Ohikiitävistä hetkistä

Tänä harmaana juhannuspäivänä en voi olla muistelematta menneiden nyt jo kaukaisilta tuntuvien aikojen aurinkoisempia kesiä. Vaikka vuosia on kulunut niin omat aivot pystyvät yhä palauttamaan jonkun paikan, äänen, tuoksun tai musiikinpätkän avulla moneen nostalgiseen hetkeen. Ja silti se maailma on jo kadonnut.

Kadehdin monia tälle sivustolle kirjoittavia heidän optimistisen tulevaisuususkonsa takia. Voin kuvitella että näille oman yhteisönsä asioita ajaville ihmisille heidän oman ryhmänsä tilanteen paraneminen on oikeasti onnellisuutta lisäävä tekijä. Ei ole mitään syytä pelätä tulevaisuutta jos edessä oleva tie on viemässä parempaan suuntaan.

Ranneliikkeen keskusteluissa ja muualla mediassa on paljon puhuttu perussuomalaisten kokemasta nykyaikaan liittyvästä ahdistuksesta ja kaipuusta menneeseen maailmaan. Vaikken ymmärräkään monia heidän mielipiteitään niin pystyn todella hyvin eläytymään siihen fiilikseen ettei maailma vuonna 2012 enää oikein nappaa. Osa heistä oman itseni tavoin aika ajoin heittäytyy lattialle kiukuttelemaan autistisen pikkulapsen lailla kun muuta yhteyttä ei enää löydy ulkomaailmaan.

Oman jaksamisen kannalta olisi pakko päivittäin pystyä kaivamaan tavallisesta arjesta esille pieniä positiivisia asioita, jotka sitten kompensoisivat kaikkea sitä mitä ei voi itse muuttaa. Kukaan ei voi koko ajan olla toivomassa jotain parempaa, asioita jotka tapahtuisivat jossain kaukaisessa tulevaisuudessa. Oma elämä on kuitenkin tässä ja nyt ohikiitävissä hetkissä.

Joudun joka päivä taistelemaan kyynistymistä vastaan. Olen jo ajat sitten menettänyt toivoni ihmisiin suurina joukkoina kuten kansoina tai muina laput silmillä kulkevina laumoina. Kiihkoilu ja erilaiset joukkopsykoosit astuvat säännöllisinä sykleinä kehiin evoluution edetessä tai mennessä taaksepäin. Aika monet hyvinkin fiksut ihmiset menettävät suhteellisuudentajunsa jouduttuaan erilaisten ideologioiden hyväksikäyttämiksi.

Tänäkin yksinäisenä, harmaana ja hiljaisena päivänä elämän kauneus on yksittäisten ihmisten tekemissä pienissä lämpimissä asioissa. Mikään yhteiskunta ei voi muuttua niin repressiiviseksi että se pystyisi tuhoamaan aivan kaikkien ihmisten halun yrittää ymmärtää. Jokaisen pimeän meren keskellä on aina myös valoa tuovia majakoita. Synkkyyteen ei pitäisi juuttua vaan jaksaa punnertaa kohti kaukana horisontissa kajastavaa valonsädettä. Silloinkin kun tiedostaa tulevan valoisan hetken vaihtuvan lopulta taas väistämättä samanlaiseen pimeyteen.

Tähän lopuksi haluan linkittää biisin, jonka kuulin eilen vahingossa ja odottamatta. En tunne kovin hyvin kotimaista iskelmää enkä suoraan sanoen ymmärrä sitä niin hyvin kuin haluaisin. En tiedä esittäjästä enkä kappaleen taustoista mitään, mutta vaikutuin kiehtovan kauniista ja autenttisesta melankoliasta.

Jesse Kaikuranta - Vie mut kotiin