Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Kotona.

Tulin hetki sitten ulkoa sateisesta säästä sisään. Mun piti käydä rauhoittumassa kävelyllä katsottuani peltokuvioita käsittelevää dokumenttia, joka sai ajatukset juoksemaan taas niin kovaa, että jalkojen oli vaikea pysyä paikoillaan. Tiedätehän ne laonneen viljan aiheuttamat suuret geometriset kuviot, joita ilmestyy selittämättömistä syistä pelloille tuolla jossain?

Älkää vain olettako, että osaisin sanoa niistä mitään viisasta.

Ainut viisaus johon mä päädyin kävelyni aikana oli tieto siitä, että olen entistä kiinnostuneempi fysiikasta, sekä toteamus, että kaikki mielenkiintoinen tuntuu liittyvän aina jollain tavoin sähkömagnetismiin. Mua kiinnostaa syvästi kaikki sellaiset ilmiöt, jotka ovat olemassa laajasti maailmankaikkeudessa. Enkä mä nyt tarkoita peltokuvioita, vaan energioita, jotka voivat saada aikaan sellaisia ilmiöitä.

Mä uskon aikojen kuluessa ihmiskunnalla, tai ainakin osalla ihmiskuntaa, olleen paljon sellaista viisautta, joka on aikojen saatossa kadotettu. Musta tuntuu, että nyt ihminen katsoo väärään suuntaan. Suuremmat kokonaisuudet on unohdettu ja se kaikki liittyy maallistumiseen. Uskontokin on maallistettu. Puhutaan mitättömän pienistä asioista, ja olevaisuuden yhteys suurempaan totuuteen on unohtunut. Eikä se löydy ennen heräämistä siihen, että me, ja ihan kaikki meitä ympäröivä, olemme paljon monitahoisempia kokonaisuuksia kuin miltä me näytämme tai mitä voimme suoraan kokea.

Tätä kaikkea mä kutsun edelleen Jumalaksi. Te muut voitte kutsua sitä miksi haluatte. Mä uskon silti jokaisessa meissä olevan läsnä hengellisen tason ja tarpeen, niissäkin, jotka haluavat sen kieltää. Mutta siitä mä en kirjoita tänään.

Tänään mä vastaan cloudberryn kommenttiin edellisessä blogissani.

Takaisin maanpinnalle.

Kiitos cloudberry, mä olen kovin otettu pitkästä kirjoituksestasi. On kaunis ja liian harvinainen ominaisuus ihmisessä uskaltaa kehua. :) En oikein tiedä mitä sanoisin. Mä olen iloinen, että on ihmisiä, jotka osaavat löytää mun teksteistäni niihin piilotetut tunteet. Ilman kykyä tuntea tarinan mukana tekstit jäisivät tyhjiksi.

Pienten tarinoiden kirjoittaminen arkipäivästä on saanut mut katselemaan elämää vähän toisin. Asian ei tarvi olla iso, se voi olla mikä tahansa pieni tilanne, esine tai asia keskellä kaikkea paljon suurempaa, joka alkaa elää ja kuukausien myötä mä olen oppinut kirjoittamaan tarinat päässäni, muotoilemaan sanoja kulkiessani kadulla ja illalla kun istun koneen viereen, niiden tarvitsee vain antaa tulla. Se on samanlaista kun mikä tahansa luominen, välillä tuottaa suurta tyydytystä ja onnistumisen iloa ja välillä inhoan itseäni. Kirjoittaminen on alkanut kuitenkin tuntua luomiselta ja oikeastaan pidän siitä tunteesta. Ja vihaan. Ja rakastan taas, kun joku kertoo, että olen onnistunut siinä, mitä tavoittelin.

Avoimuuttani en aio kadottaa. Rajat ovat joskus vaikeita. Mä uskon ihmisellä olevan oikeus puhua vapaasti kaikesta, joka hänen elämäänsä koskettaa. Toisinaan on vain vedettävä rajoja sille, mikä on oma ja mikä jonkun toisen asia. Juoruja en aio kertoa, koska en itsekään tahdo niitä kuulla. Tätä blogia seuraa useita ihmisiä, jotka tunnen ja jotka tuntevat minut tai rakkaan muualta elämästä.

