• Massa

Mummo

Jokin aika sitten sain tiedon mummoni poismenosta. Tapahtumassa ei ollut mitään yllättävää, vanhan ja dementoituneen ihmisen poistumisen ymmärtää paremmin kuin nuoren ja elinvoimaisen. Mummon onni oli, että yksi lapsista jäi aikoinaan kotikaupunkiin muiden muutettua töiden perässä etelään. Omien vanhempieni kaltaiset "kiireiset" kaupunkilaiset kun eivät liian usein vaivautuneet tekemään muutaman tunnin automatkaa vanhaa äitiä tapaamaan.

Mummo ehti elää pitkän elämän nähden Suomen muuttuvan köyhästä maatalousyhteiskunnasta nykyisen kaltaiseksi varakkaaksi mutta paranoidiksi kontrollivaltioksi. Muutoksen vauhti on ollut niin raju, etten usko koko maailmassa olevan montaa yhtä nopeasti ja totaalisesti muuttunutta yhteiskuntaa kuin oma Suomemme. Eikä muutosvauhti ole vieläkään hiljenemässä vaan kansakunnan kollektiivinen tajunta laukkaa globalisaation tahdissa laulaen tälle aikakaudelle soveliaita lauluja.

Mummoa seuratessa mietin joskus miten paljon tapamme käyttäytyä on kulttuurisidonnaista ja kuinka paljon uskallamme antaa tilaa omalle persoonallemme. Rakas isoäitini toteutti mestarillisesti hyvän perheenäidin roolia. Kun ovikello soi ja vieraat astuivat sisään, alkoi heti valtava hyörinä kun piti nopeasti löytää parasta pöytään ja imuroitukin oli viimeksi vasta aamulla. Mummo pystyi keskustelemaan naisten asioista äitini ja muiden hameellisten kanssa, kun taas miehen tai lapsen maailma oli kovin kaukana. Minä taas tunsin itseni hieman vaivautuneeksi kun en osannut jutella mummon kanssa suonikohjuista tai mattojen pesusta.

On kuitenkin väärin sanoa, että mummoni toteutti pelkästään omaa rooliaan. Hössöttävien maneerien alla oli aidosti välittävä ja lämmin ihminen. Herkkuja notkuva ruokapöytä ei ollut teeskentelyä vaan mummo ihan oikeasti hyvästä sydämestään halusi olla vieraskorea. Siinä mielessä ero seuraavaan sukupolveen eli omaan äitiini on valtava. Äitinikin on vieraskorea, mutta kokee tästä pakottavasta roolistaan suurta stressiä. Jopa niin paljon, että salaa toivoo ettei vieraita tulisi ollenkaan. Niitä toki olisi kiva vastaanottaa, mutta kun väkinäinen teennäinen vieraskoreus vie kaikki voimat.

En yhtään pidä siitä, että nykyään kaikkeen vanhaan ja poistuvaan liitetään aina ahdasmielisyysyyden mielikuva. Vastaavasti modernius olisi jotenkin automaattisesti sallivampaa ja humaanimpaa. Mummoni vierasti naispappeutta eikä varmaan myöskään olisi ollut juhlimassa ensimmäisiä homohäitä. Oliko hän siis tämän takia erityisen ahdasmielinen? Isoäitini maailmankuva oli luultavasti melko samansuuntainen kuin tämän palstan supersuosikilla Räsäsen Päivillä. Toisin kuin PR, hän ei tosin koskaan tyrkyttänyt muille mielipiteitään ainoana totuutena. Ei edes omille lapsilleen. Mummolla oli aina ovi auki ja kahvipannu kuumana. Onko tämäkin ahdasmielisyyttä?

Monilla vanhoilla ihmisillä on hieno lämmin kyky kohdata muut sellaisena kuin nämä ovat. Mummoni sukupolvi ei ehkä hyväksynyt samoja asioita kuin nykyiset "suvaitsevaiset", mutta oli jotenkin valmiimpi näkemään asioiden takana olevan inhimillisen puolen kaikesta huolimatta. Elämä oli vaikeaa, virheitä tehtiin eikä mikään ollut yleensä kokonaan mustavalkoista. Hyväksyminen tai hyväksynnän puute ei ollut nykyajan tavoin jyrkkärajaista ja ehdotonta. Kukaan ei ollut kuullutkaan mistään nollatoleransseista. Ihmiset tekivät outoja tai vähemmän outoja asioita ilman sen suurempia julistuksia.

Nykyiset maalaisromantiikalla ratsastavat "rotestiliikkeet" ovat mielestäni hukanneet tässä suhteessa täysin kosketuksen omaan perintöönsä. He kirjoittavat historiaa, jota ei ikinä ollutkaan. Ei elämä ollut ennen jatkuvaa tuomitsemista, moralisoimista, populistista mölötystä ja päätöntä kohkaamista. Ei vanhan hyvän ajan ihmisillä ollut ensimmäisenä mielessä huudella koko ajan isompia vankiloita ja jaotella ihmisiä pelkän jaottelun huvin vuoksi. Suomalainen "maalainen" oli vuosikymmeniä sitten aika leppoisa ilmestys. Rauhallisen ja usein vähän hitaan ihmisen kanssa pystyi keskustelemaan hyvinkin järkevästi. Ei pohjoismaista hyvinvointia olisi ikinä rakennettu aggressiivisella mölinällä.

