Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Objektiivisuus sosiaalisissa tilanteissa on pelkkä harha. Yleinen mielipide on sekin pelkkä mielipide. Siinä syy, miksi en usko objektiivisuuden palvontaan, sillä minusta on enemmän väliä sillä, mitä ihmiset kokevat tai joutuvat kokemaan kuin sillä, mikä on kaukaa katsojan fakta tilanteesta. Sosiaalisuus on pelkkää tulkintaa ja tulkinta tapahtuu pohjautuen omiin aikaisempiin kokemuksiin vastaavissa tilanteissa.

Niinhän se toimii. Lapsi oppii ensimmäiset ilmeensä äidiltä, oppii peilaamaan niitä ja tulkitsemaan niitä, yhä tarkemmin ja tarkemmin. Ensin erottaa pelkän hymyn ja hymyttömyyden, sitten sävyjä ja erilaisia suruja, erilaisia iloja.

Valtaosa ihmisten viestinnästä tapahtuu tutkimusten mukaan kohtaamisissa muuten kuin sanallisesti, tulkiten äänenpainoja, sävyeroja, valittuja aiheita, ilmeitä, jättäen kaikesta sosiaalisuudesta vain pienen pienen osan toisen sanomisen kuunteluksi, ja lopuksi kuunneltukin tulkitaan. Jos ilme sanoo toista kuin ihminen itse, on tapana uskoa ilmettä yli sanojen sen tulkinnallisuudesta huolimatta.

Ilmeet ja eleet ovat samassa kulttuuriympäristössä kasvaneilla usein niin samanlaisia, että he ymmärtävät toisiaan ihan hyvin. Joskus niin hyvin, että sekin, mitä ei tarkoittanut paljastaa, paljastuu käytöksestä.

Kerrotaan, että vaikeiden ja ongelmaisten ihmisten seurassa kasvaneista lapsista tulee hyviä tulkitsijoita. Heidän selviytymisensä riippuu tilanteiden uhkaavuuden haistamisesta, pienten merkkien tunnistamisesta jotta ehtii suojaan kun taas räjähtää, ja opittu vaikuttaa laajasti elämässä myöhemmin. Joskus luoden pelkoa siellä, missä sitä ei enää tarvittaisi, kun joku vaarallisuuden merkiksi alitajuntaan iskostunut signaali onkin toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle ihan tavallista viestintää, joskus todellisena tarkkutena, kykynä huomata manipulointi ja valehtelu silloinkin, kun monesta muusta tulisi niiden uhri.

Musta tuntuu, ettei kyky tulkita herkästi ole pelkästään opittu, vaan se vaatii tuekseen taipumuksen oppia. Musta tuntuu, ettei jokaisella lapsella ole kykyä tulkita tilanteita, vaikka se olisi hänelle lähes välttämättömyys. Musta tuntuu, että toisinaan juuri kyvyttömyys oppia riittävän tarkasti johtaa väkivaltaan vastaamiseen väkivallalla tai pelkällä apatialla, luovuttamisella, koska hänelle ei siinä ympäristössä ollut muita vaihtoehtoja. Joskus taas elämä vain on niin vaikeasti ennustettavaa, ettei sitä osaa, vaikka omat keinot olisivat huippuluokkaa. Joskus taas ihan ystävällisen lapsuuden eläneet voivat olla herkkiä tulkitsijoita ihan luonnostaan. Sekin on mahdollista, omien kokemuksieni mukaan niin ei vain käy kovin usein. Jos näin on, se on ihan ymmärrettävää, kukin yksilö oppii ne asiat, jotka suojaavat nimenomaan häntä, eikä turvallisessa sosiaalisuudessa eläneen ihmisen tarvi tuhlata energiaansa pikkutarkkaan tunnelmien vaistoamiseen ja toisten ihmisten mielialoihin sopetumiseen.

Omista ystävistäni kaikilla on jotenkin traumaattinen tausta. Kavereistakin monilla. On vaikea ymmärtää ihmistä, joka puhua pälättää omia juttujaan eikä huomaa, että juuri siinä tilanteessa se ei muiden mielestä ole oikein sopivaa. Ihminen, joka jatkaa oman asiansa ajamista samoin keinoin, huomaamatta ja välittämättä siitä, millaisen reaktion hänen keinonsa muilta saa, tuntuu yksinkertaisesti kömpelöltä. Oman kokemukseni mukaan he ovat usein juuri niitä onnellisten perheiden ainoita lapsia, joiden ei ole tarvinnut oppia sopeutumaan siihen, että jonkun toisen tarve voi olla tärkeämpi kuin hänen omansa, eivätkä siksi ole oppineet tunnistamaan, milloin näin on. Varmaan aina ei ole niinkään. Eikä syy edes aina ole aidossa ymmärryksen puutteessa, aidossa oppimattomuudessa, syy voi olla myös haluttomuudessa välittää.