Avoimuutta helpottaa se, että mä pidän säröjä täydellisyyttä kauniimpana. Siksi mun ei tarvi itsekään yrittää olla täydellinen. On asioita, joista mä toivoisin puhuttavan enemmän niiden oikeilla nimillä. Siksi puhun paljon sairastamisesta ja kieltäydyn tuntemasta häpeää siitä, että olen ihminen ja fyysinen olento. Että mulla on ollut päätäitä, että harrastan seksiä, tuotan eritteitä, käyn vessassa ja kärsin ilmavaivoista. Ja koen olevani kaunis juuri siksi.

Te muutkin olette.

Mä aloitin blogitauon kiireiden takia ja jatkoin sitä, koska tauon jälkeen on helpompi jatkaa taukoa kuin tehdä taas jotain.

Kohta on juhannus, ja me ollaan lähdössä huomenna mökkeilemään, kuten jokseenkin koko muukin Suomen kansa. Grillimakkaraa ja saunomista. Suomen suvi.

Viimeisen kuukauden oon singahdellut sinne tänne ja tehnyt kaikenlaista, mutten oo lainkaan sillä tuulella, että tahtoisin nyt raportoida tekemisiäni. Kirjoitin vain katkaistakseni tauon.

Tästä se sitten taas lähtee.

Kiireisen kevään loppurutistus, ja kohta on taas aikaa. :)

Elämällä on taipumus kulkea sykleissä, ensin kaikkea tapahtuu yhdellä kertaa ja sitä seuraa syvä hiljaisuus. Jollen tietäisi hiljaisuuden tulevan, olisin ihan lopussa, väsynyt, puhki. Mutta nyt ei tarvi muuta kuin odottaa.

Helatorstaina oli vapaa päivä ja keskiviikkona ilta. Oli mukavaa kuljeskella kerrankin kaupungilla ilman, että on menossa minnekään. Istuttiin kavereiden kanssa Kampin keskuksen edessä liotellen sormia vesialtaassa ja käytiin Mäkkärissä syömässä. Jatkoin matkaani, kun muut menivät shoppailemaan. Kaupoissa kiertely ei jaksa innostaa.

Ulkona alkaa olla oikea kesä. Rakkaan kesäpaidoissa ei ole hihoja, ja mä joudun koskettamaan sen käsivarsia ja hartioita aina ohimennen nyt, kun ne ovat koko ajan näkyvissä.

Silkkiturkillakin on kesäkarva, kauttaaltaan lyhyeksi ajeltu siili. Samettiturkki olisi sille parempi ja kuvaavampi nimi. Ja enää mä en kuvaile sitä tuntemattomille ihmisille sanomalla sen olevan sellainen pieni ruskea-valkoinen moppikoira, vaan nyt sanon monsterikoira. Karvojen alta paljastuneet koirankasvot tuovat elävästi mieleen Gremlins -riiviöt -elokuvan Mogwain, sen alkuperäisen olion, joka alkoi lisääntyä kastuessaan.

Koulua on jäljellä vielä hetkinen ja harrasterintamallakin elo rauhoittuu kesällä hetkeksi. Polven rasitusvamma sanelee tällä hetkellä tahdin valmentajaa tehokkaammin. Se ei haittaa muuten, paitsi että haluaisin vaihtaa vahvat särkylääkkeet pois ja kokeilla homeopatiaa. Harmi, että pehmeämmät hoitomuodot ovat niin kalliita.

Vaikenen taas joksikin aikaa, mutta kesäloman alettua kuulette minusta useammin. Hyvää toukokuun loppua!

