Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Demokratia toimii hyvin, niin kauan kuin ihmiset päättävät yhdessä omista asioistaan.

Kun päätetään Niiden Toisten asioista, vähemmistöistä, se muuttuu pelkäksi enemmistön mielivallaksi.

Varsinkin omantunnonkysymyksissä.

Blogin nimi Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia
Uusin Bloggaus 06.06.2011, 22:12:10
Kommentointi sallittu
Julkinen Blogi kyllä
Bloggauksia 237 kpl
Kuvia 0 kpl
Videoita 0 kpl
Audioita 0 kpl
Blogia luettu 50003 kertaa
Kommentteja 1169 kpl

Se tekee yli 200 lukukertaa ja keskimäärin n.5kommenttia per kirjoitus. Häkellyttävää, näin pienessä yhteisössä tunnen tulevani nähdyksi hyvin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Rakas, poika ja minä olimme poissa maasta viisi kuukautta. Sinä aikana täällä on ehtinyt tapahtua paljon. Meillekin ehti tapahtua paljon. Nyt on kestettävä paljon uutta sopeutumista monella eri saralla.

Jyrkin muutos tapahtui mun rakkaalle Häirikölleni. Hän on rakastunut, ei enää tulisesti minuun, kuten vuosia ja vuosia, vaan hänellä on oikea ihmissuhde. Molemminpuolinen, aito rakkaussuhde.

Sitä mä oon hänelle toivonutkin ja sen hän ansaitsee. Minusta hän heitti hukkaan monta nuoruusvuottaan roikkuessaan minussa pakkomielteisen riippuvaisella tavalla, jota en siksi osannutkaan tulkita oikeaksi Rakkaudeksi, vaan sellaiseksi kasvuvaiheeksi, joka hänen oli jostain syystä käytävä ja jonka kohteeksi minä jostain syystä valikoiduin.

Mun on pitänyt käydä läpi niitä samanlaisia omituisia, pakkomielteisiä kasvukausia päästäkseni irti menneestä ja tavallaan koen ymmärtäväni häntä hyvin.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei hänen huomionsa, ajoittaisesta häiritsevästä luonteestaan riippumatta, imarrellut mua suuresti. Vaikka älyllisesti mun on ollut helppo erottaa oma todellinen minuuteni hänen ihannekuvastaan joka kieltäytyi särkymästä, tunnetasolla se ei ole ollut yhtä helppoa. Enkä mä voi kieltää käyttäneeni hänen pakkomielteisyyttään hyväkseni kaivatessani seksuaalista huomiota vaikeisiin aikoihin, vaikka mä tiesin sen ruokkivan hänen kuvitelmiaan ja olevan hänelle lopulta haitaksi.

Vaikeaa on se, että hänkin on vihdoin herännyt näkemään oman todellisuutensa. Ja minut. Sen, etten mä olekan niin ihmeellisen ihana vaan ihan tavallinen ja monin tavoin viallinen, ja sen, että vaikka mä kielsin ja ajoin pois, myös käytin hyväkseni ja ruokin.

Ei hän oikeastaan ole suoraan vihainen. Ehkä hän ymmärtää mun puoleni tarinaa myös vajavuutena, nyt kun vihdoin näkee niitä minussa. Ja tiedän, että tämäkin vaihe pitää käydä läpi, jotta side lopulta todella katkeaa ja hän siirtyy eteenpäin siitä jostain, jota ei oikeastaan edes ollut.

Silti, niin helppoa kuin se onkin ymmärtää, on vaikea jaksaa hänen uutta tarvettaan tuoda esille mun heikkouksiani. Erityisesti mun heikkouksia verrattuna hänen uuteen kumppaniinsa. Mä ymmärrän jos hän kaiken nöyrän anelunsa jälkeen tuntee itsensä mun nöyryyttämäkseni ja tahtoo tasoittaa välit. Silti se tuntuu epäreilulta, sillä en mä ole koskaan osallistunut kilpailuun hänen kumppaniaan vastaan tai pyytänyt, saati nauttinut hänen siitä alttiudestaan, jonka tunnistin epäterveeksi.