Halu olla oma itsensä, omata omat mielipiteensä ja tapansa on hyvä asia ja hyvän itsetunnon merkki siihen asti, kun se kunnioittaa myös toisten tapoja olla. Sosiaalinen kömpelyys ei musta kunnioita. Se vaatii suurempaa sopeutumista muilta, joiden tunnelmat ja tarpeet jäävät huomiotta, kun yksi tahtoo olla mikä on, ja kenties vielä kehuskelee sillä. Ehkä ero on tavoitteiden erilaisuudessa. Ehkä hän, joka pilaa herkän hetken alkamalla selittää ummetustaan, toivoisi kaikkien muidenkin tekevän niin, olevan itsejään välittämättä siitä, syntyykö mitään yhteistä. Joillekin vain se itse on juuri siinä, yhteisessä hetkessä.

Musta tulee usein sovinnonhieroja, lepyttelijä ihmisten välille. Mä olen se, joka toivoo saavansa herkän hetken etsijät mahtumaan samaan seuraan ummetuksen kanssa erilaisuutta ymmärtäen, vaikka en tiedä, onko se lainkaan paras keino. Ehkä rauhaa etsiessäni olen juuri se, joka yrittää pakottaa joustavia joustamaan aina vain ja yrittää puhua yhteisyydestä ihmiselle, joka ei sitä ihaile. Siinä sivussa kadotan kaiken sen, mitä itseni piti missäkin tilanteessa olla ja tulen pelkäksi viestinviejäksi, sillaksi, kadotan kaiken omani. Kaiken muun, paitsi rauhaan pyrkimisen.

Pikkuhiljaa oon alkanut ymmärtää, että se ei ole kenenkään etu. Että ihmisten voi antaa törmäillä toisiinsa lujaakin, katsella vain vierestä kun niin käy ja nähdä, kuinka ne löytävät omat lokeronsa paikoista, joissa ei tarvi joustaa liikaa siitä millainen on.

Mä vain pelkään, että kaikille ihmisille ei löydykään omaa lokeroa. Pelkään, että jättämällä vaikeat ihmiset taaksemme, emme luokaan onnea, vaan hylkäämistä ja yksinäisyyttä.

Ehkä munkin pitäisi alkaa olla enemmän ja yrittää vähemmän. Katsoa kuinka käy. Roolini oli tarpeellinen ehkä joskus kauan sitten, muttei palapelin palojen viilaamisessa oikein ole mieltä sellaisissa yhteisöissä, joista pääsee pois ja joihin pääsee sisään sen mukaan, minkä kukin kokee itselleen oikeaksi.

Tänään musta tuntuu iloiselle. Tänään juttelin musta tuntuusta ja nyt kun mietin, niin huomaan meidän ehkä puhuneen aivan eri musta tuntuista. Niinpä kirjoitan mistä minä puhuin, ja mistä musta tuntui meidän puhuvan. :)

Musta tuntuu, ettei musta tuntuussa ole mitään vikaa. Musta saa tuntua ihan mille vain. Musta tuntuu, että ihmiset kertovat liian vähän mille niistä tuntuu ja musta tuntuu, että usein kun itse yritän kertoa, sitä ei oikein uskota. Musta tuntuu musta tuntuun välttämisen olevan syy aika moneen ongelmaan, sillä olisi helpompi ymmärtää toisia, kun tietäisi mille niistä tuntuu, kun niistä kuitenkin, joka tapauksessa, ihan sadanprosentin varmuudella tuntuu joltakin.

Musta tuntuu, että oikeassa oleminen on kaiken fasismin alkulähde, ja siksi musta tuntuu musta tuntuun olevan parempi vaihtoehto kuvitellulle objektiivisuudelle. Musta tuntuun välttely luo ennalta epäonnistumaan tuomituja objektiivisuusyritelmiä, kun on olevinaan kuin ei tuntuisi, vaan asiat Olisivat niin, miten ne kokee. Musta tuntuu helpompaa ja kannattavampaa olevan sanoa suoraan musta tuntuu.

Musta tuntuu, että aina ei tule huomatuksi, että musta tuntuu on eri asia kuin mutu, että mutu on sitä, kun musta tuntuu lakkaa olemasta viestin pääsisältö, ja vaihtuu perusteeksi.

Esimerkki siitä miltä musta tuntuu: Musta tuntuu, että on wiisainta pysytellä pois humalaisten lesbojen tieltä baarissa. Sen on elämä opettanut. Vaikka musta tuntuu siltä, se ei sulje ymmärryksestäni pois vaihtoehtoa erehtymisestä, tietoa, ettei kokemus ole yleistettävissä eikä tunne wiisaudesta välttämättä faktaa, tai tietoa siitä, että kaikki omiin kokemuksiin pohjautuva oppiminen on subjektiivista, ja tulkinnanvaraista. Jos musta tuntuu joltain, musta tuntuu olevan vain rehellistä myöntää se. Joskus voi tuntua ennakkoluuloiselle. Kenestäpä ei koskaan.

Esimerkki mutusta: On wiisainta pysyä kaukana humalaisista lesboista. Tiedän sen, koska mulla on asiasta henkilökohtaisia kokemuksia.
Musta tuntuu ei voi olla peruste, jos se on peruste, on kyseessä mutu, ja musta tuntuu että sepä on huono juttu se. On eri juttu kertoa mille tuntuu kuin esittää väitteitä koska tuntuu. Musta tuntuu monesti juuri mutujen johtavan vääriin yleistyksiin ja että juuri mutuilla perustellaan ennakkoluulojen oikeutusta.

