Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Martin haastoi minut kertomaan itsestäni kuusi ihmeellistä, erikoista asiaa blogissani ja sen jälkeen haastamaan kuusi uutta ihmistä kertomaan omista omituisuuksistaan omissa blogeissaan, sekä heidät haastamaan myös kuusi seuraavaa bloggaajaa kirjoittamaan ja jälleen haastamaan..

Blogiin pitää kirjoittaa myös haastamiensa ihmisten nimet ja pelin säännöt. Haasteesta pitää ilmoittaa haastetulle suoraan hänen oman bloginsa kommentteihin, jotta hän varmasti huomaa. :)

Erikoisia asioita minussa.. niitä on varmaan paljonkin, mutta kun itse on omiin omituisuuksiinsa tottunut, niiden luetteloiminen on vaikeaa.. Kirjoitin luettelon aamulla jo kerran, mutta tässä se on uudelleen muotoiltuna:

-Mä en osaa olla yksin. Kun olen yksin kotona, juttelen koiralle tai laulan ja yleensä mulla on joku toinen ihminen vähintään tekstiviestiyhteydessä. En myöskään osaa nukahtaa jos olen yksin, uni ei vain tule. Jos rakas on poissa kotoa useamman yön, kutsun kavereita yökylään.

-Mä nousen aamuisin aikaisemmin kuin olisi tarpeellista, koska tahdon aamutoimien jälkeen mennä vielä hetkeksi peiton alle ennen kuin on pakko lähteä. Se on mun nautintoni.

-Toinen nautinto on maito. Sitä kuluu päivittäin välillä monta litraa, suoraan purkinsuusta juotuna.

-Mun irrationaalinen pelkoni on pellet ja klovnit ja muut vastaavat maskien takana piilottelevat ihmiset. Sirkus ylipäätään on musta omituinen ja epäilyttävä paikka. Älkää kysykö miksi.

-Mun erityisin taitoni on kyky tartuttaa oma tunnetila muihin ympärillä oleviin ihmisiin. Ilon suhteen se on hienoa, surun suhteen hankalaa. On vaikea löytää lohduttajaa, jos kaikki muutkin alkavat itkeä katkerasti. :/ :D

-Yksi omituisuus on mun fetisismini rakkaan märkään tukkaan. Olipa hän tullut hikisenä treeneistä, suihkusta tai ulkoa sateesta, märkien hiuksien näkeminen herättää mut ihan täysillä. Ja ne on yksin ja ainoastaan oman rakkaan hiukset, ei koskaan kenenkään muun. Tarkoin rajattu fetisismi. Eikä rajaus johdu mun uskollisesta kunniallisuudestani tai mistään, millä voisin ylpeillä, sillä rakkaan märän tukan vaikutus oli minuun ihan sama silloin, kun yritimme elää erossa. Siinä vaan on joku juttu. Mun oma omituinen juttuni.

Siinä niitä tuli kuusi. :) Ja haasteen lähetän Aboalle, Tuille, Cocolle, Millikanille, Druusille ja Audinkopojalle. :)

Me istutaan kaveriporukassa viettämässä perjantai-iltaa. Mulla on kesken kertomus siitä, miten me neljän homon ja yhden naisen voimin koottiin meidän Ikeasta hankittua uutta tietokonepöytää pari viikkoa sitten, kun rakas saapuu siihen jostain, laittaa käden vyötärölle ja puhaltaa lämmintä ilmaa mun kaulalle. Sen otsa tulee jonnekin mun ohimon seutuville, painautuu siihen kiinni ja huulet koskettaa korvaa.

Mun mieleen jää kuva Ikeasta ja tietokonepöydästä, mutta kertomus ja sanat katoaa ja jäljelle jää vain viimeinen, hapuileva, kesken jäänyt lause ja rakkaan hengitys. Painan silmät kiinni.

"Teemun ajatus Seisoo", toteaa ystävä naurahtaen ennen kuin äkillinen hiljaisuus ja meidän intiimiksi muuttunut julkisuutemme käy kiusalliseksi. Tunnen rakkaan vetäytyvän musta vähän kauemmas ja päätäni kääntämättä ja silmiä vielä avaamatta tiedän, miten sen katse minuun on suora, täynnä rakkautta ja ylpeyttä ja huulille nousee virnistys, joka on asteen liian itsetietoinen ollakseen pelkkä hymy.