Tämä vaihe menee varmaan ohi, toivottavasti pian. Mä toivon, että hänen halunsa pitää minut yhä elämässään ei johdu vain tarpeesta kasata itsetuntoaan edessäni ja kustannuksellani, vaan siitä, että pyrkimys välien tasa-arvoistamiseen on aito. Onko se sitä? Luulen, että hän toimii niin tunteensa varassa ettei itsekään tiedä.

On helppo ymmärtää, että diileri tekee narkomaanille karhunpalveluksen antaessaan hänelle sitä, mitä hän eniten tahtoo. Mutta eikö ole kuitenkin vain inhimillistä taipua tahtoon niin paljon kuin voi, silloin kun riippuvuuden kohteena on oma huomiosi?

Miksi ihminen, ainoana lajina kaikista, on valmis seuraamaan epätasapainoisia johtajia?

En oikeastaan huomannut olleeni koko kesän poissa, ennen kuin se oli jo mennyt.

Joku päivä, joku näistä päivistä, kaikkien joukosta joita elämme, on niistä kaikkein erityisin. Kuluessaan yksi muiden joukossa.

Tänään koirapuiston penkki oli täyttynyt keltaisista lehdistä. Kauniista, värikkäästä kuolemasta.

Minun on valtavan vaikeaa irrottaa ihmisistä. Mun on melkein mahdoton lopetta keskustelua itse. Varsinkaan jos siinä ei olla päädytty sopuratkaisuun ja yhteisymmärrykseen. En voi irrottaa kenestäkään sellaisesta, jonka paluusta luokseni irrottamisen jälkeen en voi olla varma.

Toisinaan mä kirjoitan ihmisille kirjeitä ja viestejä, jotka sitten pyyhin pois tai jätän lähettämättä, koska mun tarpeeni saada selittää on rajaton, enkä voi itselleni mitään.

Mulla on tapana jankuttaa. Uudelleen eri sanoin, vaikka olisin sanonut kaiken jo. Eikä se johdu siitä, että tahtoisin toisen myöntävän mun olevan oikeassa tai muuttavan omaa kantaansa, vaan siitä, että mun tarpeeni saada hyväksyntä sille että minunkin kantani oli oikeutettu, on elämääni hallitseva.

Mä inhoan itseäni kun jankutan. Inhoan sitä, kun tiedän jo olevani häiriöksi. Luon itse pahinta pelkoani yrittämällä oikeuttaa itselleni hyväksyntää, tavalla joka saa kaikki ärtymään. Enkä voi ihmetellä miksi.

Mun tarpeeni saada kuulua ryhmään, olla hyväksytty ja kunnioitettu muiden mukana, olla osa yhteisöjä on aivan liian suuri ihmiselle, jonka ajatuksilla on kuitenkin tapana muokkautua omia logiikoitaan myöten, ei yleisesti hyväksytyn ja muiden ihaileman tavan mukaan.

Hyttyset rakastavat minua. Ne rakastivat minua koko souturetken järven ympäri, pientä pistelyä ja kutinaa siellä täällä.

Rakkaan ne antavat olla rauhassa.

Mikä minussa niitä kiehtoo? Eivät ne voi niin viisaita olla, että tietäisivät mun välttävän tappamasta niitä. Ja miksi ihmeessä ne tahtoisivat syödä minun vertani? Miksi juuri minun meistä kaikista? Minun, jonka koko verensyntymisjärjestelmä on tapettu ja kasvatettu uudelleen kahdesti viallisena, sairaana ja toimimattomana? Johon on syydetty litroittain muiden verta koska omani on niin kehnoa, ettei siitä ollut pitämään hengissä edes minua, saati ruokimaan pieniä hyttysenpoikasia?

En käsitä.

Rakas ja minä olimme kesän ensimmäistä kertaa järvessä uimassa. Oli kylmää. Paljon hyttysiä. Kaisloja jaloissa. Vesi oli hyytävää, mutta Rakas oli lämmin edestä ja takaa, käsistä, ympäriltä ja ympärillä, pyyhe pehmeä ja puhdas ja sauna kuin taivas. Koivuvihdan tuoksu. Koko mökki niin kesäinen, että rintaa puristi jokin tunne tai muisto, joka on vahva eikä silti suostu kokonaan mieleen.