Musta tuntuu subjektiiviselle ja musta tuntuu, että subjektiivisuus on oikeutettua. Miljardin ihmisen yhteinen musta tuntuu on vain subjektiivinen sekin, mutta tunteisiin tai kokemuksiin perustuvuus ei ole yhtä kuin turhuus.

Eihän sustakaan?

Juhlitaan mun synttäreitä, olen vähäsen ottanut. Kohta, kunhan toiset saa nenänsä puuteroitua ja tukkansa ojennukseen, lähdetään baariin. Sitä odotellessa tulin pistäytymään täällä, ei me kaikki mahduta kylppäriin yhtä aikaa. :)

Laivalla opitut drinksut maistuu kotona yhtä hyvälle.

Joku muu saa viedä koiran ulos.

Lupasin bilettää kolmeen saakka, sitten vasta saan keskittyä rakastamaan ja alkaa kaivata kotiin.

Yleensä se käy yhdeltä.

Sain hienoja lahjoja. :) Ystävät selvästi tuntevat minut. Niin, ja kortti tuli perille! :)

Hauskaa perjantaita muillekin!

Elämässään törmää monenlaisiin ihmisiin, joista monet katoavat yhtä vähin äänin kuin ilmestyivätkin. Sitä tapahtuu kaikille ja kaikkialla, pieniä kohtaamisia, joille ei koskaan kasva suurta merkitystä ja jotka unohtuvat. Mä katselin vanhoja kalenterejani ja hämmästyin, miten paljon mainintoja siellä olikaan ihmisistä, joiden kuulumisia en enää tiedä, tai vain hyvin pinnallisesti. Noinko paljon me oltin yhdessä silloin?

Ei huomaamatta haipuvissa ihmissuhteissa ole mitään kummallista, vain suoria hyvästejä en tahtoisi koskaan jättää. Välillä sen tietää paremmaksi kuin asoiden pitkittämisen ja joistain eroista voin olla ylpeäkin, itseni ja heikkouteni tuntien. Parisuhteista oon aina osannut erota siististi.

Se saattaa johtua siitä, että niin kamalalle kuin se kuulostaakin, on juuri kaikkein suurimpien tunteiden kohde ja se kaikkein läheisin ihminen myös se, jonka kanssa ongelmien tullessa erot todennäköisimmin ovat nopeita ja lopullisia, eikä toisesta kuule enää. Siihen osaa varautua. Jotkut osaavat jatkaa ystävyytä eron jälkeenkin, mutta kokeilemattakin tiedän, että mä en osaisi. En koskaan enää näe samoin ihmistä, jonka kanssa mulla on ollut seksiä kuin näin ennen sitä. Mulle toisen alastomana kokemiseen liittyy jokin suurempi symbolisuus, että meillä on jokin sellainen yhteinen kokemus, jonka vain me jaamme. Vaikka tietenkin on muitakin ihmisiä ja muitakin kokemuksia, mutta ne eivät mun silmissäni vähennä sen arvoa, mitä juuri meillä on ollut.

En osaa suhtautua kaverina ihmiseen, josta on jo kerran tullut jotain muuta. On parempi irrottaa. Vaikka jokainen irrotus repii musta palan.

Tiedän hylkäämisenpelkoni tyhmäksi ja turhaksi, se on jotain, jonka hallitsemisen opetteluun oon käyttänyt aikaa varmasti tuhansia tunteja. Ei minua haittaa jos ystäväni matkustelevat, menevät töihin tai opiskelemaan kaukaisiin maihin, kunhan lähteminen käy luonnollisesti, jotenkin niin etten huomaa. Jos mun pitää olla se, joka menee saattamaan lentokentälle, tekisi mieleni takertua kiinni ja huutaa. Mielessäni huudan vielä kotonakin. Ja tunnen itseni juuri niin tyhmäksi kuin olen.

Oon kertonut monta kertaa sairasteluistani ja siitä, miten melkein kuolin. Sairaus on mittari ystävyyden kestävyydelle, kun on pelkästään kurja ja pelkästään suljettuna jonnekin, ei pysty ylläpitämään yhteistä kivaa ja oman olon raskaus valuu seinien ulkopuolelle karkoittaen kaikki, jotka eivät oikeasti, syvästi välitä. Sitä huomaa jäävänsä aika yksin.

Mutta mä en kuollutkaan. Tulin taas terveeksi, enkä voinut unohtaa kuka oli pysynyt vieressä ja ketä ei ollut kiinnostanut. Sillon sanoin tietoiset, päätetyt hyvästit monille, ja se oli raskasta aikaa. Nyt kadun, etten sanonut heti kaikille hylänneille. Oma arvokkuus olisi ollut niin paljon helpompi säilyttää.

Oon tehnyt itsestäni pellen liian monta kertaa. Viisitoistavuotiaana aloin tv-chatissa tutustumisen jälkeen tekstiviestitellä erään miehen kanssa. Hän oli aikuinen ja piti mua liian nuorena ollakseni seksuaalisesti kiinnostava, ja tunnettuani hänet pari viikkoa, tapasin rakkaan, enkä sen jälkeen ole juuri ollut saatavilla.