Kyllä rakas tietää minut. Ihan tarkkaan. Eikä minua haittaa, että se tietää tietävänsä, koska juuri siksi mä sitä rakastan.

Mun ajatukseni on liian seisahtunut tarttuakseni kaverin tarjoamaan ulospääsyyn tilanteesta, jossa liian monta uteliasta silmäparia odottaa tarinan huippukohtaa. En jaksa välittää. Käännän päätä silmät raollaan, katse rakkaan huulilla, korjaan asentoa kääntyessäni sitä päin ja työnnän toisen käden rakkaan lantiolle, toisen ensin paidankauluksen sivusta sisään ja sieltä niskaan, koko kämmenen leveydeltä, sinne mistä hiukset alkavat. Vedän lähemmäs.

Otsat vastakkain, silmät melkein kiinni. Hengitys. Nenän sivu koskettaa toista. Huulet. Vähän raollaan. Tutut, pehmeät, kosteat.

Suudelma on lyhyt ja keskeytyy soivaan ovikelloon. "Mä avaan", rakas sanoo ja on äkkiä poissa.

Pienen, hiljaisen, tasaantumiselle omistetun hetken jälkeen mä saan ajatuksen jatkumaan ja kohta kaverit nauraa tietokonepöydälle. Eteisen ovelta rakkaan palava, tumma, läpitunkeva katse etsii minut. Ja siinä, ei edes vieretysten, olemme kahden koko maailmassa.

Mä nousen sohvalta ja meen sen luo.

Kesäkuussa, viime vuonna, musta tuli ranneliikeläinen. Luin keskustelua, jonka sävy ihmetytti suuresti ja halusin osallistua saadakseni hämmästykselleni äänen, ja sitä varten tarvittiin nimimerkki. Musta tuli kesäpoika. Se on tylsä ja itsestäänselvä nimi, mutta olen siihen kiintynyt. Enkä mä siitä erityistä tai erottuvaa halunnutkaan, sillä jos joku mun kirjoitukseni muistaa, en tahdo sen johtuvan nimestä. Nimi vain kuvaa hetkeä, jona syntyi. Minua hetkenä, jona nimi syntyi.

Silloin oli kesä, kesää mä rakastan ja kesällä oon itsekin syntynyt. Olin sairastanut koko pitkän talven ja varonut viruksia ja bakteereita väsymiseen asti ja maaliskuussa kaikki elämää rajoittavat varotoimet oli viimein purettu. En vielä uskaltanut toivoa, että elämää on kesän jälkeen jota elin, eikä ajatus siitä, kirjoitanko tänne toiste tai miltä kesäpoika syksyn tullen kuulostaa tuntunut ollenkaan tärkeältä.

Tärkeää oli se, että kesä oli tullut ja minä elin yhä. Muu oli optimismia, liian vaarallista.

Kesäpoika kuulostaa joltain ohimenevältä, joka viipyy hetken ja katoaa. Niin kuin kesäkissat tai kesätyöläiset, kesäromanssi, kesäloma. Että elämää on tässä ja nyt, mutta tulevasta ei puhuta. Kun Juhani kysyi multa keskustelupalstalla lakastuuko kesäpoika, kun syksy tulee, kysymys sisälsi vastauksen siemenen.

On totta, ettei minusta tullut kesäpoikaa siksi, että olisin levoton tai aikeissa lähteä, vaan siksi, että pelkäsin katoavani, lakastuvani. Nimi kuulostaa iloiselta, mutta kertoo suurimman pelkoni, kaiken menettämisen pelon. Siksi pidän siitä.

Oon valinnut kirjoittaa kesäpojan, rakkaan ja silkkiturkin pienellä alkukirjaimella. Ne on kuvaavia sanoja, joiden takana on joku, jolla on oikea nimi. Nimissä on jotain syvää ja henkilökohtaista.

Mun toisella mummillani oli pitkä ja hankala etunimi, moniosainen. Sitä ei kukaan saanut lyhentää mummin korjaamatta. "Jos joku on liian laiska lausumaan koko nimeä, ei ole syytä puhua minulle ollenkaan", tuumi mummi ja kotona mä olin salaa loukkaantunut, kun äiti mummin selän takana lyhensi kuitenkin.

