Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Yhdeksänvuotissynttärieni jälkeen kaikki romahti. Romahti niin nopeasti, ettei minulla ole selkeää kuvaa mitä tapahtui tai missä järjestyksessä. Yhtenä päivänä vain olin sairas ja mut kiidätettiin terveyskeskuspäivystyksestä ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan. Mä muistan kasvavan pelontunteen sen matkan aikana ja huolestuneet vanhemmat, joiden itku kertoi, että nyt on tapahtunut jotain kamalaa.

Tuomio oli verisyöpä. Huoleton hippilapsen elämä mennyttä aikaa.

Mä muistan sairaalasängyn, letkut ja kojeet. Muistan omat kädet, jotka olivat mustelmaiset ja turvonneet ja muistan pois kesivän ihon. Mä muistan väsymyksen ja miten tahdoin jo luovuttaa. Muistan, miten monesti kaiken piti olla paremmin ja minun parantua jo, mutta että koskaan se ei ollut totta. Paljon muuta en muistakaan, eikä minulla ole siitä muuta sanottavaa. Leukemia vei minulta kolme vuotta ja uskon elämän kestävyyteen.

Syövästä ei koskaan tiedä, milloin se on todella ohi. Onko se ohi, vai nukkuuko se vain? Elämää oppii olemaan suunnittelematta ja oppii olemaan haaveilematta kaikesta, mitä ei voikaan, jos. Oppii myös elämään nyt, koska muuta ei ole. Elämä on pelkkä pitkä nyt.

Nyt oli jatkunut jo vuoden ja mä aloin voida hyvin. Kävin jo omaa koulua ja harrastinkin ja aloin muistaa, mitä on olla elossa. Mä olin jo kolmetoistavuotias, mutta monella tavalla ikäistäni nuorempi, kun lapsuutta oli jäänyt elämättä. Toisin tavoin ikäistäni paljon vanhempi, samasta syystä. Kaikki meni ihan hyvin siihen iltaan asti, jona äiti avasi oven kellon soidessa ja siellä seisoi poliisi.

Isä ei tulisi enää kotiin. Pahoin palanut, kuollut jo kun apu saapui, autosta ei paljoa jäljellä. Pärjääkö rouva nyt täällä yksin lasten kanssa, soitetaanko jollekin, pääseekö joku auttamaan rouvaa. Kyllä te pärjäätte? Otan osaa. Hei hei.

Äiti ei pärjännyt.

Ei jäänyt tilaa surra. Piti selviytyä. Sisko oli kahdeksanvuotias ja veli kolmen. Oli äiti, joka istui ja tuijotti seinää. Meistä kasvoi "kypsiä ja vastuullisia lapsia, jotka pärjää ihan keskenäänkin". Sellaisia, jotka "ei tarvi aikuista", ei kasvatusta, ei turvaa. HAH! Mä voin kertoa salaisuuden äidille ja monelle muulle. Ei sellaisia lapsia oikeasti ole. On vain lapsia, jotka pärjää, vaikka kuolisivat sisältä joka päivä.

Sinä vuonna, kolmetoistavuotiaana, minusta katosi jotain. En tiedä tarkalleen, mitä se oli, mutta siitä jäi iso tyhjä reikä. Olen etsinyt sitä monesta paikasta, mutten ole löytänyt. Nyt täytän reikää Jumalalla. Joskus se pistää iltaisin itkemään.

Mun lapsuuteni oli maailman onnellisin siihen asti, kunnes täytin yhdeksän vuotta. Mun vanhemmat oli vähän hippejä, ja minä olin vähän hippi lapsi. Mulla oli pitkä tukka ja talvisin, kun oli pakko pukea vaatteet päälle sään takia, mua luultiin usein tytöksi. Kesäisin ei luultu.

Mä sain kai aika vapaan kasvatuksen monella tavalla. Ainakin mulla oli vapaus tulla ja mennä ja olla miten haluan, vaikka toisten kunnioitusta opetettiinkin. Mua rakastettiin ehdoitta, ja sen rakkauden jäljet näkyvät minussa yhä, vaikka paljosta jouduinkin myöhemmin luopumaan.

