Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Vastaan Martinin haasteeseen tärkeistä sanoista.

Mun viisi lempisanaani on
-homo, siitä tulee hyvä mieli
-rakas, lausuttuna tunteella, niin että ärrä korostuu ja ässästä tulee vähän pidempi kuin on välttämättömän tarpeellista
-sexi, nimenoman äxällä, sillä on aiheita, joissa tahdon olla teini ja sexi on viimeinen sana, jonne äxä on saanut luvan jäädä. Seksi ks:llä kuulostaa siltä, että sen perään tulee sana valistus tai ehkä rikollinen
-kaikki mielikuvituksellisesti keksityt, luovat sanat, jollaisia ei äidinkielen oppikirjan mukaan ole oikeasti olemassa
-yhdyssanat, jotka on niin pitkiä, että niihin mahtuu tarina, vitsi tai tunne

Foneettisesti mukava sana on
-valo

Sanoja joita käytän arjessa ja työssä ovat
-tunne
-ajatus
-kerro
-sitte, joka on mun puheessa ehdoton ykkösmaneeri ja yleensä sillä ei oo lauseen sanoman kannalta mitään merkitystä
-ku, toinen maneeri, joka käy lauseeseen kuin lauseeseen ja jos ei oikeasti käykään, niin osaan mä sen silti sinne mahduttaa
-että, sopii myös kaikkialle, jonne se ei kuulu
Että sitte ku jos joskus nähdään, ni huomaatte, että ku mä puhun, ni siitä on sitte puolet ihan turhaa.

Tärkeä sanonta, sananlasku tai aforismi
Niitä on niin paljon! Mä viljelen niin mielelläni kielikuvia, sanontoja, wiisauksia ja lainauksia, että yhden valitseminen tuntuu samalta kuin yksisanainen vastaus avoimeen kysymykseen. Sen lisäksi oon keksinyt itse ainakin kymmenen sanontaa, joita levitän hyvin ylpeänä.. Tässä yksi lähiaikoina useasti mieleen noussut: "Aikuisuus mitataan kyvyllä pitää huolta." Mä pidän siitä, koska sitä voi käyttää sekä vastuuttavassa, että vapauttavassa merkityksessä ja se sopii yhtä hyvin uskontoon kuin politiikkaan ja aika moneen muuhunkin aiheeseen.

Viisi sanaa, joita inhoan ovat
-laatuaika, koko termi tuntuu olevan lanseerattu omantunnon äänen vaimentamiseksi
-jalostus
-tehotuotanto
..tää on aika vaikea. Mä keksisin vaikka kuinka paljon asioita, joista en pidä, mutta sanoja, jotka jo itsessään sisältää jonkin negatiivisen arvolatauksen ei nyt tuu mieleen. Tietenkin kaikki haukkuma- ja kirosanat, mutta ne on niin itsestäänselviä, etten laita niitä.

Puhkikulunut fraasi, josta en pidä, on
kehoitus olla positiivinen. Vakavasti sairaana mä koin syyttävänä kommentit siitä, miten positiivinen mieliala parantaa. Pitää olla oikeus surra, olla vihainen ja pelokas ja pitää olla oikeus puhua kuolemasta. Positiivisuuden vaatiminen tuntuu siltä, ettei toinen tahdo kuulla, miten pahalta oikeasti tuntuu

Sanoja joita tahdon kuulla useammin
-tule
-Mäkin sua. Me käytetään sitä rakkaudentunnustuksena.
-homo, hellittelysanana. Mun lempisanani. Se kuuluu kahdenkeskeistä fyysistä läheisyyttä sisältäviin hetkiin erityisen hellällä äänenpainolla lausuttuna toteamuksena.

Mä lähetin haasteen eteenpäin Ranneliikkeen ulkopuolelle Heidille. Ettei kotikieli ihan unohdu.

