Mopsi's

- Sulkeudun vanhojen muurien sisään, suljen portit ja jätän ihmiset ulkopuolelle -

Olen mietiskellyt, sattuneesta syystä, miksi olen monogamisuuteen taipuva. En oikein pysty olemaan ja elämään "avoimessa" suhteessa. Olen päätynyt siihen, että kyseessä on turvallisuus, ainakin pääasiassa.

Onhan parisuhteessa kyse juurikin MEIDÄN kahden omasta jutusta, jota ei jaeta, eikä voikaan jakaa. Turvallisuus ja tieto siitä, ettei toinen (ainakaan toivottavasti) lähde vain jonkun muun matkaan tuosta noin, helposti, ilman siteitä. Vähän kuin laittaisi omaisuutensa jollaan, jota ei ole edes ohuella köydellä sidottu laituriin; kaikki voi mennä.

Ja sitten, välillä en tiedä löisinkö, kun R ottaa mukavan kuhertelun välissä esiin edelliset "ystävänsä" ja nykyisetkin - tosin kuulemma tällä hetkellä ei-aktviiviset, ei hän kehtaisi meikäläisen kanssa olla, jos jonkun muun kanssa samaan aikaan, kun olen kuulemma niin monogaminen. Hermohan siinä menee! Ei eksät kuulu sänkyyni!

Prkl...ja sitten se on niin heteroa välillä, ettei se helvetti tajua vihjeestä, että hei, turpa kiinni. Suoraakin olen kyllä sanonut, mutta....huoh...miehet....

Our lives,
as fragile as glass,
too often in pieces,
sharp as knives,
for us to piece up,
and move on with our lives.

Olen punnertaessani ja/tai leukoja vetäessäni ilmeisesti tehnyt liikeet liikaa selällä (ja unohtanut vatsalihasten osuuden). Tuloksena alaselkä on kipeä. Pienikin virheliike ja vihlaisee ikävästi. Sohvalta ja tuolilta noustessa täytyy olla oikein ajatuksella mukana, ettei vahingossakaan tee äkkiliikkeitä.

Vittumaista, mutta perspektiiviä siihen, millaista on liikkua paikat kipeinä; ei helppoa.

Ja sitten selän varmaan pitäisi antaa levätä, psyyke ei vaan anna periksi jättää harjoittelua...se viimeinen virhe varmaankin :/

Olen sitä paitsi ihan turvonnut viime viikon jäljiltä. Söin niin epämääräistä ruokaa ja oli muutenkin rytmi vähän eri. Olen varmaan lihonnutkin! Eieieiei...punnerran ja vedän leukoja, vaikka vittu väkisin.

ettei väsymys, myöhäinen ajankohta, viini ja mesekeskustelu R:n kanssa ole hyvä yhdistelmä. Lähinnä turhaudun, vittuunnun ja masennun elämän sekaisuudesta.

Vittu

Lukiessani eri kirjoittajien blogeja, en voi kuin todeta eläväni ja eläneeni aika suojattua elämää, sellaista hyvinvoivaa keskiluokkaista lähiöelämää. Vanhemmilla on aina ollut töitä, ruokaa on ollut eikä rahasta puutetta, turvallisia aikuisia ja sukulaisia ollut paljon ympärillä. Olen saanut paljon asioita, mutta minulla on ollut myös rajat.

Toki isä joi, mutta vain viikonloppuisin ja suhteellisen harmittomasti. Vanhemmat tappelivat usein ja tekivät paljon töitä (varmaankin juuri sen takia, että kotona ollessaan tappelivat usein). Äiti opiskeli muualla aina välillä ja matkusteli ympäri maailmaa. Mutta em. huolimatta muistan jo lapsena ajatelleeni, että minulla on mukavaa ja turvallista, kun monilla luokkakavereilla oli vanhempia lama-Suomessa työttöminä. Olin paljon serkkujeni ja kummieni kanssa sekä yhden hyvän ystäväni kanssa; paita ja peppu -efekti oli meillä.

Kuten täälläkin olen valittanut, olen ilmeisesti elänyt kuitenkin paljon itseeni käpertyneenä, omassa maailmassani pääni sisällä, turvassa perheen ristiriidoilta (molemmat siskotkin muuttivat nuorina pois).

Nyt jotenkin kadun, etten ole kokenut pussikaljakännejä, seksuaalisia kokeiluja, ryhmätymistä yms. teininä. Tuntuu kuin olisin jäänyt paljosta paitsi, vaikka aikuiset aivoni toteavatkin, että tuskinpa vaan olen mitään varsinaisesti menettänyt kasvamalla rauhassa aikuiseksi ja aloittamalla vähän myöhemmin. Tuntuu vain, etten ole elänyt sitä "normaalia" nuoruutta ja olen jäänyt jostain kivasta paitsi. Homomaailmassakin alan olla jo ikäihminen mihinkään villeihin kokeiluihin, enkä ole ollenkaan varma, että perskänninen 24-vuotias kasvatustieteen yo on mitenkään hyväksyttävä näky (noin teini-iän kännikokeilujen takaisinottamisen merkeissä) :D

Sitten vittuuntuu, kun yrittää kaikkea saada kerralla näin vanhempana.

Eniten kaduttaa se, ettei minulla ole yliopistoaikaa ennen olevia ystäviä lainkaan. Se on surullista, sillä ystäväpiirini on pieni, joskin sitä hiljalleen yritän tässä laajentaa.