Mä pidin siitä miehestä valtavan paljon. Siksi, että se oli aikuinen ja siksi, että se oli aikuinen homo mies, joka ei kohdellut mua seksuaaliobjektina. Vaikka välillä olisin ollut valmis vääntämään itseni vaikka solmuun, että se oli kiihottunut musta edes vähän. Antanut sillä mulle valtaa itseensä. Kai mä lopulta kuitenkin etsin hänestä isää, tai miestä isän tilalle, joka vietiin pois liian nopeasti.

Hänestä tuli mulle valtavan merkityksellinen, vaikka emme koskaan tavanneet. Me pidettiin yhteyttä yhteensä viisi vuotta, välillä oli taukoja, välillä olimme yhteydessä monta kertaa viikossa, keskimäärin kerran tai kahdesti viikossa. Ja kyllä mä havahduin monta kertaa siihen, ettei hän koskaan ota yhteyttä minuun, vaikka olikin aina ystävällinen kun mä otin. Ja takertuvuudessani ja hylätyksi tulemisen pelossani mä aloin kysellä. Kysellä, välittäähän hän minusta. Haluaahan hän olla minuun yhteydessä. Miksi et koskaan tule luokseni vaan minä aina sinun? Ja hän väisti kysymykset aina yhtä ystävällisesti, antaen mulle mahdollisuuden ylläpitää uskoani omasta tärkeydestäni.

Kunnes mä sairastuin. Hänellä oli kiireitä, eikä hän ehtinyt. Ja mä tiesin, etten ole helppoa seuraa, mutta toivoin niin valtavan kovaa, että hän oikeasti edes vähän voisi välittää. Kun mä olin hengityskoneessa sydämentoiminnan ja spontaanin hengityksen loputtua toista kertaa, rakas laittoi hänelle viestin tilastani samoin kuin kaikille muillekin joita tiedotti kun en itse pystynyt. Vain hän ei vastannut mitään.

Ja minä olin se, joka selvittyäni hengissä kotiin päästyäni kuitenkin tahdoin jälleen kysyä. Etkö sinä välitä? Et edes kysynyt, kuolinko vai selvisin.

Nyt hänet on poistettu elämästäni. Mä lopetin yhteydenpidon yhtenä päivänä, ja ihan varmuuden vuoksi vielä kerroin siitä. Nyt mä en enää tule luoksesi, nyt mä odotan tuletko sinä. Hän oli ystävällinen niin kuin aina. Muttei koskaan palannut. Mä odotin puoli vuotta. Sitten vaihdoin puhelinnumeroni ja nyt hän on poissa. Mä ikävöin häntä yhä. Vaikka nyt jo tajuan, että en minä häntä ikävöi, minä ikävöin sitä ihmistä, joka toivoin hänen olevan, ja josta toiveesta en tahdo luopua.

Mä oon kaksikymmentäyksivuotias ja vasta opettelen elämään ilman isää.

Mä en pidä selvittämättömistä asioista. En osaa ohittaa, enkä unohtaa. Luulen muistavani jokseenkin kaikki selvittämättä jääneet riidat, joita oon käynyt, osan hyvinkin kaukaa. Ei se johdu kaunaisuudesta, vaan siitä ,että kaunaisuudesta luopuminen ei oikein tunnu kokonaiselta, jollei sitä saa tehdä yhdessä toisen kanssa.

Kun me oltiin lapsia, meidän vanhemat tappelivat nähtemme. Mutta ne myös sopivat ja pyysivät anteeksi meidän edessä, selittivät asioita. Vaikka silloin pienenä anteeksi pyytäminen oli joskus vaikea pala, ei sen vaatiminen ollut meillä koskaan tekopyhää, koska se ei ollut vain kasvatusta, lapsilta vaadittua, se oli osa elämää. Ihmiset riitaantuvat, mutta se ei tarkoita hylkäämistä.

Kun musta tulee lapsen vanhempi, on sovinto yksi niitä asioita, jonka tahdon opettaa kuin mulle on opetettu. Jotkut ovat sitä mieltä, että lasten nähden ei saisi riidellä, koska se aiheuttaa lapsessa niin suurta stressiä ja itsesyytöksiä. Mä olen eri mieltä. En tahdo suojella lasta noin normaalilta stressiltä, musta tärkeintä on osoittaa, että vaikka sitä välillä elämässä on, se loppuu aina. Siitä selviää hengissä, eikä maailma kaadukaan. Me osataan rakkaan kanssa riidellä ihan rakentavasti. Meillä ei nimitellä. Meillä ei olla väkivaltaisia. Me kunnioitamme toisiamme silloinkin, kun suututtaa. Senkin mallin olen oppinut kotoa. Senkin tahdon siirtää eteenpäin.

Meillä oli sääntö, että jos loukkaa toista, pitää pyytää anteeksi, eikä sitä koskaan väärinkäytetty. Jos syyllinen ei ollut selvillä, piti kaikkien osapuolten pyytää. Jossain vaiheessa elämääni mä ajattelin anteeksipyytelyn olevan aina jaloa ja oikein, vaikka nöyrtyminen silloin, kun tiesi, ettei syy ollut yksin minun, oli joskus vaikeaa. Lopetin sen, kun tajusin kehittäneeni defenssimekanismin liikaa nöyrtymistä vastaan, ja alkanut tuntea ylpeyttä anteeksipyyntökyvystäni, kun muut olivat siihen mielestäni aivan liian lapsellisia.