Sunnuntaina mentiin mökille. Päivä sujui tervehenkisissä harrastuksissa pihaa haravoiden, jota tuli tehtyä niin ahkerasti, että sain kulutettua siinä hommassa toisen hanskani puhki asti. Ei ne kyllä ihan uudet olleet alunperinkään. Silkkiturkki oli meidän mukana ja sille me heiteltiin pihapuhteiksi koirannappuloita nurmikolle, joita etsiessä se kulutti päivänsä ja oli illalla niin rättiväsynyt kuin me olimme suunnitelleetkin, että sen sai toiseen huoneeseen portin taakse rauhassa nukkumaan, kun me ihmiset aloimme epäterveemmät harrasteet ja pullot kaivettiin esiin. Vain minä ja mökinomistajan poika oltiin selvin päin.

Taskulamppupiilo on ehdoton mökkiperinne, eikä sitä voitu ohittaa tälläkään kerralla. Sitä, mitä viehätystä on istua pilkkopimeän, tuulisen metsän kylmässä pusikossa pelastavaa löytäjää odottamassa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole koskaan peliä kokeillut. Pimeässä metsässä on läsnä pelon tuntu, varsinkin maalla, missä lähimmät valot on jossain kaukana asumusten pihassa, eikä piilossa ollessa voi nähdä mitään tai kuulla muuta kuin tuulen ja piilokaverin hengityksen. Se lähentää selittämättömällä tavalla, eikä piilossa puhuttuja asioita voi kokea samoin missään muualla. Ne metsät ovat nähneet ja kuulleet monta asiaa.

Puulämmitteinen sauna, jonne vesikin kannetaan kylmänä pataan lämpenemään on kotoisa. Pesutilassa on tervantuoksuista halpaa shampoota ja palasaippuaa, eikä pitkiä ja hankalia nimiä kantavat merkkituotteet kuulu sinne. Saunan jälkeen jalkaan laitetaan paksut, käsinkudotut villasukat, sillä mökin lattiat ovat kylmät.

Mökillä on myös mun häirikköni. Hän ei ole häirinnyt meitä pitkään aikaan, mutta samassa tilassa ollessamme tunnen hänen katseensa joka kerta, kun käännän silmäni hänestä pois. Seuraaminen tekee mut hyvin tietoiseksi itsestäni ja jokaisesta liikeestä jonka teen, tavalla, josta en osaa sanoa, onko se hyvä vai huono. Hän tekee minut myös tietoiseksi rakkaasta, jonka katse seuraa hänen katseitaan. Mä oon odottanut pitkään, milloin rakkaan ja häirikön välille puhkeaa avoin sota, muttei siitä ole merkkejä. Ehkä siksi, että rakaskin tietää, ettei siitä olisi mitään käytännön hyötyä. Toisen katseita on vaikea kontrolloida.

Maanantaina mä toteutin suunnitelmaani oleskella puolipukeissa, mitään tekemättä. Mökiltä kotiin palattua mulla oli kyllä treenit, muttei siellä mennyt kauaa ja loppupäivä meni suunnitellusti sarjakuvien suunnittelun ja Harry Potterin lukemisen parissa. Mä pääsin sivulle 224 asti.

Illalla nousi kuume. Sitä on paranneltu eilinen ja tämä päivä ja parannellaan näillä näkymin vielä ainakin huominen.

Perjantaina kaverin synttäreillä oli hauskaa. Hän oli kyllä itse juuri rakastunut, eikä ehtinyt kiinnittää huomiota meihin vieraisiin, mutta kun monet tunsi toisensa jo ennestään ja loput osasivat itsekin tutustua, ei sillä ollut niin väliäkään.

Vastarakastuneiden kuhertelu on kaunista katseltavaa. Paitsi sen pienen hetken, jonka jälkeen työnsimme heidät sisään vessan ovesta, joka sattui olemaan lähinnä ja suljimme oven häveliäisyyssyistä. Tarina ei kerro, mitä siellä tapahtui.

