It doesn't get better unless we make it better

Parturini kertoi eilen kammottavan tarinan tuttavansa Egyptin matkalta. Mies oli lomailemassa Kairossa ja päätti ottaa taksin lähteäkseen käymään kaukana Luxorissa. Koska turisteilla on aina kiire päätti taksikuski ajaa pikkukylien läpi aivan järjetöntä vauhtia. Jossain vaiheessa kuuluikin tömähdys ja auton vierestä löytyi alle jäänyt pieni poika. Taksikuski laittoi ilmeisesti kodittoman kuolleen pojan makaamaan ojan reunukselle ja jatkoi matkaa. Turistin täytyi ehtiä nopeasti Luxoriin.

Useimmissa muslimimaissa elää muun yhteiskunnan ulkopuolella valtava määrä ihmisiä joista kukaan ei välitä. Muille he ovat käytännössä pelkkää ilmaa ja täysin läpinäkyviä. Syy löytyy lähes aina siitä että joko itse tai oma äiti on menettänyt tavalla tai toisella kunniansa. Kun sosiaaliturvaa ei ole, täytyy suvun pitää huolta omistaan silloin kun on vaikeaa. Jos äiti on tehnyt valintoja joita suku ei hyväksy hänet voidaan hyvin helposti jättää omilleen. Samalla kyseisen naisen lapset ovat yhtä lailla merkittyjä. Kukaan ei halua pitää heistä huolta jos äiti sattuu olemaan huonomaineinen. Samaan aikaan Yussuf käy polkaisemassa uutta neitsyttä.

Toisessa kehitysmaassa Yhdysvalloissa ollaan puhuttu teinihomojen vai pitäisikö sanoa lapsihomojen itsemurhista. Monet ovat hehkuttaneet "It gets better"- kampanjaa joka on levinnyt myös meille Suomeen. Tarkoitus on varmasti alunperin hyvä ja kampanja aiheellinen jos yksikin nuori saa siitä lisävoimia oman itsensä hyväksymiseen. Yksikin turhaan kuollut lapsi tai nuori on hirveintä mitä kuvitella saattaa ja osoitus siitä että Jumalaa ei ole olemassa tai mikä vielä kamalampaa kyseinen hyypiö ei ole kiinnostunut ollenkaan ihmisten hyvinvoinnista.

Se siis muuttuu paremmaksi joskus vähän myöhemmin? Jos ymmärsin oikein tuo globaaliksi muuttunut kampanja haluaa kertoa nuorille että heidän elämänsä helpottuu aikuistumisen edetessä. Silloin voi elää omaa homoelämäänsä ilman että kenelläkään on oikeutta siihen puuttua. Alaikäisellä nuorellahan ei oikeastaan ole minkäänlaisia oikeuksia tehdä omaa elämää koskevia valintoja ja näin yrittää parantaa sen hetkistä tilannetta. Aina jostain pomppaa esille oma äiti tai lastenhuollon marionetti kertomaan että se ei ole mahdollista. Eihän koulukiusattu homoteini voi vaihtaa edes koulua jos omat vanhemmat sitä vastustavat. Olisko toi elämän paraneminen siis sitä että pääsee aikuisten tyranniasta eroon?

Vielä paljon parempi olisi jos homolasten tilanne voisi olla parempi jo tässä ja nyt ilman odotteluja. Tuntuu aika julmalta ajatella että ensin täytyisi hampaat irvessä puurtaa läpi elämän parhaimmat vuodet ja odotella jotain aikaa kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta oletetaan että homonuoret alkaisivat rohkeasti hyvällä itsetunnolla toteuttaa itseään, olisiko muu maailma valmis siihen? Aikuisten toivehan on aina se että nuori odottaisi asioiden paranemista kiltisti omassa huoneessaan lukien läksyjään ja eläisi vasta sitten joskus kun on tullut aikuiseksi.

Jos omille koulukavereille ei uskalla paljastaa itsestään liikaa niin seuraava etappi on etsiä samanhenkisiä muualta. Siinä vaiheessa "hyvää tarkoittavien" aikuisten ymmärrys alkaakin jo olla tiukilla. Erityisesti alaikäisen nuoren ja aikuisen välinen ystävyys on länsimaalaisessa kulttuurissamme jo lähtökohtaisesti jotenkin epäilyttävä asia. Se että 13-vuotiaalla homopojalla olisi luottamuksellinen ystävyyssuhde vaikkapa eläkeikäisen homomiehen kanssa ei pitäisi olla mitenkään shokeeraava asia tai yleisen kauhistelun aihe vaan normaalia kahden ihmisen välistä vuorovaikutusta.

Nuorison aseman tekee erityisen hankalaksi se että samat "hyvää tarkoittavat" aikuiset eivät ole valmiita tunnustamaan nuoren oikeutta määrätä omasta ruumiistaan. Elintason noustessa puberteetti alkaa aikaisemmin kuin ennen ja nykynuoret ovat muutenkin keskimäärin fiksua porukkaa. Heidän omien vanhempiensa asenteet sukupuolisuutta kohtaan haetaan kuitenkin entistä enemmän Oprahilta, Dr. Phililtä tai Pohjanmaan Marttojen raamattukerhosta. Vanhoillisten ja konservatiivisten asenteiden nousu näkyy ja tuntuu suoraan nuorten hyvinvoinnissa.