Silloin kehitin itselleni rajat. Rajat, joiden yli ei saa astua. Asioita, jotka koen loukkaaviksi, ja joita tehneen tahdon myöntävän, että teki väärin. Muuta ei tarvi, myöntää vain. Olin hölmö. Sori.

Oman rajan saaminen teki nöyryydestä aitoa, tasavertaista sopimista. Se tuntuu tosi hyvälle monen vuoden syntipukkiuden jälkeen. En voi antaa kohdella itseäni miten vain. En enää.

Ja tietenkin kunnioitan yhä toisten rajoja. Osaan yhä pyytää anteeksi, kun oon loukannut, silloinkin kun se ei ollut tarkoitukseni. Kunhan loukkaantumisesta kerrotaan. Oon pyytänyt anteeksi silloinkin, kun en oo edes ollut varma, mistä teostani pyydän, vaan vain sen, että jotain on tapahtunut. Nekin ovat niitä tilanteita, jotka jäävät vaivaamaan. Juuri siksi, että pyydän aidosti. Ja mietin, mikä meni vikaan, että tungin itseni toisen henkilökohtaiselle, suojatulle alueelle.

Anteeksi antaminen on ihan oma juttunsa. Se on jotain, mikä tapahtuu enemmän oman itsen sisällä, kuin ihmisten välillä. Siitä kirjoittelen lisää ehkä joskus myöhemmin. :)

Tulipa vuodatus. :D

Eilen oli meidän kaksivuotishääpäivä. Siitä en kerro sen enempää. Tänään on mun 21wee-synttärit. :) Niitä juhlitaan vasta viikon päästä.

Oon kuluttanut päiväni tehden kaikkea hassua. Tai ei nyt ehkä hassua kaikilla mttapuilla, mutta epätyypillistä itselleni. Oon tuijottanut koko illan Subilta realitysarjoja, ja ollut ihan ekstaasissa. Ihan turhaan tulee huokaistua ja käännettyä kanavaa, kun sieltä tulee helppoa tusinaviihdettä. Helppo tusinaviihde on hauskaa. :)

Koomikkonaisen pyrkimyksista suuremmaksi julkkikseksi en jaksanut oikein innostua. Dickinsonin mallitoimisto oli jo paljon kiinnostavampi, homoja, homoja ja homoja. :) Tajunnan räjäyttäjä onnistui räjäyttämään tajuntani. Criss Angel on SEXY. En mä kauheasti keskittynyt sen tekemiin temppuihin, mä keskityin miettimään miten raastava parisuhde mulla ja Criss Angelilla olisi, kun toinen on ammattimainen extreme ja mä turvallisuushakuinen tuhmiin poikiin rakastuja.

Miten niin mä huolestun turhista asioista? Miten niin ajattelen liikaa? :D

Hurjat Hoganit eivät säväyttäneet. Rokkarille morsian säväytti. Tai oikeastaan Bret Michaels säväytti. En oo ennen tajunnutkaan kuinka paljon tykkään rock-henkisistä miehistä. :) Tätä täytyy katsoa uudelleen. Mä toivon että se valitsee Samin tai Jessin. Muuten saatan joutua olemaan tosi pettynyt miehiin ja elämään ja hautomaan itsemurhaa.

Myöhemmin tänään tulee vielä Tosipaikka-dokkari, Madventures ja illan päätteeksi Supernatural ja Buffy, vampyyrintappaja.

Täydelliset synttärit. :)

Tänään kirjoitan kasan ajatelmia pinnallisuudesta. Ihan vain siksi, kun muutkin bloggaajat ovat sitä miettineet, ja sen inspiroimana mäkin aloin ajatella. Pinnallisuuteen littyviä juttuja on lähiaikoina miettinyt ainakin Mary Bell, jonka blogista pidän paljon vaikken aina olisikan samaa mieltä, ja StellaGRRRR, jonka blogia luen edelleen, vaikken olekaan oikeutettu sitä kommentoimaan.

Itse tarkoitan pinnallisuudella sitä, että on ulkonäkö-, maine-, julkisuus-, ura- tai rahakeskeinen. Ja keskeisyydellä taas tarkoitan sitä, että arvottaa itseään ja muita ihmisiä sen - uran, rahan, ulkonäön - mittareilla. Ulkonäöstä puhuttaessa ei musta ole merkitystä sillä, onko ihmisen maku persoonallinen vai länsimaista keskiarvoa. Sillä on merkitystä, mittaako itseään ja läheisiään ulkonäkökriteerein. Mitä enemmän mittaa, sen pinnallisempi on, mitä vähemmän mittaa, sen vähemmän pinnallinen.

Pinnallisen kuvan saa ihmisestä, joka puhuu ulkonäöstä usein, ja varsinkin jos vertailee ihmisiä keskenään. Itseään muihin, muita itseensä, kavereita toisiin kavereihin. Kommentoi tuntemattomia turuilla ja toreilla. Mä en tykkää sellaisesta tavasta ihmisissä, mutta toisaalta en pidä hurskastelustakaan. Ihmisellä on silmät siksi, että niillä voi katsella, eikä musta ole ihan viisasta vaatia, ettei näkemästään saisi olla mitään mieltä. Mielipiteiden tärkeysjärjestys kyllä kertoo ihmisen persoonasta.