Rakkaalla ja mulla on paljon yhteistä. Meidän suhteessa on rakkautta ja paljon kunnioitusta, jonka puutetta monessa muussa parisuhteessa ihmettelen, meillä on kyky ymmärtää toisiamme oikeasti ja meillä on hyvin yhteensopiva tapa kommunikoida. Meidän kaipaama läheisyyden aste on melkein sama.

Iso ero meissä on tapa reagoida kriiseihin. Rakas reagoi vetäytymällä ja eristäytymällä omiin oloihinsa miettimään ja mun tapani reagoida on tulla entistä läheisyydenkipeämmäksi. Siksi, vaikka arkielämässä me olemme asioihin tyytyväisiä, ongelmien tullessa läheisyysasteesta tulee aina päivän polttava kysymys. Siitä tulee Aihe ja Ongelma, vaikka riidan alkuperäinen syy olisi missä.

Oikeastaan se on hyvin nurinkurista. Että me riitelemme asiasta, joka ei olisi ongelma ollenkaan, jollemme me olisi riidoissa.

Ymmärrettyäni vihdoin monen vuoden suhteen jälkeen, ettei rakkaan ja mun ero olekaan läheisyydentarpeessa, vaan tavassa käsitellä ongelmia, koen ymmärtäneeni jotain suurta. :) Siinä vastaus muillekin, jotka ovat ihmetelleet, miksi me ollaan päädytty eroon kaksi kertaa, vaikka meidän elämä on silminnähden onnellista. Tulevaa on paljon helpompi hallita, kun vihdoin ymmärtää, missä ongelma on koko ajan ollut.

Meidän tapa käydä läpi kriisejä on erilainen, mutta tapa sopia on sama. Sovinto on paras hitaasti, pitkään ja nautiskelleen tehtynä. Johan tappelemisen aikana ehtii tulla toista ikävä. :) Tunne on sama, kuin rankkojen treenien jälkeen, mitä enemmän sattui, sitä leijuvampi on olo jälkeenpäin.

Eilen meillä oli kavereita katsomassa Euroviisuja. Mun ja rakkaan suhtautuminen Viisuihin on samanlainen, kumpikin rakastaa kilpailuja ja on hengessä mukana, vaikka kumpikaan ei oikeastaan pidä siitä musiikista. Niin että kisakatsomo rakennettiin suurella tohinalla ja jännittyneessä tunnelmassa ja itsestäänselvyys on, että katsotaan, mutta ohjelman alkaessa kiinnostus lopahtaa. Rakas katsoi kaksi esitystä, joista piti, istuen, ja muista katsoi vain alun todeten, että "tää kuulostaa ihan euroviisubiisiltä" ja rötkähti loppuesityksen ajaksi mun rintaa vasten ja upposi omiin ajatuksiinsa. Kisojen aikana rakas ehti väännellä mun paidanhelmani tuhannelle sykkyrälle ja taas auki, avata ja sulkea mun vyötä monta kertaa ja piirrellä erilaisia kuvioita sormella vatsaan. Tuntui hyvältä olla taas Pari.

Mä jaksoin kiinnostua ensimmäisen tunnin ajaksi ja sitten kyllästyin. Keskityin leikkimään sormilla rakkaan hiuksissa ja kisan parhaaseen antiin, joka oli seurata mun vanhinta bestistä ja sen innostuneita ilmeitä kisan edetessä. :)

Jos me oltaisiin oltu kylässä muualla, oltaisiin varmaan lähdetty kotiin tunnin jälkeen. Omaan kotiin kutsuttuja vieraita ei tietenkään voi noin vain heittää pihalle, mutta se osoittautui ihan mukavaksi asiaksi. Viisuilun jälkeen me alettiin jutella kaikkea yhdessä ja se oli tosi mukavaa. Mun illan kohokohta oli ehdottomasti se, kun siinä, rakas sylissäni, selitin kavereille, että meilläkin oli riitaa ja mä jo pelkäsin, että eihän tässä nyt erota, ja kaveri alkoi nauraa. Että ajatus tuntui siitä niin kaukaiselta, että sitä huvitti ja se sanoi, että ei meidän eroja ennenkään oo kukaan muu tosissaan ottanut kuin me itse. Kaikki muut on tienneet, ettei ne oo pysyviä. Tiesin sen kyllä ennestäänkin, mutta silti se tuntuu hyvältä kuulla.