Osa ranneliikkeenkin aktivisteista tuntuu pitävän USA:ta jonkinlaisena homojen oikeuksien pioneerimaana. Homoilla riittää lobbareita kongressissa mutta miten on nuorten seksuaalisten oikeuksien laita? Seksivalistus on amerikoissa kuolemassa sukupuuttoon koska yhä useammat vanhemmat pelkäävät tiedon johtavan kokeiluihin. Nuori voi kyllä seurustella ja harrastaa seksiäkin jos onnistuu olemaan jäämättä siitä aikuisille kiinni. Jos jenkkinuoren kumppani on pari kolme vuotta nuorempi edessä voi olla ihan oikeasti vankilareissu ja rikosrekisteri. Kuten jokainen uutisia lukeva on huomannut niin USA:ssa ja myös Englannissa käydään joka päivä lapsia vastaan oikeutta näiden seksuaalisten kokeilujen ja joskus jopa lääkärileikkien takia. Tätä kivaa kulttuuria lisää meille Suomeen?

Mutta muuttuuko se elämä helpommaksi kaikille täällä pohjolassakaan? Kasvavan nuoren kannattaa toivoa että oma seksuaalisuus on jotain helposti hyväksyttävää eli käytännössä puhdasta perinteistä hetero- tai homoseksuaalisuutta. Kuinka moni ranneliikkeen lukijoistakaan on ikinä tullut ajatelleeksi millaista helvettiä suomalaisenkin nuoren elämä voi olla siinä tapauksessa jos omassa seksuaalisuudessa on kiellettyjä, vaarallisia tai ahdistavia piirteitä? Jo pelkästään omissa fantasioissa esiintyvät asiat voivat johtaa epätoivoon ja itseinhoon. Tilanne on vielä paljon stressaavampi silloin jos kyse ei ole pelkästään fantasioista vaan asioista joka hallitsevat koko seksuaalisuutta.

Niinsanotut tavikset käsittelevät seksuaalisia kummajaisia aina mielikuviensa perusteella. Itsensäpaljastaja on kuivahko pitkähkö pälvikalju mies jolla on 70-luvulla ostettu poplari jonka alla ei olekaan enää mitään. Nuoria himoitseva on karvainen isoisä joka haikailee takaisin omaan nuoruuteensa. Alistamisesta tai raiskaamisesta fantasioiva taas on aivan vitun huonotuulinen kirveellä veistetty nahka-asuinen motoristi joka läiskii kännipäissään vaimoaan. Valitettavasti vaan keskivertoihmisiä stressaavat poikkeavuudet eivät synny keski-iän kriisissä sen jälkeen kun peilistä tuijottaa takaisin halvaantuneen gorillan näköinen otus. Rumia, vanhoja ja rappeutuneita ihmisiä on helppo vihata ja pelätä.

Seksuaaliset erityispiirteet ja fetissit kuitenkin seuraavat ihmistä yleensä lähes kehdosta hautaan. Muistan itse vuosia sitten käyneeni ostamassa teinipojalle vaippoja kaupasta kun hän ei sitä itse kehdannut tehdä. Ja vaippaleikit ovat vielä siitä kaikkein helpoimmasta päästä hyväksyä. Jokainen voi miettiä miltä paljon rankempien parafilioiden kanssa yksin jätetystä nuoresta mahtaa tuntua kun jokainen käy vuorotellen tiedotusvälineissä huutamassa miten hänen kaltaisensa ihmiset eivät saisi olla elossa ollenkaan. Kenellä on oikeus vihata nuorta ihmistä sen takia ettei tämä onnistu muuttamaan seksuaalisuuttaan sellaiseksi että muut sen hyväksyisivät?

Tällaisia nuoria ei mitenkään voisi jättää yksin. Yhteiskunnan kiinnostus auttaa on olematon ja edes SETA:n motivaatio ei ole koskaan riittänyt näiden ihmisten huomioimiseen. Ainakaan minä en ole yhdeltäkään suomenkieliseltä sivulta löytänyt mainintaa siitä että homoaktiivit ajattelevat aina välillä heitäkin vaikka eivät haluaisikaan ihan juhlapuheisiin asti heidän olemassaoloaan nostaakaan. Siksi ainakin minä valitettavan usein ajattelen SETA:n pitkäaikaisia toimijoita aika tavallisina arkoina runkkareina jotka ovat enemmän kiinnostuneita gallupeista ja PR-julkisuudesta kuin vähemmän mediaseksikkäiden ryhmien ihmisoikeuksista.

Seksuaalinen tasa-arvo ei ole sitä että aikuisilla homoilla on hauskaa. Se on aikuisten oikeasti sitä että jokaisella on seksuaalisuudestaan huolimatta oikeus olla olemassa. Myös niillä jotka eivät ole heteroita tai homoja. Jokaista yksittäistä tekoa ei voi eikä pidäkään hyväksyä mutta loputon syyllistäminen jonkun synnynnäisen poikkeavuuden takia on harvinaisen raukkamaista varsinkaan jos ei ole tarjolla muuta apua kuin kuula kalloon. Maapallon voi vaikka täyttää erilaisilla "It gets better", "It's gonna get better any day now" ja "It has gotten better though you don't realise it yet" kampanjoilla mutta niiden merkitys jää aika kosmeettiseksi jos todellista halua tai kykyä muutokseen ei ole.

En voi olla ajattelematta sitä pientä auton alle jäänyttä egyptiläistä poikaa. Toivottavasti hän ehti lyhyen elämänsä aikana kokea jotain kaunista ja ainutlaatuista. Tämä blogini on omistettu hänelle vaikken ikinä häntä tuntenutkaan. Lepää rauhassa.