Meillä oli rakkaan kanssa ollut aikaa kuherrella kotona melkein koko päivä ja kun yleensä missä vain liikkuessamme käytämme mahdollisuuden yhdessäoloon hyödyksi ja keskitymme lähinnä toisiimme, ei sille ollut nyt tarvetta. Me oltiin koko alkuilta ihan eri seurassa ja huoneissakin. Mä kuuntelin yläkerrassa suuria rakkaustarinoita ja -huolia ja rakas jutteli jonkun vaalean pojan kanssa alakerrassa. Se oli ihan rakkaan tyyppiä ja mä tunnustelin hetken, löytyykö musta mustasukaisuutta, mutta ei löytynyt. Toisen tunteminen läpikotaisin tuo turvallisuutta.

Jossain vaiheessa iltaa mä olin ulkona joidenkin kanssa, mutta en enää tarkemmin muista, mistä ihmeen syystä ja mitä meillä oli suunnitelmissa tehdä. Sisälle tullessa rakas oli vaihtanut vaalean pojan uuteen seuraan ja nauroi jonkun viimeisimmille baarikokemuksille.

Vasta loppuillasta mua alkoi tanssittaa ja olohuoneeseen raivatulta tanssilattialta löytyi tilaa ja samanhenkisiä. Joku tahtoi lähennellä. Mä lähdin pois ja löysin rakkaan. Kysyin tahtooko se tanssia vai lähdetäänkö me jo kotiin ja se levitti kädet ja sanoi, että tuu vaan tähän.

Me jäätiin sinne yöksi.

Kertomuksen hajanaisuudesta saa vapaasti päätellä muistojen hajanaisuuden syyt. Kyllä, mä olin kännissä. Aika kovaa.

Lauantaina oltiin rakkaan vanhemmilla. Sen isä kaivoi varastosta isoja kukkaruukkuja meidän ylikasvaneita rehujamme varten, joiden mullanvaihto on edessä, ja äiti kyseli menneestä illasta. "Joo, oli meillä hauskaa." "Jäätiin yöksi." "Hän ja hän olivat eronneet." "Niin, kyllä ne varmaan vielä sopii asiansa. Ne näyttää niin sopivalta parilta, vaikka eihän sitä ulkopuolelta osaa sanoa." "Me oltiin eri porukoissa koko ilta." "Joo, oltiin silti siivosti."

Kahdenkesken jäädessä rakkaan äiti osaa kysyä, mitä sinulle oikein kuuluu, kuin se olisi maailman tärkein asia. Sen taidon mäkin tahtoisin oppia.

..jatkuu..

Pääsiäinen.

Tänään oon ollut väsynyt. Nukahdin koulussa tunnille kahdesti, eikä opettaja oikein osannut päättää, olisiko ymmärtävä ja huolehtiva vai vihainen. Kotimatkalla ystävällinen mieshenkilö tönäisi minua vähän ennen kotipysäkkiä ja kysyi missä olen jäämässä pois. Matkustin koko matkan silmät kiinni. Kotona meinasin ensin mennä nukkumaan, mutta en malttanutkaan, kun torstaina on mun oma aika, jolloin saan tehdä kaikkea sitä, mitä suunnittelen, mutta en koskaan ehdi. Illalla nukahdin sohvalla vähän yli tunniksi kuitenkin. Rakkaan sydänäänet oli niin tasaisen rauhoittavat.

Huomenna on perjantai ja ystävän syntymäpäivä. Hän järjestää kotibileet ja koska asuu vielä vanhempiensa luona omakotitalossa niissä tulee varmaan olemaan hauskaa, kun ei tarvi miettiä musiikista ja melusta häiriintyviä seinänaapureita. Oon ostanut ystävälle lahjan, josta olen ylpeä, enkä malta odottaa, että saan sen antaa..

Lauantai ja sunnuntai. Toisena päivänä mennään kaverin mökille, sille samalle, josta oon aiemminkin tarinoinut ja tarkoitus on bilettää ja laittaa mökkiä kesäkuntoon. Me ollaan ostettu uusi, tehokkaampi taskulamppu piiloa varten ja säästöpakkaus paristoja.

Toisena päivänä mennään rakkaan vanhemmille kyläilemään.