Mä pidän rakkaan tavasta olla keskusteluissa läsnä. Se ei yleensä puhu paljoa, vaan katselee ja kuuntelee muita, mutta sen läsnäolo on silti niin vahva, että sen tuntee. Ja kun se on keskustelussa läsnä siinä mun vierellä, samassa tiimissä, musta tuntuu, että kaikella mitä sanon on kahden ihmisen painoarvo. Tai enemmän.

Kyllä Euroviisut saisivat olla Suomessa vaikka joka vuosi. :)

Meille tulee tänään kavereita katsomaan semifinaalia ja lauantaina mennään alakertaan poikien luo bileisiin. Loistava syy kokoontua yhteen. :)

Edellisten kirjoitusten myötä mulle valkeni blogikirjoittamisen varjopuolet. Ollakseni rehellinen kirjoittamiselle mun pitäisi voida kertoa asioista puhtaasti omalta kannaltani ja tuntea kirjoituksessa läpi se sama tunne, jota koen oikeassa elämässä. Lojaalisuudesta rakasta kohtaan en koskaan tekisi sitä ja leimaisi toisesta syyllistä. Lukija on kuitenkin puhtaasti sen tiedon varassa, jonka mä päätän jakaa.

Mä päädyin tekemään jonkinlaisen kompromissin ja katkaisin kirjoitustauon kertomalla, missä mennään. Nyt musta tuntuu, että olen jakanut pois jotain liikaa. Aivan kuin mä olisin myynyt tarinani halvalle juorulehdelle ja vaikka sitä lukevat tuntisivatkin aitoa sympatiaa, he ovat kuitenkin sellaisessa paikassa, jonne eivät kuulu. Meidän välissä.

On asioita, joista voi kertoa todeten ja olla avoin elämästään, mutta joita ei pidä selittää tai puolustella ihmisille, joille ei ole selitysvelvollinen. Seuraavasta riidasta kerron vasta, kun se on ohi.

Melkein kahdenkymmenen vuoden etsimisen jälkeen mä oon vihdoinkin löytänyt avoimuudelleni rajat.

Meidän riita alkoi hitaasti mustasukkaisuudesta. Ei ketään tiettyä ihmistä kohtaan, vaan oikeastaan kokonaista ihmisryhmää ja tapaa elää ja ilmaista itseään. Rakas alkoi kokea mun harrastukseni uhaksi itselleen ja meille, vaikka mä oon harrastanut niin kauan kun me ollaan tunnettu. Se oli nyt oivaltanut joitain asioita, joita ei ollut ennen tullut ajatelleeksi.

Samaan aikaan alkoi mun aamutreenit ja meidän tärkeäksi käynyt aikamme aamurakkaudelle katosi. Samalla katosi meidän jokailtainen sohvarutiini, jossa mä oon rakkaan kainalossa lukemassa tai tekemässä jotain, kunnes se sammuttaa tv:n ja me mennään yhdessä sänkyyn. Aina yhdessä.

Kyllä mä ymmärrän, ettei rakas halua herätä aamuisin kello neljän jälkeen hoitamaan parisuhdetta tai ettei se tahdo tulla nukkumaan niin aikaisin kuin minä, enkä mä taas pärjää niin lyhyillä yöunilla, joita vanhan iltarutiinin ylläpito vaatisi. Mutta silti. Miksei se nyt voi tehdä mun hyväksi sitä samaa, mitä mä oon koko ajan tähän asti tehnyt?