Minusta lempinimet kertovat hellyydestä, mutta koko oikean nimen käyttö kohtaamisesta. Oikea nimi on paljon intiimimpi. Toisen nimen sanominen lähentää ja oman nimen kuuleminen pysäyttää. Pysäyttää paljon tehokkaammin kuin mikään muu sana.

Lapsena, seurakunnan kerhossa, me tehtiin luottamus- ja läheisyysleikkejä. Mun lempileikkini oli se, jossa mennään ihan nenätysten toisen kanssa, katsotaan silmiin ja sanotaan ääneen oma nimi. Kumpikin vuorollaan. Ja sitten toisen nimi. Ihan totisena ja toinen kohdaten. Hihittely kertoo suojamuureista. Mä rakastan sitä leikkiä yhä, ja siinä on taikaa.

Kotona äidin ja isän kanssa tehtynä se oli jännittävä. Että isällä ja äidilläkin on oma nimi, ei pelkkää kannettua vanhemman roolia, ja että sen saattoi sanoa ääneen. Ja jossain vaiheessa ystävystymistä testaan jokaisen ystäväni. Joko me ollaan kohdattu ihmisinä, vai jännittääkö, naurattaako sinua tulla lähelle?

Rakas on tottunut nimiin kauan sitten ja kaikissa tilanteissa, sillä nimet ovat minulle intiimejä. "Jos et voi olla minun kanssani tässäni tilanteessa meidät molemmat kohdaten, ei sinun tarvi olla tässä ollenkaan", tuumin minä. Mutten loukkaannu edes salaa, kun rakas mun selän takana käyttää lempinimiä kuitenkin.

Niin päin minä sen haluan. Oikeat nimet kotona, hellittelynimi toisesta muille puhuessa. Veteen piirretty viiva yksityisyytemme ympärillä.

Mä palasin käsi kipsissä sunnuntai-iltana kotona kovassa kuumeessa odottavan rakkaan luo. Nyt me ollaan hoidettu toisiamme ja huomenna rakkaan olisi tarkoitus palata takaisin töihin ja mun ylihuomenna takaisin treeneihin kokeilemaan, vieläkö harjoittelun aiheuttamat tärähtelyt saa murtuneen käden särkemään liian kovaa.

Käden murtuminen oli mun omaa typeryyttä, huonosti vastaanotetun kaatumisen kautta. Treenileirillä pysyin kuitenkin loppuun asti. Sinne uudelleen pääsemistä ei kannattanut riskeerata onnettomuuden takia, sillä vaikka särkevä ja täyden harjoittelun estävä käsi voisikin olla näennäisen hyvä syy jättäytyä sivuun, ei sellainen intohimon puute jää huomiotta, kun paikkoja seuraavan kerran jaetaan. Pitää tahtoa, ja pitää pärjätä. Ja pärjäsinhän minä siellä. Särkylääkkeistä tuli leijuva olo.

Rakas oli alkanut sairastaa melkein heti kun lähdin kotoa. Parin päivän yskimisen ja niistämisen jälkeen nousi kuume ja sunnuntaina mun tullessa kotiin löysin rakkaan sängynpohjalta peiton alle käpertyneenä, yöpöydällä yskänlääkepullo ja lattialla kasa nenäliinoja.

Tänään kotimatkalla koulusta mulla oli todella väsynyt ja masentunut olo. Loma ilman lomaa tuntui väsymyksenä ja siivousta odottava koti veti mielen matalaksi. Raitiovaunu oli täynnä ja sen ikkunat likaiset. Niiden läpi näkyi vain harmaa kaupunki ja likaista lunta. Jossain rautatieaseman kohdilla pääsin viimein istumaan.

Rapaiseen lasiin oli joku piirtänyt sormellaan pienen sydämen. Painoin käden sitä vasten ja piirsin sisäpuolelta samat ääriviivat. Se sai hymyilemään. Pieni viesti joltain jollekin toiselle. Pysäkiltä joku tyttö ja poika lähtivät kävelemään käsi kädessä, samaa tahtia. Ja hetken olo oli taas kevyt.

Mulla on mielessä monta Suurta ajatusta, joita oon miettinyt ja jotka haluaisin jakaa, mutta ne ei suostu muotoutumaan tekstiksi. Jatkan yrittämistä jonain toisena päivänä..