Kyläily tarkoittaa rakkaan äidin tilannekartoitusta meidän elämästä, jaksamisesta ja parisuhteen tilasta. Sekä päivällispöytää. Voisi ajatella, että kysely tuntuu puuttumiselta ja harmittaisi, mutta musta tuntuu päinvastaiselle. Rakkaan äiti osaa olla äiti niin, että antaa tilaa olla itsenäinen ja silti pysyy tilanteen tasalla sillä omistautumisella, jonka äidit vain osaa.

Pääsiäisen aikana aion tehdä rästiin jääneet koulutyöt. Nukkua parit päiväunet ja pari yötä oikein kunnolla. Suunnitella sarjakuvaa ja lukea ne kaksi Harry Potteria, jotka odottaa hyllyssä ja jotka tunnen vain elokuvana. Tai ainakin aloittaa. Säveltää kitaralla taustarämpytyksen biisille, johon tein sanat. Laittaa lajittelemattomat valokuvat kansioihin. Antaa aikaa silkkiturkille. Lojua rakkaan kanssa sängyllä ilman kiirettä minnekään. Käydä yhdessä saunassa. Viettää koko maanantain pukematta päivävaatteita.

Kipsin poistamisen jälkeen (jesh!!!) oon pystynyt käymään kuntotreenaamassa aamuisin. :) Niinpä me nähdään rakkaan kanssa tällä hetkellä arkisin aamulla ennen kuutta ja illalla normaalisti kahdeksan jälkeen. Mä voin silti käsi sydämellä sanoa, että me ollaan yhdessä onnellisia. Että meillä menee hyvin ja me ollaan rakastuneita. Silti, vaikka meidän tärkeimmät kommunikaatiovälineet on kännyköiden tekstiviestitoiminnot ja post-it -laput jääkaapin ja kylppärin peilikaapin ovessa. Ja silti, vaikka yhdessä olo tarkoittaa yleensä pelkkää väsynyttä, levotonta puheenläpätystä iltaisin, tv:n katselua silmät puoliummessa pää toisen rintaa vasten ja fyysisyyttä.

Mä olen rakastunut. Valtavan rakastunut ja onnellinen. Ja tiedän, että sekin on. Näkeehän sen. Silmistä näkee sellaiset asiat.

Sitä paitsi minä pidän väsyneestä läpätyksestä.

Keskiviikkona rakas oli päättänyt kehittyä ihmisenä. :) Hän oli hakenut kaupasta sixbägin kaljaa ja selitti, että aikoo juoda yhden joka ilta. Siten tottuu makuun ja voi vaikka joskus juoda kaljaa jos tekee mieli. Tai jos muutkin juo ja muuta ei oo tarjolla. Mua naurattaa miehinen logiikka ja virnistän sille ja sanon, että hienoa kun laajentaa perspektiiviään elämään, mutta jos aiot röyhtäillä kaljahuuruja niin mä en sit suostu pussaamaan, johon rakas toteaa, että ei sun kasvoille tarvi pussaillakaan ja röyhtäisee pelkkää kapinallisuuttaan. Mun mukanani tuoma kyläilevä tyttö hakee katsekontaktia minuun ja näyttää ajattelevan että rakas on seksistinen hirviö, mutta tyttö arvioi mun liittoutumishaluni väärin. Sillä vaikka mun päässäni jossain tunne-elämän keskuksen ja verbaliikan tietämillä pyörii sykkyräinen lankakerä, on mun aivoni pääosin pelkkää putkea korvasta korvaan ja nauruksi siellä prosessoituu parhaiten ruumiintoimintoihin ja seksuaalisiin vihjauksiin pohjautuva huumori. Mä lösähdän rakkaan viereen istumaan, tungen kasvot ihan sen kasvoihin kiinni, tuijotan julkeasti silmiin ja yritän vääntää kostoksi suurta tekoröyhtäystä, mutta puuttellisesti kehittynyt tekokaasukeskukseni pettää minut taas kerran. Aaaargh!