Kuumaa vettä kiukaasta ja tervashampoota. Vähän turhan viileä pesuhuone, niin että tulee kiireinen olo peseytyä. Minä saippuoin Rakkaan ja Rakas minut. Vanhanaikaisella vihreällä saippualla ja pesusienellä.

Minä rakastan saippuan tuoksua, sen tuoksusta tulevaa puhdasta oloa. Silläkin uhalla, että yöllä ihoa kutitti, hyttysenpistot ja liian puhtaaksi pesty iho. Karkeat lakanat ja viileä makuuhuone. Mutta Rakas oli lämmin, ympäriltä ja ympärillä.

Uusi varaus mökistä tehtiin mun syntymäpäiväkseni heinäkuuksi.

Kesäpojan uni ei tule. ô_ô

Koko muu perhe, karvaiset kaverini kerälle kiertyneenä kumpikin, Poika omassa pinnasängyssään puolikuulamppunsa alla ja Rakas mun ja hänen sängyssämme nukkuvat. Ovat jossain poissa, oman mielensä sokkeloissa, uneksimassa kuka mitäkin. Pojan sormet liikkuvat ja rakas kurtistelee kulmiaan.

Mä juon teetä, istun tuolilla tietokoneen kanssa ja katselen elämääni, heitä nukkuvia. On hyvä ja rauhallinen olo. Ei se haittaa vaikka valvottaa. Voin nukkua enemmän sitten huomenna.

Kaikki on jotenkin kovin rauhallista. Eivät vain nukkuvien uniset äänet ja unikuulampun rauhaisa hämärä, vaan omassa mielessänikin, suhteessa kaikkiin tärkeisiin ja läheisiin ja kaikkeen mistä on kannettava huolta ja mitä on järjesteltävä, ei mikään paina.

Ikkuna on auki.

Tuoksuu puhtaalle pyykille ja yöilmalle. Pojan myötä kaappitilat ovat käyneet ahtaiksi ja puhtaita vaatteita jää lojumaan kasoihin kuivaustelineen päälle ja hoitopöydälle, kodinhoitohuoneen tasoille ja pyyhehyllyille.

Mulla on blogini vuoksi vapautunut olo, helpottunut, kun sain kirjoitettua aborttiajatukseni ulos itsestäni. Oon miettinyt sen mielipiteen kertomista jo tosi, tosi pitkään, mutta sen jakaminen on jännittänyt hirveän paljon. Mun toiset kirjoitukseni on keränneet hurjan hyökkääviä ja tuomitsevia kommentteja, vaikken oo oikein ymmärtänyt miksi, ja siksi mistään vaikeammasta asiasta pelotti edes alkaa kirjoittaa.

Kerran mä lopetin jo kirjoittamisen kun en oikein uskaltanut enää sanoa mitään, mutta sitten kasvoin vahvemmaksi. Eikä minusta olisi järkeä kirjoitella vain miellyttääkseen muita. Minusta mun syyni kirjoittaa on kertoa omista ajatuksistani ja ehkä saada toisiakin ihmisiä ymmärtämään muunlaisia aatteita tuomitsematta heti.

Aborttia pidetään naisen tasa-arvon edistäjänä ja sen vastustajaa naisen alistajana, konservatiivisena fundamentalistina, vaikkei asia ole musta lainkaan niin yksiselitteinen. En minä toivo naisille pahaa, vaikka toivonkin lapsille hyvää. Pelkäsin, kuinka aggressiivisesti ajatukseni otetaan vastaan. Mun uskovaisuutenikin on lietsonut syytöksiä keskusteluissa. Pelkäsin, millä nimillä mua nimitellään. Mutta kaikki sujuikin ihan hyvin. On helpottunut olo. Tulin kuulluksi. Musta tuntuu että tulin kuulluksi niillekin jotka ovat eri mieltä.