Isä kuljetti mua pienestä asti teatteri- ja tanssiharjoituksiin ja nauroi ison naurun sydämensä pohjasta jokaiselle, joka epäili, ettei sellaset oo sopivia poikien harrastuksia. Varmaan hän myös eli minussa ja minun kauttani todeksi omia toteutumattomia toiveitaan, mutta koska meitä kiinnosti samat asiat, se ei koskaan tuntunut pakolta.

Ensimmäisten elinvuosien aikana lapseen kasvaa monta tärkeää asiaa, perusturvallisuuden tunne, toivo, luottamus siihen, että elämä kantaa, kokemus omasta arvokkuudesta. Mä tiedän saaneeni sen kaiken, ja siksi olen vielä tässä. Siinä mielessä sain paljon enemmän kuin mitä pikkusisaruksilleni oli mahdollista koskaan saada.

Yhdeksästä ensimmäisestä vuodesta on paljon valokuvia ja niissä kaikissa mä olen jonkun sylissä, suussani suuri hymy. :)

Mä kuulin tänään itsestäni puhuttavan hyvää selän takana, kun he luulivat, että mä en enää kuulisi.

Tulipa hyvä mieli. Hymy ylettyy korvasta korvaan ja leijun. :] Itse olette ihania.

Mulle tuli iso ikävä ystävää, joka on au pairina kaukana täältä, kun vaihdoin käyttämääni huuhteluainetta. Mun ystävä tuoksuu juuri tältä huuhteluaineelta.. tai hänen vaatteensa kai sitten. Ripustellessani lakanoita kuivumaan mun mieleen tuli vaikka kuinka paljon yhteisiä muistoja, ja niissä kaikissa me ollaan jotenkin lähekkäin. Halauksella vahvistettuja iloja tai mitätöityjä suruja. Ystävän tuttu tuoksu.

Tuoksut on mulle todella tärkeitä. Rakasta mä tutkailen nenälläni vaikka mistä, ja hänen tuoksustaan on tullut tosi rakas. Silloin joskus hölmöilyjen jälkeen erillään eläessämme, kun eksyttiin samaan petiin, isoa ikävää tuotti tuntea toisen tuttu tuoksu, ja tietää, ettei hän olekaan nyt oma, niin kuin aina ennen. Rakas tuoksuu mieheltä ja.. ..joltain. Ihmisten ominaistuoksuja ei oikein voi kuvailla. Lähekkäin, nenä rakkaan kainalossa on kuitenkin niin hyvä olla.

Naiset ja miehet tuoksuvat erilaisilta. Miehen tuoksu on jotenkin leveä ja maanläheinen, naisen paljon korkeampi, pistävämpi. Ainakin homon nenään. Jokaisella on oma tuoksunsa, joillain voimakkaampi kuin toisilla. Joidenkin kodissa tuoksuu voimakkaasti siellä asuva ihminen, toisilla oma tuoksu on niin vaimea, että ensimmäisenä tulee mieleen vain se huuhteluaine. Kun ihminen muuttaa toisen kanssa yhteen ja alkaa elää yhteistä elämää, oma tuoksu katoaa ja tilalle tulee yhteinen.

Tuoksunkohan mä rakkaan kanssa paremmalle kuin yksin?

Tuoksun mukanaan tuomat tunteet ja muistot ovat hallitsemattomia. Ne tulevat nopeina välähdyksinä jostain kaukaa, ja samassa ovat jo menneet.

Mitenköhän paljon tuoksuihin perustuvia kokemuksia ja valintoja me kohtaamme ja teemme joka päivä tietämättä sitä? Monelleko pienen vauvan tuoksu on ollut se viimeinen syy saada omia lapsia? Moniko osti pullaa kaupasta, koska se tuoksuu mummolalle? Monelleko kynttilöiden tuoksu toi kadoksissa olleen talven? Moniko palasi oman rakkaansa turvalliselta tuoksuvaan läheisyyteen?

http://www4.hs.fi/parisuhdetesti/ Tuolla voi käydä testaamassa parisuhteensa henkisen iän. :) Meillä se oli neljä vuotta.