Rakasta loukkasi se, että hän koki mun valinneen harrastuksen parisuhteen yli, ja mua loukkasi se, että koin rakkaan valitsevan television mun ylitseni haluttomuudessaan muuttaa tapojaan, vaikka mun tavat oli jo muuttuneet. Kyllä se voisi tulla mun kanssa sänkyyn, vaikka se ei tahtoisikaan vielä jäädä nukkumaan ja kyllä se voisi aamulla herätä hetkeksi ja jatkaa sitten uniaan, niin kuin minäkin olen tähän asti tehnyt. Herännyt, ollut sen kanssa ja monina aamuina me ollaan syöty aamupalakin yhdessä vaikka mä oon palannut vielä nukkumaan, kun rakas lähtee töihin.

Sitten yhtenä päivänä rakas ilmoitti varanneensa silkkiturkille trimmaajalta illaksi ajan. Koiran turkinhoito on ollut pääosin rakkaan vastuulla, kun mä oon niin vähän kotona ja nyt se oli sitten kyllästynyt kurapukuihin, pampuloiden solmimiseen ja jokaviikkoiseen föönaukseen. Ei asiassa oikeestaan oo mitään kummallista, monesti silkkiturkin rotuiset pidetään täydessä turkissa vain jos ne käy näyttelyissä ja kotikoirat leikataan lyhyempään ja helpompaan malliin, mutta ei rakas mulle ollut koskaan sanonut, että turkinhoito sitä väsyttää. Eikä mulla ollut argumentteja väittää vastaan, kun tiesin, että rakas voi milloin vain vetää esiin valttikorttinsa ja sanoa, että jos haluan pitää silkkiturkin silkkisen turkin, mun pitää hoitaa sitä enemmän ja meistä kumpikin tietää, ettei se käytännössä onnistu.

Ei mua koiran karvat harmita. Mua loukkasi se, että musta ratkaisu leikata ne pois oli iso ja sen olisi pitänyt olla yhteinen. Mä olisin voinut olla samaa mieltä asiasta milloin vain, jos rakas vain olisi kysynyt. Mua harmittaa se, että jos se ei oo koskaan kertonut, että koirankarvat vaivaa sen mieltä, niin mitä kaikkea muuta onkaan olemassa, mikä sitä vaivaa, muttei se kerro.

Jotain on, koska nyt se tahtoo olla hiljaa ja totutella ajatukseen ja miettiä, enkä mä tiedä, mikä se ajatus on. Onko sillä jotain, mitä mulle ei kerrota?

Mä pidättäydyn kysymästä.

Ei tarvi olla Freud tietääkseen, mistä mun hylätyksitulemisen pelkoni johtuu. Se syntyi syöpälapsena eristyshuoneessa ja kasvoi kun isä kuoli ja saavutti täyden mittansa, kun näin äidin katoavan henkisesti pois, vaikka vartalo jäi jäljelle. Masennus vei. Mä tiedän itsekin ihan tarkalleen, että mun tunteille ja ylireagoinneille on syynsä ja että siksi mun ajatukset näistä asioista kasvaa helposti kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja että mun pitää niitä hallita. Että vaikka rakas ei tahdokaan nyt olla henkisesti niin lähellä mihin mä oon tottunut, niin jos mä kyselen sen ajatuksia liikaa ja kerron, miltä musta tuntuu se vaan ahdistaa sitä entistä enemmän ja ajaa pois. Mä oon aika ylpeäkin siitä, miten paljon oon kehittynyt tilan antamisessa verrattuna vanhoihin aikoihin.

Enkä mä puhu rakkaalle eroamisen pelostani. En itsekään tahdo, että siitä nousee puheenaihe. Jos erosta aletaan puhua jokaisen riidan yhteydessä, se on aiheena aina auki ja ajankohtainen, vaikka sen pitäisi olla kaukainen ajatus, joka hädintuskin nousee mieleen mahdollisena vaihtoehtona. Mä toivon, ettei se nouse rakkaan mieleen, enkä ainakaan tahdo itse sitä sinne syöttää.