Torstaina rakas on juuri yrittämässä kiskoa mun farkkujani jalkaansa, kun tuun kotiin. Sen ruumiinrakenne on machompi kuin mun rääpälemäinen olemukseni ja eihän ne housut sille mahdu. Rakas katsoo mua syyttäen ja toteaa, että mulla on liian pitkät koivet. Hetkeä myöhemmin me ollaan sohvalla ja kun kaveri kysyy tekstiviestissä mitä me tehdään, tunnustan koko totuuden. Me vaan hengataan, ja mä yritän tunkea varpaitani rakkaan korviin häiritäkseni sen tv:seen keskittymistä kostoksi siitä, että se nimitteli mun jalkoja.

Elämämme voi olla vähän omituista, mutta hauskaa se on. :)

Varoitus: Tämä blogi kertoo Jumalasta. Jokaisella, joka kokee olevansa liian hyvä Hänelle on mahdollisuus kääntyä tässä kohdassa pois.

Raamattu on Suuri kirja. Mä olen tutkinut sitä jo sen aikaa, että olen ymmärtänyt, etten koskaan voi ymmärtää kaikkea. Ja riittävän kauan ymmärtääkseni, ettei sitä ymmärrä lukemalla. Ja erehtynyt riittävän monesti ymmärtääkseni, että totuus lauseiden takana on paljon suurempi kuin ne pienet yksityiskohdat, joita yritän hahmottaa. Silti löytämisen riemu on valtava, kun jokin uusi lause avautuu.

Silloin, kun elin vielä oman henkisen puoleni kieltävää aikaa, mä pidin Raamattua ja uskonnon opetuksia tuomitsevina ja raskaina. Mä tiedän monien tulkitsevan yhä niin, mutta itse koen löytäneeni suuremman yhteyden.

Ei se niin mennyt, että oli Jumala, joka loi sääntöjä ja lakeja ja rankaisee nyt niiden noudattamatta jättämisestä. Se meni niin, että maailmankaikkeus rakentui tiettyjen kaavojen ja totuuksien mukaan, jonka vuoksi meidän tuntemastamme todellisuudesta tuli juuri tällainen kuin se nyt on. Se toimii tietyllä tavalla ja me toimimme tietyllä tavalla sen mukana, halusimmepa tai emme. Lait ja säännöt ovat kertomassa, miten meidän tulee toimia ja mitä valita, jotta emme satuttaisi itseämme tai ketään muuta. Rangaistukset eivät ole rangaistuksia, ne ovat yksinkertainen syiden ja seurausten jatkumo.

Ennen tämän ymmärtämistä Raamatun lause siitä, miten isien teot kostetaan jälkipolville, tuntui valtavan epäreilulta. Nyt mä ymmärrän lauseen olevan olemassa, ei tuomitakseen, vaan varoittaakseen meitä siitä, että meidän valintamme vaikuttavat vielä, kun meitä itseämme ei enää ole, sillä me emme ole yksilöitä, vaan kokonaisuuden osasia. Mä ajattelin sen ensin tarkoittavan psykologisia vaikutuksia, kuten pahan olon siirtymistä sukupolvelta toiselle, kunnes joku kohtaa itsensä, luopuu vääryydestä ja katkaisee kierteen tarjoten omille lapsilleen paremman lapsuuden, minkä itse sai. Ja mä ajattelin sen tarkoittavan ympäristölle tehtyjä muutoksia, kuten vaikka kasvihuoneilmiötä. Mutta jokin aikaa sitten tv:stä tuli dokumentti geenien muuttumisesta, joka sai mun silmäni avautumaan. Se, mitä me syömme nyt, miten me elämme, miten me liikumme, mitä me hengitämme vaikuttaa geeneihimme. Siihen, mitä me periytämme lapsillemme, mitä he omilleen.

Samalla mä ymmärsin kristityn opin siitä, ettei syntejä mitata vain sillä, onko joku muu niistä suoraan kärsimässä. Että asioita ei voida sallia vain sen perusteella, että niistä ei näyttäisi olevan kenellekään haittaa. Jumala näkee kaikkialle ja mä luulen ymmärtäväni mitä se tarkoittaa. Me olemme maailmankaikkeuden lakien alaisia silloinkin, kun luulemme, ettei kukaan näe.

