Jouduin editoimaan eilistä blogiani kun huomasin siinä jälleen kerran mystisiä rivien sekoamisia. Joku henkiolento on varmaan yöllä käynyt kiusallaan rivittämässä blogiani......
-------------------------------------------------------------------------
Tiesitkö että Espanjassa on maailman paras sukelluspaikka missä on viisi miljoonaa metriä pitkä luola? Masa ei voinut olla kuulematta innostuneen pienen pojan selittävän tilannetta kaverilleen. Mieleeni tuli juuri futiksen mestaruuden voittanut Espanjan joukkue ja sen vampyyrimaisen kalpea Andres Iniesta. Tuollako hän on harjoitellut kaikki nämä vuodet piilossa auringon säteiltä?
Jäin yksikseni miettimään Espanjaa, ajan kulumista ja mainittua luolaa. Olen iloinen että sain nähdä hienon jalkapallomaan onnistuvan monen vuosikymmenen epäonnen jälkeen. Ja koska minulla on vahva tunne etten ole enää näkemässä seuraavia MM-kisoja neljän vuoden kuluttua niin olisi ollut sitäkin synkempää nähdä ruman ja kyynisen joukkueen voittavan.
Olin muutama vuosi sitten hakenut työkyvyttömyyseläkettä psyykkisiin syihin vedoten. Paksusta paperipinosta huolimatta eläkettä ei tippunut. Tuomiosta sai valittaa kaksi kertaa ja jälkimmäinen näistä hylättiin juuri ihan äskettäin. Teille jotka miettivät kuinka sairas olenkaan niin tässä erään lääkärin kokoama lista:
F34.1 Pitkäaikainen masannus. F34.0 Mielialan aaltoiluhäiriö F40.1 Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä ahdistus F41.1 Piirteitä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä F42.8 Piirteitä pakko-oireisesta häiriöstä F60.6 Estynyt persoonallisuus F60.8 Itsetunnon säätelyhäiriö F61.0 Sekamuotoinen persoonallisuuden struktuurihäiriö (eristäytyviä ja riippuvaisia piirteitä) F48.0 Piirteitä neurasthemiasta
Ymmärrän tietysti että jokaiselle pyytäjälle ei eläkettä haluta antaa. Omalta F-listaltani puuttuvat psykoosit ja itsemurhayritykset. F69 Piirteitä kroonisesta panetuksesta ja F66.6 Krooninen vitutus viranomaisten kanssa asioimisesta eivät taida tuoda yhtään lisäpistettä. Tuomion sisältö espooksi käännettynä menee jotenkin näin: "Joo okei oot kyllä kieltämättä aika sairas ja elämäs muutenkin kusee aika pahasti mut siitä huolimatta et oo meidän määritelmän mukaan tarpeeks sekasi viel".
Jotkut tuttavistani ovat hämmentyneitä kun puhun näistä asioista. Jopa jotkut minut vuosikausia tunteneet eivät ole ikinä huomanneet kuinka hajalla olen. Ehkä osittain saan syyttää omaa tapaani kommunikoida ihmisten kanssa. Hymyilen paljon, katson silmiin ja yritän joskus turhaankin kuulostaa hauskalta. Ehkä jotenkin alitajuntaisesti pelkään että muussa tapauksessa tietty osa tutuistani kyllästyisi minuun. Aika harva jaksaa turhan valittajaa ja murjottajaa. Kapulaa perseeseen sille joka ei aamulypsyn aikaan maitotonkkaa iloisesti heiluta.
Yksi parhaimmista ystävistäni uskoo etten ole halunnut elää elämääni vaan koko sairaskertomukseni on sitä että juoksen pakoon uusia kokemuksia. Voi olla. Mutta siinä tapauksessa mistä erottaa syyn ja seurauksen? Juoksenko pakoon asioita vain koska olen liian tyhmä tehdäkseni jotain fiksumpaa? Jos elämää hallitsee pelko niin aika vaikea järkeistämällä on saada sitä asiaa muuttumaan. Muutenhan se pelko ei hallitsisi sitä elämää. Tai sitten olen ymmärtänyt jotain ihan väärin.
Pari päivää sitten tuntematon änkyttävä vanhempi mies tuli juttusilleni kun oli kuullut minunkin änkyttävän. Masan änkytys puhkesi 6-vuotiaana pitkän sairaalakauden aikana. Sen jälkeen puhe ei ole ollut koskaan normaalia. Nykyään puhun toisinaan melko selvästi, mutta varsinkin jonkun asian vaivatessa mieltä huomaan änkyttäväni aika paljon. Tämän kesän aikana olen takellellut paljon useammin. Miehen mielestä hänen ja minun elämä on änkytyksen takia mennyt piloille ja meidät pitäisi tunnustaa invalideiksi. Hän kertoi että jo naisen saaminen oli todella vaikeata. Nyt hänellä on vaimo. En uskaltanut kuvitella tätä ainoaa hänestä kiinnostunutta naista ennen iltaruokaani. Laitoin sheivatut pikku sääreni sievästi ristiin samalla kun mies surkutteli kuinka elämäni mahtaa olla vaikeaa ilman naista.