Mun rakkaani oli eilen huonolla tuulella koko päivän. Se alkoi heti aamulla, vessanovi paukahti heti rakkaan noustua kiinni siihen malliin, että nyt kiukuttaa ja kovaa. Mä jäin peiton alle turhaan odottamaan aamurakkautta, jota ei tullut.

Töiden ja koulun jälkeen me nähtiin ihan pikaisesti ja rakas selitti kiukkuisena, miten typeriä kaikki työkaverit olivat olleet. Mä kuuntelin ihan hiljaa ja arvasin, että illalla harrastusten jälkeen kun meillä on vähän enemmän aikaa olla yhdessä, minäkin olen tosi typerä. Syntipukkina olo kuuluu parisuhteen arjen perusvelvollisuuksiin.

Ja olinhan minä. Mua ei itseäni vaan kiukuttanut yhtään, vaikka tiedän, että kunnon karjunta kurkut suorina olisi ollut sitä, mitä rakas kaipasi ilmaa puhdistaakseen. Olin kiltisti ja hiljaa ja myöntelin vain.. Olihan siinä paljon totta. Rakas on siivonnut viime aikoina paljon enemmän kuin minä ja hoitanut silkkiturkin melkein yksin.

Riita kasvoi täyteen laajuuteensa vasta myöhään yöllä, kun viimein menimme sänkyyn. Aiheeksi löytyi aamuksi säädettävä herätysaika ja siitä syttyi sota. Muutamia valikoituja mieleipiteitä kerrottuani mä lähdin vihaisena peiton kanssa sohvalle ja siitäkö rakas vasta suuttui. Sille on hirvittävän tärkeää, että nukutaan yhdessä ja mihinkään sohvakierteeseen ei aleta, vaikka välillä tapellaankin. Niinpä se tuli mun perässä ja riisti multa ensin peiton ja sitten raahasi mut kädestä kiskoen takaisin sänkyyn ja piti kiinni, etten karkaa.

Tappelinhan mä vastaan ensin. Sitten en voinut mitään sille, miten mun mieleen tuli muutama muukin aiemmin käyty hurjan dramaattinen riita, jotka jälkeenpäin ajateltuna on olleet todella typeriä ja turhia. Ne on niitä, joita muistellaan hihitellen silloin, kun kaikki on hyvin. Mä ehdin miettiä sitäkin, miten kerron meidän yöllisestä sodasta bestiksilleni seuraavana päivänä ja jossain syvällä sisälläni alkoi kuplia nauru.

Ja taas me rakastamme. Ja tänään mä olen jo siivonnut koko kodin ja pessyt ja föönannut silkkiturkin, eikä kello ole vasta kuin kuusi. :)

Sadomasokismi on seksi-extremenä yliarvostettua. Mitä ihmeellistä on olla jonkun orjana pari tuntia kerrallaan silloin tällöin..?

Todellista extremeä on mennä naimisiin ja elää toisen omana lopun elämäänsä. :)

Mä en oikein pidä siitä, että seksuaalisesti avointa ihmistä sanotaan tuhmaksi tai syntiseksi. En siltikään, vaikka sanoessa sävy on usein positiivinen. Miksi seksi olisi tuhmaa tai varsinkaan syntistä?

Jos ottaa toisen huomioon parisuhteessa ja tekee asioita hänen ilokseen sitä sen kummemmin miettimättä, on kovin kiltti. Jos saman tekee seksissä, eikä sano ei, onkin äkkiä tuhma. Miksi ihmeessä?

Kiltteyden ja tuhmuuden raja on minusta epäselvä ja hankala. Minä en ainakaan tiedä kumpaa olen. Koska olen monin tavoin aika häpeilemätön, olen varmaan hirvittävän tuhma. Mä mietin seksiä usein, ihan kuin monia muitakin asioita, mitä erilaisimmin tavoin, eikä taaskaan oo kauaa, kun ystäviltä tiedustelin miettimääni asiaa. Mun kaverit on tottuneita siihen, että saatan ilman sen kummempia ennakkovalmisteluja kysyä mitä tahansa sopimatonta ja osaavat suhtautua minuun oikein. En minä tarkoita olla törkeä tai puhua likaisia (miksi se olisi likaista?) vaan olen vain utelias ja puhun siitä, mitä ajattelen ja miten ajattelen. Ihan viattomalla tavalla, ilman vihjailuja. Viattomalla tavalla tuhma. Voiko niin olla?