Lait ja säännöt jäävät tyhjiksi, jollei niitä ymmärrä. Mä en usko mässäilyn olevan kuolemansynti siksi, että meidän tulisi halveksua syömähäiriöisiä ihmisiä ja heidän itse itseään. Ei humaltuminen ole kiellettyä, jotta meidän tulisi halveksia heitä, jotka ovat pulloon hukkuneet. Emme mekään kiellä lapsia nousemasta vieraiden setien autoihin halveksiaksemme heitä, jos he kuitenkin nousevat. Eikä Raamattu kiellä pitämästä muita Jumalia siksi, että Jumala pelkäisi asemansa puolesta. Riippuvuuden nostaminen Jumalaksi vain on vankila. Sekä itselle, että jokaiselle, joka on väärää palvovan lähellä.

Kauneuspilkku kirjoitti eilisen bloginsa kommenteissa lepopäivästä ja se sai mut tuntemaan häpeää. Minä en vietä sellaista, en kokonaista, vaikka tiedänhän minä, miten tärkeää on saada levätä. Ja silloin kun vietän, en pyhitä. Vaikka tiedän minä senkin, ettei lepo ole lepoa jos ajatukset jatkavat arkisen aherruksen ylläpitoa. Tiedän, miten tärkeää on saada pysähtyä. Ja tiedän, etten ole sääntöjen yläpuolella vaan väsyn.

Mä toivon, ettei uskonnollisten erityisyyksien yleistä hyväksyntää maailmankatsomukseen vedoten koskaan poisteta. Tuottavuuden ja kulutuksen ihailu eivät salli pysähtymistä. "Minä olen kristitty", on loistava lause, joka antaa luvan paeta oravanpyörää ja pitää huolta itsestäänkin.

Aikuisuus mitataan kyvyllä pitää huolta.

Rakkaalla on ikäkriisi. Tai oikeastaan voisi sanoa, että oli, koska nyt hän on antanut itselleen vuoden lisäaikaa. Ensimmäinen toive oli, ettei lähestyvistä synttäreistä saa muistuttaa, ja mä noudatin sitä ihan kirjaimellisesti. Synttäripäivä tuli ja meni kuin mikä tahansa päivä ja oli poissa. Sitten iski katumus. Että jos kuitenkin juhlitaan vähän.. mutta kortteihin ei saa laittaa ikää, se on paha numero.

23 vuotta.

Rakkaan mielestä se on viimeinen ikä, jolloin voi vielä olla seksuaalisesti haluttu ja tarpeellinen. Mä en oikein tiedä mitä siihen kuuluisi sanoa, kun en oo kokenut koskaan mitään vastaavaa, enkä tiedä mille se tuntuu. Ja kun ongelma on rakkaan omissa mielikuvissa, ei minun, joka pidän kaksikymppisyyttä enemmän keski-ikäisyydestä. Siinä suhteessa hänellä ei ole mitään syytä tuntea oloaan uhatuksi lisääntyvien vuosien takia.

Nuoruutta ihailevalle on varmasti rankkaa tajuta olevansa itse vanhempi kuin ihailemansa ikä. Tai ehkä se on pelkkää pinnallisuutta, josta kasvaa yli. Mä en tiedä mitä siihen kuuluu sanoa ja miten reagoida ja siksi en sano mitään.

Kuuntelen, jos on tarvetta.

Näytän.

Me vietettiin perjantaina parisuhdeiltaa synttäreiden kunniaksi. :) Mä tein rakkaalle ruokaa ja me syötiin tyynyjen päällä istuen olohuoneen pöydän vieressä kynttilävalaistuksessa. Olin löytänyt lehdestä ohjeen hienon kuuloiselle pastaruualle, jota mun piti kokata, mutta hetken oikusta päädyin tekemään makaronilaatikkoa.