Yksi ystäväni osui musta asian ytimeen sanoessaan, ettei häntä haittaa, jos ei kelpaa jonnekin tai jollekulle ulkonäkönsä tai ikänsä vuoksi. Silloin voi edes syyttää toista pinnallisuudesta. Mutta mitä tehdä sitten, kun tulee hylätyksi luonteensa vuoksi? Se ei ehkä ole pinnallista, mutta tuntuu paljon pahemmalta juuri siksi.

Pinnallisuudesta vapaata ihmistä ei kiinnosta miltä kukin näyttää. Se, että sattuu pitämään lihavuutta, isonenäisyyttä tai syyläisyyttä esteettisenä, ei taas ole mitenkään erityisen jaloa tai syvällistä. Se on pelkkä makuasia.

Omaa pinnallisuuttani en oikein osaa arvioida. Raha tai ura eivät kiinnosta mua, sen tiedän ihan varmaksi. Ulkonäöstä en osaa sanoa, siinä suhteessa oon päässyt niin helpolla. En mä erityisen paljoa aikaani kuluta peilin edessä tai koristellen itseäni, mutta se johtuu ehkä kuitenkin enimmäkseen vain siitä, että omat kauneuskäsitykseni ja oma ulkonäköni eivät eroa toisistaan liikaa. Ja niissä asioissa, missä eroavat, ei mitään ole tehtävissä. Jos mulla olisi hiirenharmaat hiukset, kuluttaisin enemmän aikaani niitä värjäten, kuin mitä nyt oon tehnyt. Jos olisin kaljuuntunut, voisin haluta hiussiirteitä. Jos hampaissani olisi tummentumia, tahtoisin käydä valkaisussa. Se, etten ole joutunut keskittymään tuollaisiin asioihin ei vapauta minua pinnallisista ajatuksista, se tekee musta vain onnekkaan.

Kuten moni muukin, mäkin pidän siitä, että muuten kauniissa kuoressa on jokin epätäydellisyys tai särö. Toisaalta vakavasti yleisen kauneuskäsityksen vastaiset kasvot saattavat herättää mussa suuria hellyyden tunteita. Mutta ei sekään ole jaloa. Sehän on päinvastoin juuri sitä, että tunnistaessani jonkin ihmisen kauneusrajoitteiseksi, mussa herää sääli ja sen synnyttämänä lämpimät tunteet. Oikeastaan se, minkä koen hellytenä onkin siis koppavuutta, yläpuolelle asettumista.

Onneksi sitä tapahtuu hyvin harvoin.

Mua ei ole koskaan sanottu pinnalliseksi. Ei ainakaan vasten kasvojani, sitä en tiedä, mitä selkäni takana puhutaan. Se voi johtua joko siitä, etten ole sitä, tai sitten siitä, että ihmiset joiden seurassa liikun ovat pinnallisempia kuin minä, eivätkä arvostele siksi. Vuoren vieressä kivi ei näytä niin suurelta kuin hiekan seassa, eikä vuorikaan näytä pahalle vuorikiipeilijän silmin. Mun bestiksiini kuuluu muunmuassa valokuvaaja ja stylisti, näyttelijäopiskelija ja tanssija. Estetiikasta nauttivia ihmisiä. Ehkä se kertoo musta enemmän kuin minä itse.

En kiellä olevani esteetikko. Kauniita asioita voi tuijottaa pitkäänkin, ja kyllä mä tiedän ihan tasan ja tarkalleen, millaiset seikat ihmisessä tekevät hänestä silmissäni kauniin. Hirvittävän pinnalliseksi en silti tunnustaudu minäkään, juuri siksi, että esteetikkona ystävystyn helposti toisten esteetikkojen kanssa sen sijaan, että etsisin ystäviksi esteettisiä ihmisiä. Enkä mä tarkoita että ystäväni olisivat erityisen epäesteettisiä, vaan sitä, että se ei ole musta tärkeää ovatko vai eivät.

Vaikka toisista ihmisistä tai toisten elämästä ei koskaan voi tietää faktoja kovin tarkalleen, on mulla silti taipumus luokitella jotkut perustelut tekosyiksi. Mun on esimerkiksi vaikea uskoa, että ketään kutsuttaisiin usein pinnalliseksi vain siksi, että hän on kaunis. Eihän pinnallisuus ole pintaa, kauneutta tai näköä, vaan käyttäytymistä. Se on samanlainen itsensä ylentämisen oikotie kuin on ajatella kaikki kritiikki kateudeksi.

Toisinaan tuntuu, että juuri ne ihmiset, jotka tuntevat itsensä useimmin väärinymmärretyiksi ovat heitä, joiden motiiveja muut ymmärtävät paremmin kuin he itse. Virheensä kaikissa.