Erikoisuutta tavoittelevien, villiä ja vapaata elämää viettävien silmissä olen kiltti ja konservatiivinen, koska olen parisuhdeuskollinen ja uskon rakkauden kuuluvan seksiin ja seksin rakkauteen ja usein puhun niistä samoilla sanoilla. Mutta eikö parisuhde muka voi olla avoimin mielin tehty, itselle sopivaksi harkittu valinta? Musta on typerää olettaa, että uskollisuutta hyvänä arvona elämässään ihalevat ihmiset olisivat automaattisesti vain yhteiskunnallisten normien vankeja. Entä tarviiko olla ujo, ahdasmielinen tai estynyt ollakseen todella kiltti? Ei se ole loogista.

Mä en pidä likaisista puheista, enkä törkeästä vihjailusta. Musta ei oo kuitenkaan reilua, jos kaikki seksistä julkisesti puhuminen lokeroidaan asiattomaksi, kun se ei sitä ole. On eri asia olla avoin kuin olla itseään tyrkyttävä exhibitionisti. On eri asia olla häpeämättä vartaloaan kuin esitellä sitä.

Mun on ollut pakko myöntää itselleni, että en ihan todella tiedä, missä yleisesti hyväksytyn avoimuuden raja kulkee. Sitä täytyy välillä aina miettiä. Vaikka niin kauan kun on nuori, ei suorasanaisia lipsahduksia katsota pahalla ja ainakin toistaiseksi kukaan ei ole kokenut minua uhaksi. Suoruus herättää paljon useammin ihastusta kuin mitään muuta. Rajoja mietin aika usein, vaikka toisaalta ei vastauksella ole väliä. Rajat ovat minun omiani, eivätkä kuitenkaan kuulu ulkopuolisille.

Silti minua ihmetyttää, miksi monesti se, mitä minä pidän hyvänä ja tasapainoisena suhtautumisena, herättää muissa hihittelyä ja saa tuhman leiman.. Ei ole tuhmaa elää aikuista elämää.

Onko sopivaa miettiä tätä muiden nähden?

Viikonlopun mökkireissu sujui rauhallisissa merkeissä. Mun häirikköni ei ollut mukana matkassa ja vaikka hän ei koskaan suoraan aiheutakaan häiriötä mökkeillessä, tunnelma oli ihan erilainen ilman häntä.. jollain tapaa paljon rennompi.

Me tunnemme häirikön kanssa yhteisen tuttavan kautta ja jossain matkan varrella hän rakastui. Mä olin silloin aika yllättynyt, koska me ei juuri oltu edes puhuttu, mutta tiedän kyllä itsekin, ettei tunteet aina kysy järkeä, pelkkä kemia riittää. Mä en tiedä oliko hänen rakkautensa koskaan oikeaa rakkautta, niin kuin mä rakastumisen määrittelen, vai oliko se alusta asti oire jostain. Ainakin se muuttui oireelliseksi pian alkamisensa jälkeen. Rakastumisessa ja pakkomielteisyydessä on eronsa.

Mä tiedän olevani suuressa vastuussa hänen ongelmistaan ja elämästään, jonka näen lipuvan hänen ohitseen joka päivä ilman oikeaa sisältöä. Mä olen käyttänyt häntä hyväkseni oman typerän ja loppumattoman huomionkaipuuni vuoksi ja häpeän sitä. Mä olen koko ajan sanonut ei, mutta tiedän, että usein annan kuitenkin ymmärtää hänellä olevan mahdollisuus johonkin, jota ei oikeasti koskaan tule. Eikä hän ole edes ensimmäinen tai lainkaan ainut, jolle olen tehnyt saman. Hän on kuitenkin ensimmäinen, joka on pysäyttänyt koko muun elämänsä jäädäkseen odottamaan.

Älä odota enää!