Vieraiden tullessa me joskus hienostellaan ja valmistetaan jotain eksoottista tai vaikeaa, mutta makaronilaatikko on rakkaan lempiruoka. En minä hänelle tahdo hienostella tai leikkiä porvarillista tai muuttaa häntä toiseksi. Tahdoin tehdä jotain, mistä hän oikeasti pitää. Rakkaan mielestä se oli romanttista ja laatikko hyvää. :)

Lauantaina biletettiin kavereiden kanssa. Rakkaan bestiskin tuli Tampereelta asti ja omien sanojensa mukaan herra synttärisankarilla oli oikein kiva ilta. Sivustakatsojasta se ei kyllä enää loppuillasta näyttänyt ihan sille. Rakas joi liikaa ja nuokkui pöydän vieressä nenä melkein pöytälevyssä kiinni huulillaan humalainen hymy.

Vaikka mikä minä olen toisen hauskuuksia arvostelemaan. Oli sillä kyllä hilpeä ilme, ja kotiin lähti vasta kannettuna ja kainaloista raahaten.. "Ei mennä vielä." :D

Sunnuntaina olo oli vähemmän hilpeä.

Varsinaisen synttärilahjansa minulta rakas sai vasta tänään. Nyt meillä on sitten molemmilla kielikorut, rakkaalla ihan vasta-asennettu. :) Homoin lahja ikinä. Kaupanpäälle sössöttävä puhe. :)

Puolitoista vuotta sitten synnytyksen lähestyessä mun kummityttöni äiti oli kovasti huolissaan siitä, mille synnytys näyttää. Siitä, miltä hän tulee synnyttäessä näyttämään. Että Sinne ei sitten ainakaan saa katsoa kukaan, mielummin hän mönkii vaikka metsään vatsoineen ja sieltä seuraavana päivänä takaisin vauvan kanssa, niin kuin joissain kulttuureissa tehdään. Että eihän ne siellä sairaalassa voi pakottaa mihinkään, mitä ei itse halua.

Mä tiesin kyllä kokemuksesta, ettei sairaaloissa kysellä mitä haluaa, siellä vaan tehdään mitä on tehtävä, ja että kun tarpeeksi sattuu, ei jaksa edes välittää. Mutta koska en tiennyt onko se lohduttava vai pelottava asia, jätin sen sanomatta, kunnes tyttö oli jo syntynyt ja äiti oppinut, että on tilanteita joissa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä.

Kipu on asia, joka vie mukanaan jonnekin ihan toiseen maailmaan. Ja mulle tulee kivusta hiki, valtavan tuskainen hiki. Muuta ei jääkään jäljelle. Kyllä mäkin muistan kerran, jolloin rakas kyseli olenko ihan varma, etten tahdo edes kalsareita jalkaan, kun ambulanssi on ihan kohta täällä ja mä en ymmärtänyt ollenkaan niin pinnallista ajatusta, kun olin juuri saanut potkittua vaatteet pois sen kaiken alleen peittävän kuumuuden tieltä ja matkalla parvekkeelle toivoen, että siellä olisi lunta. Se tosin jäi viimeiseksi lumivilvoitteluksi koskaan, sillä sen kerran jälkeen rakas oppi, että siinä mielentilassa mun mielihaluillani ei ole mitään sijaa todellisuudessa. Ruumiinlämpö oli ehtinyt ennen avun tuloa laskea jo alle kolmenkymmenenviiden, ja sen kerran jälkeen parvekkeen ovi oli ja pysyi lukossa mun kivuista, kuumuuksista ja kiroilusta huolimatta.

Kun oikein kovaa sattuu, ei halua jäädä yksin. Toisen ihmisen läsnäolo on lohduttavinta, mitä voi aistia, vaikkei hän voisikaan tehdä mitään. Usein on parempikin, ettei tee, koska kaikki tekeminen ärsyttää, puhuminen ärsyttää, koskemista ei siedä. "Älä tee noin! Et sano mitään! Älä ole noin hiljaa!" ..älä vain jätä minua yksin. "Et nyt panikoi, mä en voi huolehtia susta nyt! Miksi sä oot noin rauhallinen, etkö sä tajua, miten mua SATTUU!" ..älä jätä minua.