Me ei olla enää riidoissa. Me puhutaan toisillemme lämpimällä äänensävyllä ja ollaan sopuisia ja rakas tahtoo jo tulla fyysisesti lähelle. Ei se tule samalla tavalla kuin ennen, se vaan käy ja menee taas, mutta tulee jo kuitenkin. Toivon sen olevan hyvä asia ja että kohta koko typerä kriisi on kokonaan ohi.

En voi oikeastaan tehdä muuta kuin odottaa. Odotan, tarvitaanko tähän vielä riita ja huutamista ja selkeä loppuratkaisu vai haipuuko ongelma pois yhtä hitaasti kuin alkoi kasaantua. Odotan, sovitaanko me uusi aikataulu ja rutiini vai syntyykö se itsestään. Odotan, että tämä ikävän tuttu stressintunne katoaa ja pääsen takaisin siihen seesteiseen mielentilaan, jossa oon saanut elää viimeisen vuoden.

Kiitos siitä.

Meillä on parisuhdekriisi. Mahdollista on sekin, että meillä on vain parisuhde, juuri sellainen kun parisuhteet tapaavat yleensä olla, ja kriisi on mun oman pääni sisällä. Tunnustan taipumukseni ylireagointiin.

Riidasta tuli kriisi mun korvieni väliin siinä vaiheessa, kun hyvää tarkoittava ystävä esitti parin päivän riitelyn jälkeen huolestuneena kysymyksen, että ettehän te ole eroamassa. Mä vastasin itsevarmasti ja epäilemättä Ei, mutta sillä sekunnilla tajusin, etten voi tietää, mitä rakas ajattelee. Riivaavin ja turhin ajatus tässä maailmassa on Entä Jos ja se on pyörinyt mun mielessäni jo viikon.

Tässä parisuhdeongelman sivussa on tapahtunut kaikenlaista muutakin, mutta mulla ei oo energiaa selittää niistä. Periaatteessa kaikki on hyvin. Rakas on sanonut, ettei se minnekään ole lähdössä tai halua mun lähtevän, kun se haluaa vaan vähän miettiä ja kaipaa etäisyyttä ja mä yritän parhaani mukaan antaa sitä etäisyyttä, vaikka oon maailman huonoin etäiseksi ihmiseksi. Kolmetoistavuotias Teemu mun päässäni alkaa huutaa kuolemaa ja maailmanloppua joka kerta, kun etsin katsetta eikä siihen vastata, ja hillitsen itseni kysymästä mitä toinen nyt ajattelee ja että eihän se vieläkään ole lähdössä.

Välillä rakas tulee lähelle, kuten sen on tapana tulla ja mä tajuan miten ikävä mun sitä on. Hankalaa on se, että tiedän, ettei se ymmärrä. Ettei se yhtään ymmärrä, miten voi ikävöidä ihmistä joka istuu samalla sohvalla.

Ikävöin kuitenkin. <3

Keskustelun puolella puhutaan itselle nauramisen jalosta taidosta. Se on yksi niitä taitoja, jonka yleensä kaikki mainostavat omaavansa, vaikkei se olisikaan totta. Musta tuntuu että se aika harvoin on totta. Jos koskaan. Tai sitten tahdon uskoa niin, jotten tuntisi itseäni pieneksi ihmisenä.

En minä ainakaan osaa nauraa itselleni. Mä osaan nauraan meille, jollekin ryhmälle, johon kuulun, mutta sillekin vain siksi, että tunnen vitsin kautta syntyvää yhdenmukaisuutta ja siitä tulee hyvä mieli. Tai saatan olla itseironinen, mutta sitäkin olen vain siksi, että joku sanoisi, että eihän se ole lainkaan noin tai ehkä tuntisi samanlaisuutta, en siksi, että joku nauraisi minulle. Ja jos joku nauraa, tunnen itseni loukatuksi.