Yksi vahvimmista lapsuudenmuistoistani liittyy uneen, jossa Jeesus ilmestyi arkusta kertomaan minulle etten eläisi pitkään. En kyllä ymmärrä miksi Jeesus oli mennyt arkkuun mutta ehkä se vaan halusi pelotella. Lapsena ja nuorena tunsin olevani fyysisesti ja henkisesti heikompi kuin muut. Tulevaisuudella ei oikeastaan ollut mitään merkitystä kun en myöskään tavoitellut samoja asioita kuin muut ikäiseni. En missään vaiheessa ruinannut muiden lasten tavoin vanhemmiltani rahaa autoon, tupakkaan, leffalippuihin tai huoriin. Elin kuin jossain unessa jossa asioilla ei ollut niin kauheasti merkitystä. Uskoin vahvasti kuolevani nuorena.
Eletty elämätön elämäni näkyy hyvin siinä etten ole kokemusmaailmaltani samaa tasoa kuin useimmat muut ikäiseni aikuiset. Puuttuvista kokemuksista en osaa olla katkera koska useimmat näistä asioista eivät ole minua ikinä kiinnostaneet. Olen opetellut keskustelemaan ihmisten kanssa näennäisen tietävän oloisesti jutuista joista en oikeasti tiedä mitään. Pystyn olemaan rentoutunut ja puhumaan tarvittaessa paljon. Ikävä puoli tässä kaikessa on se että kommunikointi jää hyvin pinnalliselle tasolle. Kun mitään yhteistä ei todellakaan ole niin molemmat osapuolet lopulta kyllästyvät.
Kun luen vaikkapa Ranneliikkeen muita blogeja niin tutkin silmät suurina miltä oikea elämä näyttää. Kertomuksia siitä kuinka töissä on ollut raskasta, mökkiä pitäis kunnostaa ja omalle kullalle silittää villapaitaa. Vielä hassummalta tuntuu avata televisio ja törmätä formatoituihin ohjelmiin joissa ihmiset haluavat kovasti jotain minkä hienoudesta Masalla ei ole mitään aavistusta. Haluaisin kyllä kovasti puhua ja sanoa jotain jos tietäisin mitä. Yleensä tyydyn vain hymyilemään ja sanomaan juuri niitä latteuksia mitä luulen toisen odottavan.
Kirjoittaessani omaa blogiani puhun aika paljon itselleni, jolloin ei lopulta ole niin väliä ymmärtääkö kukaan edes murto-osan siitä mitä kertoilen. Elävässä elämässä taas kummankin oletetaan puhuttaessa ymmärtävän jotain toisistaan. Ihmiset eivät hirveästi vaivaudu puhumaan niille joiden kokemusmaailman he uskovat olevan kovin erilainen. Diskriminoivaa mutta valitettava totuus.
Kun ikää tulee koko ajan lisää niin tunnen vieraantuvani sitä mukaa yhä enemmän ihmisistä. On entistä vähemmän puhuttavaa ja seurauksena tunnen olevani entistä yksinäisempi. Tyydyn tarkkailemaan muita ihmisiä jotta en tuntisi olevani kokonaan yksin. Onneksi minulla on kuitenkin puolisen tusinaa oikein hyvää kaveria, jotka ymmärtävät joitakin puolia luonteestani. Luulen silti että olen heillekin hyvin vaikea palapeli. He varmaan tykkäävät minusta mutteivät oikein hahmota miksi olen aina ja ikuisesti niin täysin Masa.
Läheisyyden puuttuminen on jokaisella elävällä olennolla varmaan se asia johon ei voi koskaan tottua. Aika monella on onneksi olemassa mahdollisuus ja toivo paremmasta. On kuitenkin olemassa niitä, jotka eivät voi syystä tai toisesta koskaan rakastaa. Enkä puhu nyt mistään itseään säälivistä mörökölleistä jotka voisivat mennä ensimmäiseen baariin iskemään naisen/miehen jos vain uskaltaisivat. Tarkoitan niitä jotka ihan aikuisten oikeasti eivät voi kokea läheisyyttä. Luultavasti muiden on aika vaikea kuvitella sellaista tyhjyyden ja rikkinäisyyden tunnetta. Ehkä jopa on parempi ettei sitä edes pysty kuvittelemaan. Iso hali kaikille niille jotka tietävät mistä puhun.
