarin äijäporukalle retki DTM:n vaahtobileisiin.
Toki voin ymmärtää että sekopää pystyy tekemään tuhoa vaikka puulusikalla tai muovisella jojolla. Mutta jos joku oikeasti uskoo ettei käsiaseiden saatavuudella ja niiden laittomalla käytöllä ole mitään suoraa yhteyttä niin kehottaisin miettimään uudelleen. Erilaisten ankarien kieltojen emomaassa Englannissa käsiaseiden kuljettelusta kaupunkiolosuhteissa napsahtaa heti pitkähkö vankilatuomio. Aseiden puutteessa slumminuoret puukottelevat toisiaan hengiltä kun vähänkin siltä tuntuu. Puukkoa on kuitenkin vaikea työntää muutamassa sekunnissa suureen joukkoon ihmisiä. Jos haluat paskiainen tappaa niin joudut tekemään sen ainakin hitaan kaavan kautta...
Kaikenlaisten järjettömien ammuskelujen yleistyminen nakertaa kyllä melkoisesti maabrändääjien maksamien mainosten eli onnellisuustutkimusten uskottavuutta. Oli elintaso ihan mikä tahansa niin on vaikea mieltää Suomi tasaisesti onnellisten tasapainoisten ihmisten yhteiskunnaksi. Sen verran usein näin pienessä maassa tapahtuu kokonaisten perheiden surmia, satunnaisia nakkikiska-ammuskeluja tai näiden puutteessa patoutunutta vihaansa purkavien nettierakkojen suorittamia teurastuksia. Viiden miljoonan ihmisen maassa näitä pitäisi tapahtua korkeintaan muutama vuodessa.
En silti jaksa uskoa että viime aikoina tapahtuneiden veritekojen taustalla olisi kovinkaan usein ollut syrjäytyminen tai yhteiskunnan eriarvoistuminen. Useimmissa muissa maissa köyhyys on pahimmillaan vielä räikeämpää ja murhenäytelmät ovat siksikin erilaisia. Suomalaiseen väkivaltaan liittyy aika usein jonkinlainen kyvyttömyys käsitellä omia tunteita sellaisena kuin ne ovat. Me kaikki tunnemme itseensä käpertyneitä, katkeroituneita ja jonkinlaisessa ankarassa ilmeettömyydessään hyvin jyrkän oloisia ihmisiä.
Mitään veritekoa ei voi koskaan vierittää yhteiskunnan tai muiden ihmisten niskoille. Siitä huolimatta ehkä nyt olisi oikea aika miettiä miten sukupuuttoon kuollutta yhteisöllisyyttä voitaisiin herätellä uudelleen. Se lähtee onneksi aika pienistä ja halvoista asioista. Siihen ei tarvita miljoonia maksavia EU:n rahoittamia projekteja vaan kyse on lopulta omasta asenteestamme. Jopa joku omista tutuistani on ilmaissut ettei muista tarvitse kantaa huolta kun on kerran olemassa kaiken maailman Kelat. Yllättävän moni näyttäisi olevan samaa mieltä.
Eräs satunnainen ihminen kertoi tarjonneensa ahdistuneelle naapurilleen kupin kahvia. Tämä oli tuijottanut vastaan täysin epäuskoisena. Tarjoaisiko joku HÄNELLE kupin kahvia ihan noin vaan ilman mitään syytä? Tälle ihmiselle mitätön pieni huomioiva ele oli ainutlaatuinen ensimmäinen kokemus. En todellakaan ole väittämässä että muutama ystävällinen sana silloin tällöin estäisi pahimpia tragedioita. Uskon kuitenkin että pienten hyvien kokemusten kautta osa tulevista ihmisvihaajista luultavasti vihaisi hieman vähemmän.