Mummoni otti jokaisen aina yhtä lämpimästi vastaan. Omasta mielestäni juuri se oli sitä avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta. Ihmisiä voi kohdella hyvin vaikkei kaikkia niiden valintoja hyväksyisikään. Ja vastaavasti jokainen voi olla mukana tukemassa miljoonaa eri virtuaalista vaatimusta paremmasta maailmasta, mutta oikeassa elämässä hajota omaan itsekkyyteensä ja kylmyyteensä. Tätä meillä on tänään tapana kutsua kauniisti individualismiksi. Porukat ulkoistavat hankalilta tuntuvien ihmisten ja asioiden kohtaamisen viranomaisille tai kenelle tahansa jollekulle muulle.

Itse tunnen saaneeni vanhemmilta ihmisiltä paljon ennakkoluulottomamman kohtelun kuin nykyisen "suvaitsevaisuuden" ajan nuorilta aikuisilta. Globaaliin englantia puhuvaan valtakulttuuriin sujuvasti kasvaneet pari-kolmekymppiset ovat myös kasvaneet hyväksymään kritiikittä tämän kulttuurin markkinoimat arvot ja vastaavasti vihaamaan kaikkea sitä, mikä päivästä toiseen hoettujen mantrojen mukaan on vihaamisen arvoista. Nykyään naureskellaan entisten aikojen "yhtenäiskulttuurille", koska kaupasta sai silloin vain kahta eri laatua juustoa tai kolmenlaiset kengät. Nyt erilaisia tuotteita on hyllyt pullollaan, mutta olemmeko me ihmiset itse jotenkin henkistyneet ja monipuolistuneet tämän ansioista?

Pikku hiljaa poistuvan sukupolven myötä maailmasta katoaa paljon rohkeutta ja uskallusta tehdä asioita muilla kuin yhdellä etukäteen sovitulla tavalla. Mummoni ja vanhempieni sukupolvet kapinoivat ja olivat vaatimassa hyvinvointivaltiota ja sosiaaliturvaa. Kuka oikeasti kuvittelee, että nykyiset viherhipsterit ja city-vasurit vaivautuisivat nousemaan sohvaltaan ja siirtymään kaduille twitteröinnin sijaan? Pelkkä ajatuskin tuntuu jo melkein koomiselta.

Mummoni sukupolvella oli yhä tallella usko inhimillisen valinnan mahdollisuuteen. Hänen aikanaan oli vielä erilaisia kilpailevia näkemyksiä siitä, mitä on arvokas ja hyvä kehitys. Nykyiset ihmiset on aivopesty uskomaan ettei nykyiselle globaalin ja kasvottoman rahan vallalle ole mitään oikeaa vaihtoehtoa. Tottakai on. Ei meitä kukaan pakota ase ohimolla äänestämään päättäjiä, jotka antavat markkinavoimille avoimen valtakirjan. Sama pätee koko suomalaisen yhteiskunnan arvoihin. Ei kaikkea ole mikään pakko kopioida muilta eikä teeveestä tutut viihdeteollisuuden levittämät elämänarvot ole ainoa mahdollinen moraalikoodisto. Aidosti itsenäinen kansakunta ei koko ajan alistuneesti sopeudu muiden mielipiteisiin. Sehän jos mikä on sitä paljon parjattua yhtenäiskulttuuria.

Päivästä toiseen hehkutettu erilaisten valintojen värikäs lihatiski on suurimmaksi osaksi täytetty pelkästään yhdentekevillä kulutusvalinnoilla. Länsimaisen ihmisen elämä muistuttaa koko ajan yhä enemmän Lady Gagan konserttia. Vaatteet vaihtuu, show on hieno, mutta itse biiseissä on aika vähän sisältöä. Varallisuus on toki kasvanut ja siitä on aika moni jopa päässyt osalliseksi. Tottakai mummoni arki leskenä ja yksinhuoltajana oli aikoinaan rankkaa. En silti usko hänen olleen koko ajan pelkästään onneton kaiken niukkuuden keskellä. Ainakaan hän ei elämässään katkeroitunut vaan jaksoi loppuun asti kohdella kanssaihmisiään ystävällisesti ja lempeästi.

5 kommenttia

vaeltaja2006

7.7.2013 21:18

Kiitos tästä ajatuksia herättävästä kirjoituksesta ja osanottoni.

Torontosta

8.7.2013 03:20

Hyva kirjoitus, laita se Helsingin Sanomaan. Saavat kaikki lukea ja oppia.

martin

11.7.2013 00:36

Requiem aeternam dona, Domine!
Olen kokenut aivan samaa isovanhempieni sukupolven ihmisistä. Laajemmasta kontekstista en voi sanoa ihan samaa. Minusta nykyinen aika ei ole kokonaisuutena huonompi tai parempi, se on vain erilainen.

Massa

11.7.2013 09:08

Me olemme kaikki myös tarpeiltamme erilaisia ja omasta näkökulmasta tärkeiden asioiden toteutuminen on varmaan ratkaisevaa siinä, miten eri aikakausiin suhtautuu.

Rokkihomo

12.7.2013 21:31

Vaihturi: Minä olen mummofani. Ja olen myös vuosikausia ollut ja sitä mieltä (ja joskus kokemuksesta tiennytkin), että se ahdasmielisyys on nuorempien ja pienenpien mielten juttu, ei monienkaan mummojen sitten enää, ainakaan enää.

Toinen omani elää vielä. Ei häntä rassaa muuta kuin joidenkin muiden ihmisten ulkokultaisuus, tekopyhyys, ja tärkeily. (Ja olen rakkaan mummini kanssa samassa junassa, toki.)