Mä tapasin tänään, tai siis oikeastaan eilen kun kello kerran on jo yli puolenyön, pari ystävää, joista toista en oo nähnyt aikoihin. Me ollaan aikoinaan oltu mukana samassa harrastusryhmässä, mutta sen jälkeen tiet on eronneet ja.. ..no, kaikki kaveruudet ei vaan kestä. Tää taitaa kyllä nyt olla sellainen, joka kestää, vaikka vuosia tulisikin väliin jo useampi.

Me juteltiin läpi kaikki tapahtunut ja kaikki mahdolliset teiniX ja xxx-jutut ja se tuntui juuri siltä, kun aina sanotaan, ettei tunne ikinä erossa olleensakaan. Mä sitten inhoan toistella vanhoja kliseitä, mutta en nyt keksi parempaakaan tapaa sitä kertoa. Ja sit piti henkeviä tietenkin keskustella. Kuten keittiöpsykologiaa, joka on tärkein tieteenhaara kaikista.

Me muun muassa avauduttiin siitä, mikä on paras tapa manipuloida. Siis ei muita, koska sehän tietenkin vaihtelee, vaan että mikä itseen parhaiten tepsii. Kaveriin tehoaa kuulemma parhaiten suora hyökkäys ja nurkkaan ahdistaminen. Ja mustasukkaisuusproblematiikka ajaa pois. Muhun mustasukkaiseksi tekeminen tehoaa loistavasti, ja ihan ehdottomasti toimii syyllistäminen. Valitettavasti mun läheiset tietää sen jo.

Montakohan kertaa mut on puhuttu ympäri tekemään jotain, jota en oikeastaan halua, kun on vedottu jonkun pahaan mieleen tai mihin tahansa maailman ongelmaan lapsityövoimasta kasvihuoneilmiöön. On vain muutamia ihmisiä, joille osaan sanoa Ei. Heille sanon sitä niin usein ja niin kovaa, että tiedän osan heistä pitävän mua maailman itsepäisimpänä ihmisenä. Tietäisivätpä vaan koko totuuden.

Ja sitten lopuksi tietenkin me luvattiin, ettemme käytä saamiamme tietoja väärin. Tosi hienoa! Nyt mä voin aina ja ikuisesti vedota tähän käytyyn keskusteluun, jos erimielisyyksiä tulee.. :)

Ai niin, otsikon aihe: "Teemun tunnistaa siitä, kun se ei räpsyttele silmiään." Hmpf. Mun intensiivisyyttä ei selvästi arvosteta! :D

Nyt painun pakkaamaan, sillä huomenna lähden leirille ja oon viikon poissa. :) Hyvää hiihtolomaa kaikille, joilla sellainen on! Ja hyvää yötä..

Maailma on täynnä hurahtaneita ihmisiä. :)

Mä oon jo pidempään miettinyt ympäristönsuojelua ja sitä, mitä itse voisi sen eteen tehdä. Opettelen sammuttamaan sähkölaitteet, kun en käytä niitä ja säästämään vettä ja tekemään pieniä, tärkeitä valintoja, joita ensin pitää miettiä ja myöhemmin niistä tulee itsestäänselvyyksiä. Paljon on kuitenkin sellaista, jota en tiedä.. kuten aamulla, kun jäin miettimään, kannattaako teevesi lämmittää hellalla, mikrossa vai vedenkeittimessä. Onneksi minulla on joku, jolta voin kysyä.

Mulla on ilmastonmuutokseen hurahtanut ystävä. Kaikki yhteiseksi hyväksi tehty on arvokasta, enkä mä hetkeäkään epäile, etteikö kiinnostus isoihin ja tärkeisiin kysymyksiin kumpuaisi suuresta sydämestä. Hurahtaneen erottaa muista kuitenkin siitä, että hänelle aihe ei ole vain tärkeä aihe muiden joukossa, vaan se on harrastus ja elämäntapa. Kuten että monet meistä pitää ihmisoikeuksia tärkeänä kysymyksenä, mutta siinä vaiheessa, kun Länsi-Andobalian vankilaoloista tietäminen tuntuu itsestäänselvyydeltä, niin voi jo puhua hurahtamisesta.