Pikkusilkkiturkin suu maiskuttaa tiheästi, kieli rullalla. Mahtaako se nähdä unta omasta vauva-ajastaan? Uneksii maitoannoksesta äidin massun lämmössä. Niin varmaankin.. eivät kai aikuiset koirat osaa enää imeä? Muuten kuin unissaan. :)

Kesäloma alkaa aivan pian. Mun opiskeluni ovat sujuneet valtavan hyvin. Tylsistä aiheista olen saanut joitain nelosia,pelkkää laiskuuttani ja ne harmittavat, harjoitteluista ja alaan liittyvistä opinnoista täysiä pisteitä. Kahdesta viime harjoittelusta sain niin kovat kehut että arvostelutilaisuudessa vähän nolotti. Mä olin ehtinyt ystävystyä työn ulkopuolellakin toisen pääasiallisen kouluttajani kanssa, ja pelkäsin, että kehut koetaan puolueellisiksi. Hän itse kyllä sanoi, ettei osaisi kaveerata työn ulkopuolella sellaisen työntekijän kanssa, joka jättäisi kaiki ikävät työt hänelle. Että se tuntuisi henkilökohtaiselta loukkaukselta.

Mun haaveeni on valmistua ensin sairaanhoitajaksi, erikoistua sitten saattohoitoon, tehdä töitä muutama vuosi kokemuksen kartuttamiseksi sairaalassa tai yksityisessä saattokodissa ja sitten lähteä töihin Afrikkaan. Tarkkaa paikkaa en ole osannut valita ja projektien henkilöstötarvekin tietenkin sanelee loppusijoituspaikan. Mahdollisesti AIDS-sairaalaan, jos saan valita, tai malariaosastolle. Toivoisin että saisin tehdä saattotyötä myös perheissä. Olla apuna kun perheen ja suvun voimavarat eivät riitä ympärivuorokautiseen holehtimiseen ja sen muiden jäsenten elämän ylläpitoon.

Rakas on kouluttautunut lääkealalle ja voisi löytää työn samasta projektista. Elämä siellä saisi sitten näyttää suunnan, miten jatkaa eteenpäin.

Olen aina ajatellut, että jos saan lapsia, tahdon kasvattaa heistä maailmankansalaisia. Siinä mielessä, etteivät kulttuurierot saa heitä tuntemaan ylemmyyttä, eikä yltäkylläisyys tunnu siltä, kuin sen omistamiseen olisi synnynnäinen oikeus. Toisinaan länsimaalaisilla on käsitys, että he ovat ansainneet hyvän asemansa. Vaikka eivät sitten osaakaan vastata mitä sellaista ovat tehneet, että ansaitsevat sen paremmin kuin joku toiseen maahan syntynyt.

Minun arvoni ja ajatukseni eivät vain ole ainoita maailmassa, eivät edes omassa elämässäni. On paljon tärkeämpääkin.

En koskaan tahdo riistää omien työhaaveideni vuoksi Pojalta äitiä.

Pojan ja Pojan äidin, mun siskoni, välit ovat läheiset ja rakkaat. Sisko opiskelee, kasvaa ja aikustuu, soittaa pojalle joka päivä nyt kun hän jaksaa jo hetken kuunnella puhelinta, käy kyläilemässä koulun ruokiksella ja pari kertaa viikossa iltaisin ja hakee Pojan viikonlopuiksi kotiin. Se on Pojalle Tärkeää.

Koska Poika viettää minun ja Rakkaan kanssa aikaansa enemmän kuin äidin kanssa, äiti on jotain Erityistä. ÄITI hakee MINUT. ÄITI pukee MINUT. ÄITI saa riisua! :) ÄITI antaa vettä! ÄITI ottaa MINUT syliin.

Sisko rakastaa Poikaa kovasti. Sisko on silti vielä itsekin kovin nuori. Rakkautta se ei vähennä. Ei hän ole edes täysi-ikäinen, lapsi vasta. Teini. Itsekin äidin tarpeessa, vaikkei sellaista oikein ole saanutkaan.

Siskon iässä musta oli jännää olla humalassa ja huojua. Oli jännittävää ja kiihottavaa mennä vanhempien miesten saapuville, antaa tulla lähelle, ihan lähelle ja kovaksi ja sitten mennä kauemmas. Odottaa tavoittelevia käsiä. Kuulla ja tuntea kuinka kaunis ja haluttu on. Oli tärkeää olla haluttu ja ihailtu ja nuori ja homo, antaa ymmärtää, flirttailla ja harjoitella, leikkiä ensin, ennen kuin tuli aika opetella oikeaa aikuisuutta.

