Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Tänään tulee täyteen vuosi blogin aloittamisesta. :) Verrattuna muihin vuosiin, on tapahtunut aika vähän. Siksi on ollutkin aikaa kirjoitella.. yhteensä sata kertaa. Eli suunnilleen kaksi kertaa viikossa. Lukukertoja on yhteensä 17691, eli pyöristettynä 177 kappaletta per yksi kirjoitus. Ja 48 lukukertaa joka päivä. Kommentteja on 395, eli yksi jokaiselle päivälle ja toisille kaksi, ja pyöreästi neljä yhtä bloggausta kohti.

Osa kommenteista ja lukukerroista on omia, mutta ei puhuta siitä nyt. Minä en ainakaan puhu, hymyilen vaan tyytyväisenä kun saavutin salaisen haaveeni, päästä luetuimpien blogien listan sijalle kymmenen ennen nousemista aktiivisimpien kirjoittajien listalle lainkaan.

Kyllä mä tiedän, että on hölmöä asettaa tavoitteita, joiden toteutumiseen ei voi vaikuttaa. Tiedän senkin, että on hölmöä vertailla. Jotenkin vaan ajatus sitä, että ollakseni yhtä hyvä kuin muut, mun pitää tehdä vähän enemmän, on niin syvällä minussa ettei järkeily ylety sinne asti. Kannatan edelleen listojen poistamista Ranneliikkeestä. Ne eivät oikeasti mittaa mitään muuta kuin stressitasoani.

Kirjoittelu on ihan hauskaa, ja aion jatkaa samaan tahtiin, pari kertaa viikossa aina kun tekee mieli sanoa jotain. Toistaiseksi sanomista on vielä.

Aika usein oppiessaan jotain uutta elämästä, tulee huomanneeksi keksineensä pyörän uudelleen. Kaikki maailman viisaudet on jo keksitty, ja toistettu niitä, kunnes niistä on tullut klisee, jonka kaikki tietävät.

On vain sääli, ettei tunnetta tai tunnelmaa voi selittää. Että sitä voi olla ihan ihmeissään tajuttuaan, kuinka valtava maailmankaikkeus ympärillä levittäytyykään, liian iso käsitettäväksi. Se on huumaava ja huimaava tunne.

Yritäpä kertoa se kaverille. "Maailmankaikkeus on suuri ja ihmiset ovat pieniä."

Se tulee katsomaan sinua yhtä kiinnostuneena kuin kuralätäkköä vesisateen jälkeen, ja yhtä yllättyneenä tästä maailmoja mullistavasta tiedosta.

Kaikkihan sen tietää. Tietenkin tietää. Ja jos eivät ole koskaan tulleet sitä erikseen tunteneeksi Todella, ei asiasta kertominen sitä ainakaan edesauta.

Miksiköhän viisaudet ymmärtää vasta, kun on pitkien prosessien jälkeen päätynyt samaan lopputulokseen itse?

"Suunnattoman suuressa viisaudessani" olen itse päätynyt ainakin seuraaviin lopputuloksiin: Ihmisille kannattaa olla kiva, niin on todennäköisempää, että ne on kivoja takaisin. Jos ajattelee iloisia ajatuksia on onnellisempi kuin jos ajattelee pahoja ajatuksia. Ei kannata olla katkera vaan kannattaa miettiä tulevaisuutta. Kannattaa olla rehellinen. Helpointa olla reilu toiselle ihmiselle on, jos miettii miltä itsestä tuntuisi olla se toinen. Sen lisäksi kannattaa nukkua tarpeeksi, syödä terveellisesti, liikkua paljon ja vaalia ihmissuhteita, niin jaksaa hyvin ja elämää on kivaa.

:/ Tämän keksimiseen multa on vierähtänyt kaksikymmentä vuotta.

Tänään tuli kivoja uutisia. :) Mun ikävöity ystäväni on palaamassa Jenkeistä takaisin Suomeen ensi viikolla. :) Kyllä mä oon jo odottanutkin.. se on viettänyt siellä jo iäisyyksiä.