Koulun jälkeen mä menin tavalliseen tapaani hakemaan silkkiturkkia alakerran poikien luota päivähoidosta kotiin. Siellä oli kylässä joku poikien ystävä, koiraharrastaja, ja vaikka mä olenkin oppinut tietämään jo aika paljon, niin ihan kaikkea mäkään en käsitä. Pevisan ja PRA:n mä tiedän, ja ROPin ja RYPin ja BISsin. Sen jälkeen putosin kärryiltä. Lähdin kotiin ja jätin koiriin hurahtaneet puhumaan keskenään. :)

Kotona mä avasin tietokoneen ja tulin Ranneliikkeeseen katsomaan, mitä tänne kuuluu. Vaeltaja oli etsinyt, kääntänyt ja kirjoittanut monia uusia homomaailman ihmeitä sitten viimekerran ja mua alkoi hymyilyttää. Vapaaehtoistyötä tarvitaan. Ja sitten blogeihin.

Mä oon rakastunut Puutarhaunelmiin. Ei siksi, että olisin kiinnostunut puutarhanhoidosta tai mulla olisi pienintäkään käsitystä siitä, minkä näköisiä kukkia ja kasveja ne on, joista Hortus kirjoittaa, mutta musta on vaan niin hauskaa seurata jotakuta puhumassa jostain, josta nauttii. Kurkistusikkuna toiseen todellisuuteen. Siinä voi sitten istua ja ihmetellä, miten itsestäänselviä kokonaiset maailmat on niihin hurahtaneille.

Akateemiset asiantuntijat on kokonaan oma lukunsa. Niin pientä ja kapea-alaista tieteenalaa tai tutkimuskohdetta ei voi ollakkaan, etteikö siitä riittäisi elämänsisällöksi jollekin tai yhdeksi syyksi olla olemassa. :)

Onneksi.

Mä luin oman blogini läpi ensimmäisestä kirjoituksesta viimeiseen asti. Eri päivien erilaiset tunnelmat palasivat mieleen tosi kirkkaina ja ne tilanteet, joissa olen kirjoittanut.. hassu kokemus.

Jotkin typerät kielioppi- ja kirjoitusvirheet jäivät harmittamaan, mutta päätin etten enää korjaa niitä. Virheet kuuluu elämään, ja ne jääköön todisteiksi siitä, miten moneen kertaan jotain lausetta on korjattu ja väännetty, että asian saisi oikein sanottua, ja että viimeisessä kirjoitusasussa tekstin virheelle on jo tullut sokeaksi. Tai todisteeksi siitä, miten kirjoittamista ei joskus ollenkaan ajattele, vaan sen antaa vaan tulla.

Kyllä mä olen ennenkin näitä kirjoituksiani lukenut, mutta en koskaan kaikkia peräkkäin. Oikeastaan olin yllättynyt, miten kokonaisen kuvan pienet palat antoivatkaan, ainakin minulle, joka tunnen tarinan tekstien takana. Tästä blogistahan on tulossa mun näköiseni. :) Ja mä olen astumassa rajan yli oivaltamaan, miten terapeuttista kirjoittaminen onkaan. Ehkä kohta jo lisään nimeni Aboan blogin listaan, jonne on ilmoittautunut ihmisiä, jotka tahtoisivat kirjoittaa kirjan..

Viime päivinä ei oikein oo ollut aikaa blogille. Ei mun ihan joka hetkeni ole ollut etukäteen aikataulutettu, mutta vapaat hetket täyttyy kaikesta pienestä. Olen saanut kunniatehtävän tarkistaa näytelmän käsikirjoitusta, jota ystäväni muokkaa valmiiksi jo kolmatta vuotta. Siinä on vakavasti sairaan nuoren rooli ja mun tehtäväni on varmistaa hahmon samaistuttavuus myös sellaista oikeasti kokeneiden silmissä. Sen lisäksi oon tehnyt sarjakuvia ja suunnitellut hölmön koreografian tanssille, jota en taida antaa kenenkään koskaan nähdä. Kirjan kirjoittaminen sopisi listan jatkeeksi hyvin. :)

Vaikka kyllähän mä tiedän, ettei kirjoja kirjoiteta. Ne syntyvät sivutuotteina sitten, kun on tarina, joka on pakko kertoa. Mulla ei taida olla sellaista vielä.. Ei sellaista, jonka osaisin laittaa kirjoitettavaan muotoon. On vain harjoitelmia tekstityyleistä ja tunteen tai tunnelman luomisesta. Eikä julkaistavuuden todennäköisyyttä lisää varmaankaan se, että jostain oudosta syystä mun jokaisen harjoitelmani lopputulos on aina homoeroottinen novelli.