Mä luulen aika monen erilaisuutta kaihtavan homon tuntevan erilaiset seksuaalisuuden toteuttamistavat uhaksi niiden syntisen leiman vuoksi. Helposti tulee ajatelleeksi, että irtoseksi on valinta käyttäytyä moraalittomasti. Mutta miten pitkälle se todella on valinta? Tietenkin jokainen teoriassa päättää aina, harrastaako seksiä vai ei, ja jos niin missä, miten ja kenen kanssa. Homona pitäisi toisaalta ymmärtää sekin, että se, mistä ja kenestä pitää ei ole mikään suora valinta, vaan siihen vaikuttavat paljon monimutkaisemmat tekijät. Valinta on ainoastaan se, toteuttaako halujaan vai eikö toteuta. Eikä ihan yksinkertainen valinta ole sekään. Selibaatti ei kertakaikkiaan sovi kaikille. Miksi kieltäytyä jostain, mitä oikeasti kaipaa, jos sen toteuttaminen ei loukkaa kenenkään oikeuksia?

Puskaseksiä voivat käydä harrastamassa sellaisetkin miehet, jotka vain kaipaavat seksiä ja kokevat sen helpoksi tavaksi. Sellainen ihminen todella valitsee, sillä jokin toinenkin paikka tai tapa voisi olla hänelle aivan samanarvoinen. Toisaalta on aina niitäkin, jotka pitävät nimenomaan seksistä ulkona, nimenomaan ryhmäseksistä, nimenomaan anonyymistä seksistä, ja jotka valitsevat vain sen, toteuttavatko itseään vai pidättäytyvätkö. Joillekin pidättäytyminen voi olla oikea vaihtoehto, jollekin se voi aiheuttaa samanlaista angstia kuin itsensä kieltäville kaappihomoille aiheutuu julkihomoista.

Kun olen itse ollut elämästäni sinkku vain muutaman kuukauden sen jälkeen kun kasvoin seksuaalisuuteeni, olisi helppo tuomita irtoseksin harrastajat moraalittomina. Pitää sitä syntisyytenä, johon Minä en Koskaan Sortuisi. Mutta eihän se olisi totta. Mä elän parisuhteessa, koska nimenomaan tahdon elää parisuhteessa, ja sitä haluani oon toteuttanut niin estottomasti, etten ole ehtinyt sinkkuna vanheta. Elän parisuhteessa myös siksi, että mulla on käynyt hyvä tuuri ja olen aina vetänyt puoleeni nimenomaan sitoutumishaluisia kundeja. Mutta siitähän mun pitää olla kiitollinen, ei ylpeilevä. Kun kaikista sitoutumishaluistani huolimatta oon ehtinyt sänkyyn kuitenkin jo kahdentoista kundin ja miehen kanssa, en edes uskalla ajatella, miltä seksitilastoni näyttäisivät, jos olisin koko tämän ajan ollut sinkku. Tai miltä ne näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua, jos en vieläkään olisi löytänyt ketään. Miltä minä näyttäisin moraalinvalvojien silmin, jos olisin sinkkuna sekstaillut yhtä usein kuin nyt oon parisuhteessa?

Sinkkuus voi olla valinta, parisuhde ei koskaan ole pelkästään sitä. Siihen kun tarvitaan kaksi.

Jotkut ihmiset voivat elää seksittä helposti, joillekin se on valtavan vaikeaa. Tärkeintä on tunnistaa se, mitä todella haluaa ja mitä todella tarvitsee. Olisi paljon enemmän väärin sitoutua monogamiseen parisuhteeseen siksi, että niin on "oikein" tehdä, vaikka oikeasti ei muuta haluaisi kuin olla villi, vapaa ja etsiä kokemuksia. On paljon parempi, että vapaudenkaipuuta kokevat vapautuvat keskenään, kuin pakottaa heitä parisuhteeseen. Silloin uhreja olisivat suhteen molemmat osapuolet.

Yleiseen irtoseksin ihailuun en usko. Sellaiseen, joka ajaisi vastaavasti pusikoihin ne, jotka eivät sinne emotionaalisesti sovi. Jokainen voi kuitenkin todella tuntea vain itsensä, siksi ulkopuolinen ei voi tuomita kenenkään toisen tekoja. En minä voi tietää, kuka on pusikossa tai homosaunassa silkkaa moraalittomuuttaan, kuka vapauden huumassa ja kuka siksi, että se on hänen todellinen luontonsa, valitsematon ja pyytämättä itseen kasvanut.

Miten voisin arvottaa muiden motiiveja, kun en tunnista edes omiani?

Se, että mun haluni ja himoni ovat aika peruskamaa, ei tee musta erityisen moraalista. Sehän tekee musta nimenomaan estottoman omien halujeni toteuttajan, jonka pitäisi ymmärtää sama muissa. Jostakusta sama käytös voi tehdä moraaliin uskovan kieltäytyjän, mutta eikö muiden tuomitseminen siitä, mitä itsekin haluaisi, mutta ei voi itselleen sallia, ole lopulta pelkkää kateutta ja estoisuutta?

Aluksi tuntui vähän orvolta olla laivalla yksin.

Mulla on töitä Tukholmassa, projekti jonka alku on siirtynyt ja venynyt, mutta vihdoin jotain näyttäisi alkavan. :) Mä kävin paikanpäällä näyttäytymässä päätösten tekijöille, mutta rakas ei päässyt mulle matkaseuraksi. Loppujen lopuksi oli ihan hyvä kokemus olla reissussa itsenäisesti.