Perjantaina pitää juhlia tytön paluuta. Ja sitten jos lauantaina tai sunnuntaina saisin sen kylään. On ainakin miljoona asiaa, jotka pitää saada kertoa, ja kysyä. Siitä tulee hienoa.. saada taas istua vieretysten ja katsoa silmiin kun puhuu. Sitä ei mikään yhteydenpitoväline korvaa. Ei millään.

Sitten meillä on vanha porukka taas koossa, kaikki samassa paikassa samaan aikaan. Aika paljon asioita on muuttunut sen jälkeen, kun tyttö lähti. Meidän alkuperäisen kolmen kundin ja kahden tytön jengissä mun ja yhden pojan välit on viilenneet, sen poikaystävä on nykyään paljon läheisempi meille kaikille. Mukaan on tullut uusi tyttö mun koulusta, nykyinen bestikseni. Ja toisen tytön lapsi on kasvanut niin paljon, se ei varmaan tunnista enää palaavaa tyttöä. Miten voisikaan. Toinen poika on löytänyt miehen. Vanhemman. Ne liikkuu vähän eri porukoissa, minun ja sen välit on lämpimät, mutta jenginä ei oikeastaan kyläillä niillä. Ehkä mies tuntisi itsensä ulkopuoliseksi. Kolmas poika olen minä.

Palaava tyttö tietää kyllä tämän kaiken, muttei ole ollut mukana elämässä uutta tilannetta. Mäkin tiedän paljon asioita, mitä siellä kaukana on sille tapahtunut, mutten voi ymmärtää niiden merkityksiä. Ehkä sitten, kun näen miten paljon se on muuttunut.

Yläasteajat on peruuttamattomasti ohi. Me aletaan olla aikuisia. Kukaan ei enää asu vanhempiensa luona. Kolmesta pojasta on tullut kolme homoparia, kahdesta tytöstä palaava tyttö ja yksinhuoltajaäiti. Uusi tyttö ja sen mies. Vai kuuluisiko sanoa uusi nainen?

Elämään kuuluu niin paljon sellaista, mitä ei voi kertoa. Toivon, ettei me olla kasvettu vielä erilleen, vaikka ollaan kasvettu erillämme.

Sain pitää pikkusiskon luonani koko viikonlopun. Pikkusisko on 15-vuotias ja mulle tosi rakas, läheinen sellaisella tavalla, jonka vain saman lapsuuden jakanut voi olla. Meillä on tiivis suhde, sellainen, jota siihen kuulumattomat eivät voi ymmärtää. On oma tapa puhua ja kyky ymmärtää toista ilman sitäkin.

Musta tuntuu, että aika usein sisarukset on kamalan riitaisia eivätkä tule toimeen keskenään enempää kuin on pakko. Ainakin mun lähipiirissäni monella tuntuu olevan niin. Että kun kotoa irtaudutaan, niin monin tavoin irtaudutaan myös sisaruksista ja suhteesta, joka siihenkin asti on ollut lähinnä kilpailua vanhempien huomiosta ja suosiosta.

Meillä ei kilpailtu, meillä oli perheessä isoja ongelmia. Me tuettiin toisiamme ja yritettiin olla aiheuttamatta lisää huolta ympäristössä joka muutenkin oli romahtamassa. Niin on ollut muillakin mun tuntemillani ihmisillä, joilla vielä aikuisena on sisaruksiin lämpimät välit.

Tarviiko ihminen vastoinkäymisiä löytääkseen läheisyyttä?

Ainakin ihminen tarvitsee vastoinkäymisiä oppiakseen olemaan onnellinen.