Meillä oli viikonloppuna vieraita Oulusta, mun osa-aikainen homoemoni ja hänen ystävänsä. Hauskaa oli, me kierrettiin muutaman kaverin kanssa Helsingin tavarataloja ja Helsingin ja Espoon isot kauppakeskukset ja aika isot kassilliset pohjoiseen kotiinvietäviä löytyi.

Parissa homobaarissa käytiin myös, ja mä tunsin lievää epämiellyttävää oloa, kun toinen tytöistä yritti parittaa mua seuraan tulleen pojan kanssa, mutta loppuillasta he keskittyivät työntämään mua rakkaan syliin ja käskivät pussata. Kun homous on niiiin jännää ja pojat niiiin söpöjä kahdestaan. :D Ja pussattiinhan me. Mulla ei ollut sydäntä sanoa, kun hetkeksi jäimme rakkaan kanssa kahden tyttöjen mennessä tanssimaan ja suutelimme ihan oikeasti ja oma-aloitteisesti, että takaisin tulleen tytön tuijotus parin sentin päästä, nenä melkein poskessa kiinni voi tuntua jokseenkin rajusti häiritsevältä. Rakaskin pidätteli ärtynyttä reaktiotaan kiitettävästi. Ehkä me ei kuitenkaan olla vain söpöjä ja vain tyttöjen takia, ehkä meillä kuitenkin on myös se oma elämä.

Pojat on mustakin söpöjä kahdestaan, mitä cooleimmalla ja hoteimmalla tavalla, mutta koskaan mulla ei oo yhtä homo olo kuin silloin, kun kotona pyörii kaksi homofania. :) Normaalisti en tule ollenkaan ajatelleeksi illalla rakkaan kanssa petiin kömpiessäni ja aamulla sieltä ylös noustessani, että ollaanpa me tosi homoja, että tuohan on kundi ja minä myös, ja että sehän on ihan tavatonta. :D Ollaanpa me tosi homoja, kun tehdään aamupalaleivät ja keitetään puuroa yhdessä, vaikka ollaan molemmat housujen sisältä samanlaiset ja ollaanpa me tosi homoja, kun iltaisin palataan kotiin ja ollaan poikien kesken, söpösti ja ihan kahdestaan.

Homojen baarikulttuuri on naiselle hauska paikka. Monet homot kohtelevat naista kuin prinsessaa, tuoleja tarjotaan, juomat kannetaan pöytään ja kiinnostusta osoitetaan ja tuntemattomat tulevat juttelemaan ilman takatarkoitusta. :) Tai ainakaan se takatarkoitus ei kohdistu tyttöön, jolle tullaan puhumaan, mutta kieltämättä seurueessa olevan tytön seuraan lyöttäytyminen on helppo ja kätevä tie lähemmäs sitä poikaa, johon todellinen kiinnostus kohdistuu.. mutta mitä ei tiedä, siitä ei osaa loukkaantua.

Homobaareissa tuntemattomatkin pojat tulee, halii ja pussailee tyttöjä ilman lähentelytarkoitusta ja tanssilattialla kaikki käpälöivät kaikkia. Kundina mä en kyllä täysin ymmärrä, miksi takatarkoituksettomuus on tytöistä niin hyvä asia, kun putkiaivolle se on kaiken tarkoitus, elämän suola. Kaikkea ei onneksi tarvikaan ymmärtää, riittää, että kunnioittaa. :)

Oulun vieraista oli outoa, kun me tunnetaan niin kamalan paljon homoja, ja joka kerran tekstiviestin piipatessa tai puhelimen soitua tai meilien lukemisen jälkeen he kysyivät, kuka se oli ja onko sekin homo. :) Kyllä mä sanoin, että heidänkin ympärillään on monta, monta homoa joka päivä, vaikka heidän homoutensa olisikin tytöille näkymättömissä, mutta en usko heidän uskoneen. Oulussa taitaa asua monen monta loistavaa näyttelijää ja hyvää valehtelijaa, tai sitten tytöt ovat vain sokeita. Heterot usein ovat.