Laivalla kävin syömässä, shoppailemassa ja bongailin homoja. Niitä löytyi kolme paria. Kävin laulamassa karaokessa Päivänsäteen ja menninkäisen Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan innoittamana ja Frederikiä ihan kurillani. Kävin hakemassa ruutu- ja raitapaitamiesten vaimoja tanssiin, joka oli ehdottomasti hauskinta koko illassa. Joidenkin kanssa juteltiin pidempäänkin. Ruutu- ja raitapaitamiehet eivät tuntuneet pahastuvan, mä oon kai riittävän nuori ja riittävän sukupuolineutraali, etten tunnu uhalta tai kilpailijalta, ja rouvat tuntuivat olevan mielissään. Mielissään siitä, että haetaan ja siitä, että pääsee tanssimaan. En nähnyt muiden hakevan ketään.

Myöhemmin discossa eksyin ikäiseeni seurueeseen, jossa join kunnes alkoi väsyttää. Yhden tytön kanssa vaihdettiin numerot ja mese-osoitteet. Aamuyöllä me istuttiin kahdestaan ikkunalaudalla käytävän varrella katsellen vettä, juteltiin ihmissuhteista ja halittiin.

Takaisin hyttiin suunnistaessa olin jo niin humalassa, että laivan käytävät olivat kapeutuneet ja keinuvat. Puolisammuneena oli helppo nukahtaa hytissä yksin. Sitä en kotona osaa, yksin nukahtamista.

Aamupalabuffetissa oli täyttä. Mä istuin yksin kahdeksan hengen pöytään, se oli ainut kokonaan vapaa pöytä, enkä tahtonut tuppautua kenenkään seuraan. Mun seuraksi tuli perhe pienen vauvan kanssa, jota mä sain vuorollani hyssyttää sylissä. Pelkkää vauvaa, en sentään koko perhettä. :) Hän oli suloinen. Mä kerroin meille tulossa olevasta pienestä ja mietin vasta myöhemmin laivasta ulos kävellessä, että mitähän olin mahtanut puhua ja miten. "Mun ja mun siskon vauva" voi kuulostaa vähän oudolle vieraissa korvissa.

Mä oon keksinyt, miksi tunnen niin korkean muurin itseni ja akateemisuuden välissä. Ei kyse tietenkään ole opiskelusta tai tiedosta itsestään, kyse on ilmapiiristä ja ihmisistä. Enkä mä tietenkään tiedä sitäkään, millainen ilmapiiri yliopistoilla vallitsee. Kyse on ihmisistä ja ihmisten tavoista kertoa. Eikä sittenkään tietenkään kaikista akateemisista ihmisistä, vaan nimenomaan niistä muutamista kohtaamistani ihmisistä, jotka tuntevat suurta tarvetta mainostaa akateemisuuttaan. Eivät kaiki tunne.

Mä ymmärrän kyllä, miksi he tuntevat. Ymmärrän, että juuri sillä tietyllä tavalla ajattelevat ja kertovat ihmiset löytävät kotinsa ja kaltaisiaan juuri niistä ympyröistä. Mutta se juuri tietty tapa on samalla se tekijä, jota mun on vaikea ymmärtää, johon on vaikea samaistua ja jonkalaiseksi en itse tahdo tulla.

Joidenkin korvissa analyyttisyys ja asiallisuus kuulostavat objektiivisilta, mutta mun korvissani ne kuulostavat kylmiltä ja tärkeileviltä. Mä inhoan sitä, kun huomaan omassa puheessani opettavan ja analyyttisen soinnin. Tahdon vain kysellä, en koskaan opettaa.

Sanojen täsmällisesti määritellyillä merkityksillä voi olla paikkansa väitöskirjatilaisuudessa, mutta ei sosiaalisuudessa. Sosiaalisuudessa merkittäviä ovat sanojen sävyerot ja syyt sille, miksi juuri sellaisen sävyn sisältävät sanat on koettu parhaiksi valita. Merkitäviä ovat luodut tunnelmat ja käytetyt tunnesanat, sekä suorat, että tunteisiin vetoavat ylisanat. Sosiaalisuus on oman kokemuksen jakamista, ei faktatiedon siirtämistä.

Lähes kaikki mua lähellä olevat ihmiset ovat jollain tavalla luovia. Mä koen kodikseni ympäristön, jossa ei yritetä opetella täsmällisyyttä, vaan rikkoa sitä uusin keinoin, saada aikaan jotain ihan muuta kuin alkutekijöistä olisi voinut olettaa. En halveksu loogisuuden merkitystä yhteisen ymmärryksen luomisen taustalla, en vain koe, että sen pitäisi olla kaikki. En tahdo rajata maailmaani siihen, mikä on, vaan kurottaa kaikkialle, mitä se voisi olla.

En tahdo tulla atominhalkojaksi, mutta silti olen kiinnostunut siitä, mitä atominhalkaisija on saanut selville. Tieto sellaisenaan on kiinnostavaa. Mua vaan pelottaa mennä sen atominhalkojan luo kyselemään tyhmiä, jos vastassa on sellainen tunnekylmyyden seinä, joka mun mielessäni tiedeyhteisöjä ympäröi.