Naurunalaiseksi joutuminen on mun suurimpia pelkojani. Se taitaa olla aika monen muunkin ja joistain se paistaa läpi selvemmin kuin toisista. Sellaiset, joista se paistaa läpi, ovat niitä, jotka usein ensivaikutelmaltaan vaikuttavat siltä, etteivät ota itseään turhan vakavasti. He kuuluttavat kaikki omat heikkoutensa maailmalle ja nauravat päälle, jotta ehtisivät sanoa kaiken sen julki ennen ketään muuta. Siten toimimalla ei voi tulla yllätetyksi nurkan takaa ja satutetuksi.

Mä otan itseni ja oman elämäni hyvin, hyvin vakavasti. Jos ollaan rehellisiä, niin eihän meillä ole muuta. Siinä sivussa voin nauraa keittiöpsykologeille tai parisuhdeasioille tai homoille tai jollekin muulle ryhmälle, johon haluan kuulua, ja yrittää käsitellä huumorilla kaikkea sitä, jota en muuten kestäisi.

Ja jos joku pitää minua huvittavana, saatan kokea tuskallisen kuoleman suoraan naurajan silmien edessä silkkaa dramaattisuuttani hernemadon möngittyä aivoon asti. Suosittelen välttämään sitä.

;)

Leikkasin tänään lehdestä kuvan, jossa vanha, ryppyihoinen pariskunta istuu puiston penkillä ja hymyilee.

Itsestäänselvä asetelma. Papalla on keppi kädessään ja hattu, mummo istuu kädet sievästi sylissään. Mielikuva tulee ystävällisistä vanhuksista, jotka käyvät syöttämässä sorsia, mummo leipoo lapsenlapsenlapsille rusinapullaa, ja he kertovat vanhoista ajoista, ihmisistä, joita kukaan kuuntelijoista ei ole koskaan tuntenut, kumpikin omaa tarinaansa. Vanhan ihmisen heikoksi käyneellä äänellä. Ovat kotoisia ja herttaisia.

Mutta en minä kuvaa siksi leikannut.

Leikkasin sen siksi, että ryppyisten kasvojen takana ei asu pelkkiä herttaisia mummoja ja pappoja, vaan elämää nähneitä ihmisiä.

Tuo vanha pari on harrastanut seksiä yhdessä monet kerrat. Siinä on tullut tutuksi mummon hiivatulehdukset ja papan erektio-ongelma. Lapsiakin tuli, ehkä enemmän kuin olisi haluttu, eikä silloin puhuttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, alkoholismista, ahdistuksesta tai sen synnyttämästä perheväkivallasta, vaikka kaikkihan sen tiesi, että äijä oli pahansisuinen ja kännipäissään karkea. Silloin tällöin ajoi akan pihalle ja kakarat, jotka illansuussa hiipivät takaisin kotiin ja elämää jatkettiin niin kuin tapana oli. Ja siitä, että perheen nuorimmalla lapsella on musta tukka ja tummat silmät, vaikka perheen isä on vaalea, ei ääneen puhunut kukaan.

Ehkä heidän rakkautensa kesti kaiken ja kasvoi kumppanuudeksi. Tai ehkä se kuoli jo kauan sitten, mutta sisulla on ylläpidetty suurempiakin asioita kuin parisuhdetta, eikä kumpikaan lähtenyt pois. Siihen jäivät, toistensa viereen.

Puiston penkille istumaan.

Jo kaiken kokeneena. Syöttävät sorsia ja leipovat lapsenlapsenlapsille pullaa ja ovat herttaisia. Eikä siitä puhuta, että elämää elettiin ennenkin.

Mä tuijotan kuvaa aikani ja annan mielikuvien kasvaa. Hymyilevät kasvot saavat elämän taakseen ja lopulta työnnän kuvan muovitaskuun siihen kansioon, jossa on kokoelma kaikkea, mistä aion joskus vielä tehdä jotain. Liittää kuvan johonkin sellaiseen yhteyteen, että sitä katsova näkee tarinan kliseisen pinnan takana ilman, että minun pitää sitä kertoa. Ehkä katsoo kadulla vastaan tulevaa vanhustakin toisin.

Ei siinä kulje herttainen vanhus, siinä menee elämää kokenut ihminen.