Mä tiedän monia kundeja suututtavan teinit heterotytöt, jotka tulevat alakultturiin kuin eläintarhaan tai friikkishowhun kurkistelemaan ja ihmettelemään elämänmenoa. Muakin suututtaa, jos sinne tullaan outtaamaan mahdollisesti bongattavia tuttuja tai vihjaamaan, että tuo ei ole ihan normaalia, mutta aidosta kiinnostuksesta en osaa ärtyä. Hyvää tarkoittava ihailu ja ihmettely on hyvää tarkoittavaa, vaikka alakulttuurin etiketti ei olisikaan hallussa.

Silti ennakkoluulottomuus ei ole erilaisuuden ihailua, vaan sen huomiotta jättämistä. Maanantaina oli rentouttavaa palata omien jokapäiväisten kavereiden seuraan ja olla ihan tylsä ja tavallinen taas. :)

Rakas ja minä alettiin seurustella toukokuun ensimmäisenä päivänä ja heinäkuun lopulla mä täytin kuusitoista. Elokuun alussa me mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen. Pikkusisarukset muuttivat pysyvään sijaisperheeseen.

Se oli sellaista kotileikkiä. Toisaalta me oltiin kamalan rakastuneita ja oli ihanaa olla vain kahdestaan ja omassa kodissa. Toisaalta oli aika vaikeaa. Mä tunnustan olleeni hankala. Kun yhden ihmisen huomion piti äkkiä riittää, vaadin sitä ihan koko ajan ja kaikkialla. Ja jos sitä ei tullut, musta tuntui, että kuolen, että tulen hylätyksi taas, eikä mikään ole pysyvää.

Ei se varmaan ollut ihme, ettei rakas osannut luottaa minuun, kun joutui lähtemään armeijaan. Meidän suhde kesti rakkaan intissä oloa pari viikkoa ja kaatui. Minä muutin kämppisten luo, kun ei ollut kotiakaan, jonne palata.

Niistä ajoista kerroin jo aiemmin blogissa Toinen perhe.. Mulla oli toinen poikaystävä sen ajan, kun rakas ja minä olimme erossa ja talvella me palattiin takaisin yhteen.

Ero oli tehnyt meistä jo vähän viisaampia. Kai kumpikin oli ehtinyt miettiä ja kasvaa. Ja ymmärtää, että yhdessä on parempi olla kuin erillään. Ja me rakastimme.

Varmaan jotain siitä, millainen shokki oli, kun sairastuin vakavasti uudelleen, kertoo se, etten osaa sanoa, milloin se tapahtui. Se taisi olla kevättä.. edellisvuonna. Kevät sen oli pakko olla, koska minä olin koko kesän sairaalassa. Odotettu kahdeksantoistavuotissynttäri meni teho-osastolla, silloin mulla oli keuhkokuume. Ja jossain vaiheessa sen jälkeen mulle tuli virustartunta, joka sai hengityksen ja sydämen pysähtymään ja olin hetken kuolleena. Kalenterista katsomatta en osaa sanoa, milloin se oli. Talvella? Kaikki muistikuvat niiltä ajoilta on ihan sekavia. En ole tainnut käsitellä niitä vielä. Oikeastaan en juuri ole miettinyt koko asiaa. Kuolemakokemuksen jälkeen muhun oli kuitenkin tullut Usko. Ensin pienenä ja kysyvänä hämmennyksenä ja sen jälkeen yhä kasvavana isona tunteena.

Rakas pysyi mun rinnalla koko ajan. Se oli kova koulu suhteelle, kun kaikki intiimiys ja arvokkuus revitään ihmisestä pois ja toisen kohtaa heikoimmillaan. Kyllä mä mietin sitä silloin, kun pääsin kotiin toipumaan hoidoista ja rakas oli minua hoitamassa, että miksi hän valitsee minut. Konttaa lattialla siivoten oksennusta ja tukee mua vessapytyllä ja jää viereen, vaikka parinkymmenen metrin päässä toiset samanikäiset, nuoret, söpöt homopojat bilettää baarissa ja pitää hauskaa. Rakas valitsi minut.

Mun toivuttua muutin silti pois. Uusien kämppisten luo. En osaa oikein sanoa minkä takia. Me oltiin molemmat väsyneitä tahoillamme, eikä varmaan osattu tukea toisiamme. Piti saada taas hengittää kaiken jälkeen.