Mä olen häirikkööni syvästi kiintynyt. Jossain vaiheessa, niin ärsyttävää kun jatkuva soittelu ja muu piiritys olikin, mä tiedän olleeni syvästi kiintynyt myös siihen jakamattomaan huomioon, jonka hän antaa. Ehkä olen jo kasvamassa yli omien itsekkäiden tarpeideni, kun nykyään syyllisyys vie jo voiton narsismista ja toivon sitä, mikä hänelle on hyväksi. Mä toivon, että hän löytäisi jonkun oikean ihmisen elämäänsä ja luopuisi siitä kuvasta, jollaisena hän minua pitää. Se ei ole todellinen.

Jos se olisi, en koskaan olisi tehnyt hänelle sitä, minkä tein.

Ei mennytkään kirjoitus maanantaille asti. :) Mökkireissulta on palattu kotiin, kummityttö on jo lähtenyt ja Twin Peaksia odotellessa on vielä hetki hyvää aikaa nauttia rennosta viikonlopusta. Pieni syyllisyydentunto kolkuttaa kyllä omatunnossa, kun en oo taaskaan lukenut läksyjäni, kuten en melkein koskaan.. Siitä oli yhden opettajan kanssa koulussa jo puhetta.

Koulu on musta niin kamalan helppoa. On ollut aina. Mun ei oo koskaan tarvinnut tehdä siellä oikein mitään, kun käyttäydyn suurinpiirtein nätisti ja oon hyvissä väleissä opettajien kanssa ja useimmiten kuuntelen tunneilla, niin se on riittänyt enemmän kuin hyvin.

Ongelma ei olekaan mun keskiarvossa nyt, vaan mahdollisissa jatko-opinnoissa. Mä olen kyllä sanonut, että tahdon saattohoitajaksi, enkä tarvi yliopistoa, mutta välillä mietityttää, että jos kuitenkin. Ja aiheena mua kiinnostais opiskella vaikka mitä; fysiikkaa, sosiologiaa ja psykologiaa ainakin. Tai entä jos jatkaisinkin jotain taiteellisempaa alaa..?

Olen saanut varoituksia muilta itseni kaltaisilta, jotka oppii nopeasti, että yliopistossa me saatetaankin tipahtaa kärryiltä ja kovaa. Lukemis- ja opiskelutekniikkojen oppiminen ennen sinne menoa on aika olennaista, jos aikoo pärjätä opiskelussa, jossa vastauksia ei enää työnnetäkään valmiina nenän eteen.

Toisaalta tuntuu, että siellä mä voisin silti vihdoinkin nauttia opiskelusta, kun se antaa jotain haasteita ja saa tehdä enemmän itse. No, jatko-opinnoista tarvii päättää vasta vuoden päästä..

Aiheesta ihan toiseen.. Mua on alkanut huolestuttaa yleisen amerikkalaisvastaisuuden nousu. Onhan sille syynsä, tiedän minä ne, mutta silti. Mä toivoisin, että ei unohdettaisi sitä, että ihmiset on kuitenkin samanlaisia kaikkialla, vaikka kulttuuri luokin eroja meidän välille.

Tv:stä välittyvä kuva yhdysvaltalaisten tietämättömyydestä muusta maailmasta on aika pelottava. Mutta kun lapsi kasvaa ajatellen oman maansa olevan kaiken napa, hän oppii myös käyttäytymään siten. Se ei musta oo merkki niiden ihmisten typeryydestä siellä, vaan siitä, että kulttuurin sisällä ei juuri oo mahdollisuutta olla mitään muuta. Ihminen on laumaeläin ja menee muiden mukana, eikä sitä saisi koskaan unohtaa.

Mutta ei sitä saa unohtaa omalla kohdallaankaan. Amerikkalaisvastaisuus on nyt Suomessa muotia, se on se trendi, jonka mukaan täällä mennään laumana ja yhdessä. Vaikka mä olenkin keskustelun puolella usein puhunut sen puolesta, että ei ole tarpeellistakaan kieltää omaa yhteisöllisyyttään, eikä ole ihailtavaa olla loppuun asti itsenäinen, niin joissain asioissa pitää osata pysähtyä ja miettiä itse. Tuomitsevuus on yksi niistä asioista. Sitä ei saa tehdä yksin, eikä varsinkaan yhdessä.