Vakavan onnettomuuden jälkeen paikalle saapuvat pelastajat määrittelevät loukkaantuneiden uhrien tilan helpolla konstilla. Se, joka jaksaa ja pystyy vielä huutamaan on todennäköisesti paremmin selviytynyt kuin se, joka makaa hiljaa. Hiljaiset tarvivat apua ensin. Muussakin elämässä näyttäisi toistuvan sama kaava. Ihmisellä on kaikki ihan hyvin niin kauan kun hän vielä jaksaa valittaa.

Välillä tuntuu, että sitä paremmin voidaan, mitä enemmän valitettavaa on.

Valittaminen pienistä asioista kertoo paljon. Se kertoo ainakin sen, että ihminen on saanut paljon ja saanut hyvää, koska on oppinut vaatimaan. Se kertoo, että ihmisessä elää toivo ja tieto paremmasta, että hän tietää maailmassa olevan monta asiaa, joita voi vielä saada. Valittaminen kertoo siitä, että on tottunut saamaan sen, minkä tahtoo ottaa, sillä lapsi jonka itkuun ei kukaan koskaan vastaa, oppii toivottomuutta ja oppii olemaan hiljaa, kunnei äänellä kerran ole mitään merkitystä. Ihminen joka valittaa, on täynnä toivoa. Hän on vain saanut liian paljon, liian hyvää, liian helpolla, jotta olisi oppinut tekemään jotain valittamisen sijaan.

Isojen onnettomuuksien jälkeen ei valiteta pienistä. Tragedioiden keskellä elävien kansojen kulttuureissa ei valiteta, siellä selvitään ja purraan hammasta. Vaikeuksien keskellä ei ole voimia valittaa, energia menee tärkeisiin asioihin. Mitä suuremmat ongelmat, sen hiljaisemmat selviytyjät. Mitä suuremmat ongelmat, sen läheisemmiksi ne kokijansa tekevät.

Pikkusisko tuntuu ihan oikealta ystävältä, perhettä hän tietenkin onkin. Meidän elämämme ovat aivan eri suunnissa ja nähdään liian vähän, vaikka kohdatessa ei taukoja enää muistakaan. Me voidaan puhua kaikesta, paitsi äidistä. Pikkusisko ei tahdo kuulla eikä tietää. Mä toivon että oppisin joskus tuntemaan läpi saman vihan kuin hän. Se on terveempää kuin olla hiljaa.

Vaikka ainakin mä edes valitan. :/

Me ollaan alettu seurata Big Brotheria. Ekan kokonaan katsomani lähetyksen jälkeen olin jo koukussa, vaikka en aiemmin oikein ymmärtänyt mitä ideaa koko ohjelmassa on. Katsomatta ei voi ymmärtää, mistä siinä on kyse, ja siinähän on kyse ihmisistä. Ja niistä minä tunnetusti pidän. :)

Meille on jo vajaan viikon seuraamisen jälkeen vakiintunut eka BB-pohjainen sisäpiirivitsi.. Mun uskovaisuuteni lienee tunnettu tosiasia kaikille blogia seuraaville, ja kun siitä puhuminen on aina niin vakavaa ja totista puuhaa, sitä täytyy välillä keventää. En mä ole vakava enkä totinen ihminen, vaikka puhunkin vakavia. Siksi mulle on tullut tavaksi kunnon pälätyksen jälkeen lopuksi nostaa molemmat kädet ilmaan ja sanoa Hallelujaa, ikäänkuin loppukevennykseksi, tyyliin Ugh, olen puhunut. Nykyään rakas reagoi siihen taputtamalla käsiään. Tap tap tap tap, "Hyvin sanottu."

BB:tä seuranneet tietää, mistä puhun, muille en jaksa selittää. Ei tilannehuumoria voi selittää. :)

Big Brother ja Jenni Vartiaisen levy ovat mun elämässäni nyt uusinta uutta, muuta ei sitten oikeastaan kuulukaan. Koulussakin käyn lähinnä harrastemielessä, nyt on menossa niin kevyt jakso. Elämä on oikein mukavaa. :)

Hallelujaa!