Mä en oo koskaan osannut olla yksin ja jotain suhdeyritelmiäkin oli siinä välissä, mutta eihän niistä mitään tullut. Rakas on mun rakkaani ja me kuulumme yhteen.

Viime kesänä me mentiin naimisiin ja siitä asti kaikki on ollut onnellista, seesteistä. Tuntunut jonkun toisen elämältä ja liian hyvältä ollakseen totta. Välillä on pelottava olo. Sitä on niin tottunut elämään katastrofista toiseen ja että elämä on suurta tunnemyllerrystä ja draamaa ja kuljettaa mukanaan hallitsemattomasti, että kun kaikki näyttää hyvältä, sen pelkää vain enteilevän isoa myrskyä. Ei oikein tiedä, miten tällaista elämää pitäisi elää.

Tässä minä nyt kuitenkin olen.

Jos jotain olen oppinut elämästä, niin sen, ettei mikään, mitä olen kokenut, ole kovin suurta tai ihmeellistä tai ainutkertaista. Ihmisiä elää samanlaisissa tilanteissa koko ajan ja paljon huonommissa. Tuhansia ja taas tuhansia lapsia kasvaa keskellä sotaa ja nälänhätää, ja kuolee ongelmiinsa. Jollain tapaa tahdoin kuitenkin kertoa, kuka olen, enkä voi kertoa sitä jos ei kukaan tiedä, mistä olen tullut ja mitä kokenut. Ja tahdoin, että ne, jotka kokee samaa nyt tai ovat joskus kokeneet, tietävät, että ymmärrän.

Jokaisella on omat kipeät muistonsa.

Mä jaksoin vuoden verran olla vanhempana pikkusisaruksille ja äidille ja hoitaa kodin, raha-asiat, kaupassakäynnit, koulun ja harrastukset. Sitten en oikein enää jaksanut.

Pikkuveli alkoi oireilla. Veli pissasi sänkyynsä öisin ja housuihinsa päivisin, huusi, löi ja potki. En tiedä oliko mun haluni yrittää pitää perhe koossa lojaaliutta vai pelkkää menettämisen pelkoa, joka oli alkanut sisälläni kasvaa, mutta yrittämällä enemmän, mihin pystyin, tein enemmän vahinkoa kuin hyvää.

Elämä oli sekasortoa. Ruoka palaa pohjaan hellalla, mun pitää päästä lähtemään ja veli kiljuu kuset housuissa ja äiti tuijottaa seinää. "Sä voisit joskus tehdä jotain!" mä huudan niin kovaa kuin osaan ja äiti tuijottaa seinää. "Sä voisit joskus tehdä jotain!" mä huudan ja lopulta lyön. Äiti tuijottaa seinää.

Olin neljäntoista, kun viimein hain apua. Äiti pääsi sairaalaan ja me lapset opimme muuttamaan. Välillä oltiin kotona, välillä milloin missäkin. Elämästä tuli sarja menetyksiä.

Olisin varmasti mennyt rikki, jollen olisi - äkisti ja yllättäin - kasvanut isoksi. Löysin pojat, miehet, rakastumisen ja seksin. Sen jälkeen kaikki muu tuntui sivuseikalta. Olin keksinyt tapani saada huomiota milloin haluan ja se toimi. Musta tuli kova poika rakastumaan ja äkkiä oli paljon parempi olla.

Oli hän, jonka tapasin hotellissa. Mä kuvittelin hänen rakastuvan minuun ja että me alamme elää yhdessä, että voisin muuttaa hänen luokseen ja hän palvoisi minua. Hän palvoi minua kolme päivää ja palasi vaimonsa luo.

Oli eräs toinenkin.

Oli hän, joka kutitteli ja kiusoitteli mua koulussa ja yhden kerran tuli yöksi. Mä uskon hänen pelästyneen enemmän itseään kuin minua ja hän päätti tulla heteroksi. En usko hänen onnistuneen.

Oli hän, josta tuli ensimmäinen rakkauteni. Me olimme yhdessä koko kesän ja erosimme, pääsin hänen luokseen syyslomaksi ja erosimme taas.

Oli hän, joka oli tunnettu ilkeydestään ja suorista puheistaan. Me olimme yhdessä ja erosimme monta kertaa.

Vappuna, kun mulla oli ikää viisitoista vuotta ja yhdeksän kuukautta, olin ensimmäistä kertaa treffeillä rakkaan kanssa.