Natsien Saksa oli pelottava esimerkki siitä, miten vietävissä ihan tavalliset ihmiset ovat. Siitä, miten kenestä tahansa voi tulla kiduttaja tai kidutettu, jos ei osaa vetää rajaa omien arvojen ja kulttuurin vaatimusten välille. On virhe uskoa osaavansa ajatella jo itse. Omien arvojen mukaan eläminen on jatkuva prosessi, jota pitää tarkkailla.

Ei unohdeta sitä, mitä edelliset sukupolvet ovat elämällään todistaneet. Ei anneta suurien kärsimysten olla tapahtuneet turhaan.

Ihmisten teoissa on paljon pahaa ja ihmiset tekee paljon vääriä ja huonoja valintoja. Kukaan ei silti voi olla automaattisesti huono ihminen sen perusteella, mihin maahan tai mihin kulttuuriin hän on syntynyt. Ei vaan voi. Ei senkään jälkeen, kun hänestä on tullut kulttuurinsa kasvatti.

Mä mietin, miten paljon mullakin on syitä olla onnellinen, ihan kuin Vermillion parin päivän takaisessa blogissaan.. Kun oikeastaan mulla on ihan kaikki, mitä olen koskaan halunnut.

Minäkin pääsin juuri siihen kouluun (lukioon) mihin halusin. Hakupapereita lähettäessä pelkäsin silloin, etten pääse mihinkään niistä kouluista, joihin hain, kun mikään niistä ei ollut todellakaan sellainen, jonne vaan kävellään sisään. Kuitenkin pääsin juuri sinne, minne olin eniten toivonut.

Harrastuksissa menee hyvin. Välillä tuntuu, että liian hyvin, koska mulla on taipumusta tuntea syyllisyyttä niistä hyvistä asioista mitä mulla on. Tuntuu, että moni muu haluaisi tehdä sitä mitä minä teen, siellä missä minä teen, ja ansaitsisikin sen paljon paremmin omistautumisellaan. Ja ystävien kanssa on aina sata produktiota ja projektia kesken, joita väännetään iltamyöhään ja ollaan iloisia vapaudesta tehdä, mitä itse haluaa.

Me asutaan hyväsä kaupunginosassa lähellä Helsingin keskustaa asunnossa, jonka vuokrasta meillä olisi varaa maksaa vain puolet, jollei asunto olisi rakkaan vanhempien omistama. Me saadaan autoa milloin tarvitaan, keskustassa sitä ei tarvi kovin usein, eikä siitä ole meille mitään kuluja.

Mulla on paljon ystäviä. Harrastuksista ja koulusta samanhenkisiä ihmisiä ja paljon nuoria homoja, kun moni muu mun ikäinen on vielä se "maailman ainut homo". Mä olen ulkona kaapista ja täysin hyväksytty. Mulla on ystävinä aikuisia ihmisiä, jotka kohtelee vertaisenaan, mutta joilla on jo perspektiiviä elämään.

Mulla on rakas. Se on tärkeintä. Vaikka välillä on kiva käydä baarissa bilettämässä, olla villi ja teini, niin parasta on se, kun illan loputtua mä tiedän pääseväni rakkaan kanssa meidän yhteiseen kotiin. Ja vaikka välillä on niin hauskaa kutsua koti täyteen kavereita, niin illan loputtua on parasta, kun muut ovat menneet ja rakas jää, minun kanssa.

Mä olen uskossa. Se antaa paljon enemmän, mitä oikein sanoin voi kertoa. Turvaa ja lohtua ja hyväksytyn olon. Ne tietää, jotka tuntee samoin.

Meille on tulossa kiva viikonloppu. :) Kohta lähdetään Ikeaan ostoksille ja illaksi on kutsuttu pari kaveria huonekalujen kokoamis -talkoisiin. Huomenna lähdetään treenien jälkeen mökille ja tullaan takaisin sunnuntaina, jolloin kummityttö tulee illaksi hoitoon. :)

Hyvää viikonloppua muillekin, näkymisiin maanantaina..! :)