Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Toiset homot ovat stereotyyppisiä. Niin stereotyyppisiä, että heidät voisi sellaisinaan siirtää television komediasarjaan ja tasa-arvohomot loukkaantuisivat stereotyyppisestä hahmosta.

Ei ole reilua, että kokonainen suuri ihmisryhmä leimataan tietynlaiseksi sen äärisosan perusteella. Mutta ei sekään ole reilua, että osaa homoista saa ryhmän sisällä pilkata ja arvostella ja sitä pidetään sosiaalisesti hyväksyttävänä.

Hetero nauraa stereotyyppiselle homoudelle. Homo toteaa, että minä en TODELLAKAAN ole TUOLLAINEN homo, ja pilkkaa mukana.

Ei hän kenties olekaan. Mutta mikä tasa-arvoratkaisu se sellainen on, jossa liian homomaisten homojen haukkuminen on hyväksyttävää ja omaa mieheyttä lisäävää. Miten se eroaa heteromiesten en-todellakaan-ole-homo -pullistelusta?

Ei se eroa.

Neitimäisyys. Synneistä suurin. Sellainen ihminen on paitsi paheksuttava, myös koko yhteisön maineen pilaamisesta vastuussa. Niinkö?

Millä tavalla on hyväksyttävämpää syrjiä ihmistä puhetyylin tai elekielen perusteella, kuin syrjiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella?

Oon ollut pahantuulinen monta päivää. Tuntuu samalta kuin lapsesta joka on juuri oppinut sanomaan EI ja tuntenut vallan jonka sillä saa omaan elämäänsä.

Mä vaan olen armottoman huono olemaan vihainen. Jos olisin siinä parempi, mun ei tarvisi traumatisoitua ja vatvoa asioita niin paljoa kuin nyt täytyy. Tunnen kyllä että kiukuttaa, ärsyttää, suututtaa. Mutta en osaa päästää sitä ulos millään hyväksymälläni keinolla.

Niinpä mä ilmaisen itseäni lähinnä olemalla hymyilemättä ja sanomalla kaikille, että mua kiukuttaa. Ja sitten mua kiukuttaa vielä enemmän, kun kaikki reagoivat siihen hymyilemällä, kuin sille naperolle joka on juuri oppinut sanomaan ei, ja jatkavat juttujaan aivan kuin mitään outoa ei olisi.

Miten voi suuttua ihmisille menettämättä niitä? Miten se käytännössä toimii?

Mulla on ollut mielessä vaikka mitä asioita, joista mun on pitänyt kirjoittaa. Tästä lähtien aion merkitä ylös aiheet otsikkoina tai ranskalaisin viivoin jonnekin talteen, sillä nyt kun mulla on nettiaika ja hyvä hetki mietiskellä ja kirjoittaa rauhassa, kaikki aiheet ovat kadonneet mielestä.

Ei se haittaa.

Se ei haittaa mitään.

Mun bloggaukset on olleet viime aikoina ihan outoja, oman pään sisäisiä hassuja mietiskelyjä, joista ei oo varmaankaan saanut otetta oikein kukaan jollei oo sattunut hoksaamaan mihin milloinkin viittaan. En tiedä miksi mä sellaisia oon halunnut kirjoittaa! :D

Sen kunniaksi täksi päiväksi jokin helppo aihe.

Mä tykkään virolaisesta aksentista. Siinä on jotain niin.. ooooh <3. Venäläinen menee myös, mutta virolainen puheen rytmi, se on ihana. Tykkään viron aksentilla puhutusta suomesta ja viron kielestä, vaikka sitä ymmärrän kuunneltuna tosi vähän. Kirjoitettuna paljon paremmin. En osaa selittää miksi, mutta musta se on .. jotenkin muodikasta. IN ja HIP. COOL ja HOT. :)

Mä tiedän että on outoa ja pinnallista ja syvällisesti ajateltuna kamala ajatus, että jokin kansalaisuus voi olla in tai out, mutta se vaan kuulostaa hienolta, aksentti. :)

Rakas tilasi mulle Tiede-lehden. :) Mä suorastaan leijun ilmassa onnesta kun saan lukea niitä pieniä uutisia ja uusia havaintoja ja keksintöjä joista siellä kirjoitetaan, niin pinnalta raapaisten ja helppotajuisesti että että ymmärrän mistä on kyse ja sitten saan ruokkia niillä omia ajatuksiani ja maailmankuvaani. :)

Maailmankuvista vaatimattomuuteen. Vaatimattomuuteen ja ehkä nöyryyteenkin.

Mä ihailen sellaista vaatimattomuutta ja nöyryyttä, jossa yksilö ymmärtää olevansa vain yksi miljardeista, ei erityisen tärkeä. Ihailen sellaista nöyryyttä, jossa henkilö ei ylpisty siitä mitä osaa tai mikä häntä ilanhduttaa, vaan on siitä kiitollinen.

Sellaisesta vaatimattomuudesta ja nöyryydenvaatimuksesta en tykkää ollenkaan, joka syö ihmiseltä oikeuden hehkuttaa onnistumisiaan, hullaantua osaamisestaan tai kehdata yrittää koko tunteella.

Avoimien tunteiden vaikeudesta puhutaan aina.. Kuinka moni tuntee syyllisyyttä iloitessaan jostain minkä teki itse? Kuinka moni ei kehtaa hehkuttaa iloaan ilmi, koska pelkää etä se nähdään värin. Että se tarkoittaisi kiitollisuuden kadonneen? Ujosteletko olla hyvä? Onko sun vaike aottaa vastaan positiivista palautetta, kehuja jolta kulta.

Kun oot keksinyt jotain erilaista, tuntuuko tarve sanoa silti, että minähän-en-tästä-mitään-tiedä-mutta-..

Musta ei ennen tuntunut. Sitten alkoi tuntua. Nyt en enää anna tuntua.

Jos kaikki on hyviä jossain, niin saahan ne iloita siitä avoimesti? :)

Edit. *blogiin jäi paljon virheitä. näin ne, mutta en sitten tahtonutkaan korjata. selitän jos joku typo tekee jostain kohdasta vaikean ymmärtää, kysy pois :) *