Sitten joskus myöhemmin, kun kaikki on jo ohi, voi toista kiittää. Kiitos, että olit niin järkähtämätön, että olisin voinut repiä sinut kappaleiksi. En minä osannut itse ajatella.

Pitkästä aikaa, toissayönä, mulle tuli vatsakramppi.

Kiitos haastesta Sleepygay. Vastaan tähän, oli kivasti keksitty aihe, :) mutta tämän jälkeen en lupaa ottaa osaa haasteisiin. Muuten jää kirjoittamatta kaikki se, minkä oikeasti haluan sanoa.

Asioita, joista pidän itsessäni:

Mä pidän mun kasvoista, erityisesti silmistä
- koska niiden edessä on sanottu olevan vaikeaa valehdella.

Pidän mun vartalosta, erityisesti siitä, että olen kundi
- koska minusta miesvartalo on kaunein luotu.

Pidän mun seksuaalisuudesta, erityisesti siitä että olen homo
- sillä vaikkei suuntautumisella saisi olla merkitystä, mulle sillä on.

Pidän mun luonteesta, erityisesti sen virheistä
- sillä ne tekevät minusta ihmisen.

Pidän mun arvoista, asenteista ja mielipiteistä
- sillä oon ne itse valinnut kaikkien muiden joukosta.

Ja mä pidän lahjastani olla luova, erityisesti kyvystä nähdä sävyerot
- sillä sävyt tekevät maailmasta suuren.

Mä pidän monista muistakin asioista, oikeastaan kaikesta, joka tässä jäi mainitsematta, sillä tämä ihminen on se, jonka mua lähellä olevat on elämäänsä valinneet. Se tekee mut onnelliseksi. Rakkaus nousee vapaudesta, vapaus on riippumattomuutta, riippumattomuus vahvuutta yksin.

Mä haastan itsestään pitämään Enterin ja vain hänet.

-Ranneliike.net toimii taas- :)

Mun kotikoneeltani on kadonnut Ranneliike.net. Teknisten laitteiden looginen toiminta on musta kyllä kiinnostava aihe, mutta kun toistaiseksi oon priorisoinut siihen perehtymisen aina jonnekin aikaan ei-juuri-nyt, oon täydellisen kädetön, kun koneet ei toimikaan niin kuin niiden pitäisi. Niin kävi nytkin. Vaikka netti muuten toimii ihan normaalisti, Ranneliike.net on ja pysyy poissa. :(

Siinä syy, miksen kirjoittanutkaan blogia perjantaina, kuten piti, ja syy, miksi musta voi tulla harvemmin nähty vieras täällä, kunnes joku osaa tehdä jollekin jotain. Minä en osaa.

Tällä hetkellä olen harrastuksen takia poissa Helsingistä ja lainassa on kanssaharrastajan läppäri. Huomisia aamutreenejä ja varsinkin niihin heräämistä ajatellen en jää mietiskelemään tänne nyt syntyjä syviä, vaan tän teknisen ongelman takia väliaikasesti poissaolevaksi ilmoittautumisen jälkeen sanon vain KIITOS kaikille lukijoille tähän asti. :)

Te olitte mun hiihtoloman aikana nostaneet tämän blogin luetuimpien listalle ja siellä se näkyy jatkaneen kapuamistaan yhä ylemmäs sen jälkeen. Mulle se merkitsee sitä, että ajatukseni todella on löytäneet kuulijansa, joiden vuoksi tänne kirjoitan. :) Kiitos!

Täällä yhteismajoitustilassa alkaa äänet hiljetä ja mäkin viimeistelen kirjoitukseni, sammutan koneen ja käyn kohta nukkumaan. Hampaat on jo pesty ja vaatteet vähennetty pienimpään mahdolliseen siveään vaihtoehtoon. Pakkasin nukahtamislääkkeetkin kotoa mukaan jos unentulo poissa kotoa ei taas onnistu, vaikka täällä on samassa huoneessa onneksi muitakin, ettei tuu yksinäistä.

Hyvää yötä!

Vähän on ikävä. <3