Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Toisen ihmisen seksualisoiminen vastoin tämän halua voi olla todella satuttavaa, tapahtui se sitten suoraan, tai käänteisesti. Suora seksualisoiminen on lähentelyä ja ehdottelua, yksityisten asioiden kommentointia, käänteinen on sellaisista seksuaalisista tunteista syyttämistä, joita toisella ei oikeasti ole.

Väärin seksualisoiduksi tullessani minulla on tapana ajatella, että se mistä ikinä minua syytetäänkin, on syntynyt kokonaan toisen mielessä, ei minussa. Tarpeentullen sanon sen ääneenkin. Mistä mieleesi edes tulee noin oksettavia ajatuksia? Se on aina hiljentänyt. Tilanteen taktinen kääntö oikeaan suuntaan.

Homofobiasta tulisi minusta puhua sen oikealla nimellä, jotta sen tekijät osaisivat katsoa itseensä oikein. Seksuaalisena riistona. Meitä kohtaan. Muiden ihmisten omien likaisten ajatusten vuoksi.

Mä pidän siitä, kun istuessani rakas tulee hajareisin mun taakseni, tunkee käsiään vaatteiden alle ja näykkii niskaa. Toisinaan se tekee sitä kavereiden nähden.

Rakkaalla on kyky keskittyä täydellisesti minuun. Toisinaan se alkaa käyttäytyä seurassa kuin olisimme kahden ja häirittäessä on vähän töykeä muille. Mä tiedän, että se voi olla loukkaavaa ja ikävää muiden mielestä, mutta rakastan sitä silti. Se saa mut tuntemaan oloni niin erityiseksi, että erityisyyden tarve painaa enemmän kuin vieraan vaivantuneisuus.

Mutta en minä tahdo olla ilkeä, enkä tahdo karkottaa ihmisiä luotamme pois, saada ketään ajattelemaan ettei meidän kanssa ole kiva olla.

Isossa seurassa kaksinkeskeisyys kesken kaiken ei niin haittaa. Jos joku on yksin, koitan saada sen nauramaan rakkaan omituisuudelle. Ja sanon rakkaalle että hyi tuhma poika, lopeta heti, enkä tarkoita sitä yhtään.

Mä tahdon uskoa ikuiseen rakkauteen. Me ollaan oltu yhdessä kauan, mutta mä näen hänet yhä kuumana ja komeana, seksikkäänä kundina, jonka tahdon ottaa ja pitää.

Minä en ymmärrä käsitettä "luonnoton". Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ensimmäisenä tulee mieleen, että luonnoton on jotain, mitä ihmiset tekevät tai ovat, mutta eläimet eivät. Vaikka.. niin määriteltynä homous ei ole luonnotonta. Toisaalta homouden luonnottomaksi leimaamista vastaan voi taistella nimenomaan niin, perustellen eläimillä ja niiden sukupuolisuhteilla.

Mutta mitä ihmettä? Ihmisethän tahtovat erottua eläimistä. Ihminen sanoo, ettei eläimillä ole samaa kykyä tunteisiin, tai samaa älykkyyttä. Että koska ihminen ei ole kuin muut eläimet, ihminen on tärkeämpi. Eikö se ole luonnotonta?

On tietenkin hyvin ymmärrettävää, että ihmisen mielestä ihminen on tärkein. Hamsterin mielestä varmaankin hamsteri on, mikäli se osaa niin paljoa analysoida. Globaalisti katsoen ihminen on haitallinen olio, tärkeä ehkä siinä mielessä, että on vaikutuksiltaan niin suuri, muttei tärkeä niin kuin ihminen tarkoittaa sanoessaan Tärkeä.

Lopputuloksena tulin päätelmään, että ihminen haluaa olla erilainen kuin eläimet, paitsi niissä asioissa joissa erilaisuus on luonnotonta. Ja sen, mitkä ne ovat, tietää vain kysymällä muilta ihmisiltä. Muuta eroa niillä ei sitten olekaan.

Mikä on ihmisen luonne? Onko luonne se, mitä ihminen tuntee ja ajattelee vai se miten hän käyttäytyy?

Käyttäytymiseen vaikuttavat niin miljoonat opitut asiat, kulttuuritausta ja omat kokemukset. Kaksi täsmälleen samoin tuntevaa ihmistä voivat käyttäytyä aivan eri tavoin, toinen ilmaista negaationsa ja toinen pelkät iloiset tunteet.

Tasapainoisin ihminen on varmaankin silloin, kun ilmaisee kaikkia tunteitaan samassa suhteessa. En tarkoita että on iloinen yhtä usein kuin surullinen, vaan että ollessaan iloinen tai surullinen tuo kumpaakin tunnetta yhtä selvästi julki. Vai?

Onko sillä, jolla on paljon helliä tunteita, mutta rankka menneisyys ja tapa rähistä luonteeltaan vihaisempi kuin toinen, jolla on sama hellyys ja kyky näyttää se?