Onhan se niinkin, että toisten elämä näyttää aina paremmalta kuin oma. Mutta silti se näyttää...

Edit: Tosin Noksu totesi tuossa taannoin tästä asiastani, että ehkä on ihan hyväkin, etten ole ihan kaikkea kurjuutta kokenut elämässäni. Ehkä niinkin...

Olen väsynyt.

Viikko on mennyt ilman minkäänlaista omaa rauhaa. Rakastan seuraa ja muiden kanssa olemista, mutta vain, jos tiedän saavani olla ihan omassa rauhassani sen jälkeen. Viikko missä milloinkin, ja vielä niin, että joku asuu luonani, imee minusta kyllä energiaa aivan liikaa. Huomenna pitää vielä mennä töihinkin.

Fyysisesti ja henkisesti väsynyt, tosin ihan hyvällä tavalla. Olen juonutkin joka ilta jotain - ja meinaan juoda tänäkin iltana, kun ostin Turusta pullon hyvää argentiinalaista viiniä (tai no, en ole ko. rypäleestä tehtyä ennen maistanut, joten en tiedä onko hyvää ;).

Väsymyksen lisäksi olen muutenkin vähän sekaisin R:n vierailun jäljiltä. En tiedä mitä odotin, mutta sain ehkä enemmän kuin ajattelin saavani. Toisaalta en kuitenkaan saanut.

En pidä tuntemattomasta tulevaisuudesta tai siitä, että en tiedä mitä tunnen ja miksi, enkä varsinkaan siitä, että todennäköisesti lyön pääni seinään jossain vaiheessa. Onko elämän pakko olla kantapään kautta oppimista, häh?!

Dekadenttia elämää olemme viettäneet viimeiset neljä päivää, kunnes eilen bussiasemella R:n jätin.

Päivät olemme kierrelleet Raumaa, leikkineet turistia kameran ja kartan kanssa, tonkineet kirpputoreja ja erästä divaria, shoppailleet ja käyneet ulkona syömässä.

Iltaisin olemme nauttineet viiniä (saimme aikaan pienen gay-cat-fightin alkossa :D ) ja menneet ajoissa nukkumaan...

Aamut kummasti venyivät, kun molemmat ottivat neljäksi päiväksi lomaa elämästään ja vain olimme. Sängystä pääsimme ylös kahden tai kolmen aikaan iltapäivällä. Mikä kiire sieltä mihinkään on?

Hieman skitsofreeninen olo tosin jäi, kun olin itse kuvitellut olevani se toista surkeasti kaipaava. En ollut täysin yksin tunteeni kanssa. Päivien saatossa alkoivat yleistyä kommentit: sitten kun tulen seuraavaksi, voisin tulla jo keväällä, meidän täytyy mennä sinne ja tänne jne. Jotain on siis tulevaisuudessa edessä, mutta mitä ihmettä, sitä täytyy jäädä odottamaan.

Eilen, kun hänet asemalle vein, sain jopa halauksen. Mieheltä, joka ei ihastu ajatuksesta näyttää mitään läheisyyteen viittaavaa julkisesti :) No, onhan se hyväksytty tapa miehilläkin, mutta jotain teimme "väärin" sillä ohikulkenut nainen tuijotti minua kävellessäni autolleni.

Asemalta lähtiessäni totesin, että en todellakaan palaa yksin asuntooni. Eihän siellä ole enää näiden päivien jälkeen muuta kuin kylmät seinät ja pimeyttä. Ajoin siis Uuteenkaupunkiin ja takaisin Raumalle kaverin luo. Kotiuduin yhdeltä yöllä. Katsoin televisiota vielä kolmeen, ennen kuin sain kerättyä itseni ja kömmittyä yksin tyhjään, kylmään vuoteeseen. Huoh.

Luen proseminaarityötämme, kun pitäisi kypsyysnäyte kirjoittaa. Tuli vastaan lainaus tiimityöstä, joka toteutuu varmaan liiankin hyvin monilla työpaikoilla:

“There are four people named Everybody, Somebody, Anybody and Nobody. There was an important job to be done and Everybody was asked to do it. Everybody was sure Somebody would do it. Somebody got angry about that, because it was Everybody´s job. Everybody thought Anybody could do it but Nobody realized that Everybody wouldn´t do it. It ended up that Everybody blamed Somebody when Nobody did what Anybody could have done.”

Noinhan se yleensä on :D

Olen kiinnostunut miehistä, vaikka en näe mitenkään mahdottomana elämää naisenkaan kanssa. Rakastun kehen rakastun, ei se sukupuolta katso. Nyt olen kiinnostunut eräästä miehestä, vaikka en olekaan hirveän optimistinen tulevaisuuden suhteen.

Olen aina myös halunnut perheen (ainakin entinen minäni halusi suuren perheen, mutta olen muuttunut sen jälkeen, itse asiassa moni entinen "totuus" on muuttunut).

Heräsin tänään jostain syvältä tulevaan ajatukseen, että jos pariudun miehen kanssa, ne ehkä saa koskaan itselleni lapsia. Olen asian tajunnut, mutta en kuitenkaan. Siis nyt kun olen ensimmäistä kertaa sähläämässä ihmissuhteen kanssa, realisoituu se mahdollisuus, että saatan elää elämäni ilman biologisia lapsia. Tulevaisuuteni isoisänä jää siis valtiovallan armon varaan.

Kamala ajatus...

Haluanko elää ilman jälkikasvua? Onko mahdollista saada molempia ilman hirveää onnenkantamoista?