Vaikka toisaalta olin ollut Rakkaan kanssa jo kaksi vuotta, en lainkaan niin villi ja vapaa kuin olisin voinut. Rakas sai hyvän annoksen kaikesta keikistelystä, suoruudesta, flirtistä, kokeilunhalusta ja erikoisuudentavoittelujeni rajan etsinnöistä. Eikä hän epäröinyt käyttää oman nuoruutensa vastuuttomuutta mun rajojeni etsintään. :)

Meille tuli jokin aika sitten toinen koira.

Samaisen tyllerön piti tulla meille jo vuosia aiemmin sijoitukseen, mutta silloin ei ollut tilausta toiselle ja neiti jäi kasvattajan hoiviin. Nyt hän on pentunsa tehnyt ja näyttelynsä näytellyt ja muutti meille kesäsiiliin parturoituna siskopuolensa seuraksi.

Kaikki on mennyt niinkuin pitikin ja kuten oletettiinkin. Ekoina ulkoilukertoina uusi silkkiturkki olisi kääntynyt vanhalle kotiovelle, mutta nyt se on tottunut jo uuteen osoitteeseen.

Se on ollut meillä hoidossa usein ennenkin, samoin kuin meidän silkkiturkkimme oli uuden silkin kotona päivähoidossa pitkään, silloin ennen Pojan syntymää. Nyt ei päivähoitopaikalle enää ole tarvetta, kun Pojan takia meillä ollaan kotona kuitenkin.

Uusi kaveri on sopeutunut niin vaivatta, ettei sen mukaan liittymistä oikeastaan edes rekisteröi muulloin kuin että ruokkiessa pitää muistaa antaa pöperöt kahteen kuppiin. :)

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sen vaikeampi mun on hyväksyä aborttia. Itseasiassa usein yritän olla ajattelematta sitä liian tarkkaan, jotten alkaisi tuntea vihaa ihmisiä kohtaan, joita olen rakastanut ja joita tahdon yhä rakastaa.

Minusta abortti on murha. Se on sitä itsestäänselvästi ja varmasti. Abortti on sitä kun äiti tappaa lapsensa sunnitellusti, suoraan kohdusta, paikasta joka pitäisi olla lapsen paras turva oman äidin sisällä, enkä mä voi ymmärtää, miten kukaan voi ajatella että se on oikeutettua.

En ole edes halunnut lukea tarkkaan, miten se tehdään. Tapetaanko lapsi ennen kuin hänen raajansa kiskotaan irti ja ulos? Mahdollisuus siitä, ettei niin tehdä, on niin kauhea, että haluan mielummin elää harhassa että hän kuolee ensin ja paloitellaan vasta sitten. Pienien ihmisten jalkoja ja käsiä sairaalajätteen seassa. Tai ennenaikaisella synnytyksen käynnistyksellä ulos pakotetut keskosvauvat, jotka voivat elää vielä pitkään ennen kuin nääntyvät. Vaikka onhan siitä olemassa laki, että syntynyt lapsi on tapettava ettei hän kidu, jollei ole jo synnytyksessä kuollut. Kuinka se tappaminen lääkärin toimesta tehdään, en halua sitäkään tietää.

En ole vielä koskaan kuullut perustelua, joka olisi saanut mut muuttamaan kantaani abortin vääryydestä.

Joidenkin on vaikea tuntea myötätuntoa ihmistä kohtaan, joka ei ole vielä syntynyt, ja mielipiteen omaajan nähtävissä. Mä en osaa ymmärtää enkä halua hyväksyä sellaista näkemystä. Lapsi on olemassa kauan ennen kuin tulee muille näkyväksi.

Joidenkin mielestä abortti on sallittava, koska naisella on oikeus omaan kehoonsa. Minunkin mielestäni naisella on oikeus omaan kehoonsa, mutta ei oikeutta lapsen kehoon, eikä mitään valtaa päättää lapsen elämän pituudesta. Elämä ja keho, se on lapsen oma ja ainut. Lapsi ihminen, äidistään erillinen olento, vaikka onkin vielä täysin avuton.

Joidenkin kuulee perustelevan, että abortin voi tehdä, koska valtaosa alkaneista raskauksista päätyy keskenmenoon kuitenkin. Siihen mä vastaan, että joka ainut alkanut elämä päättyy kuolemaan, muttei se ole mikään peruste saada murhata syntyneitä ihmisiä. Miksi se syntymättömän lapsen kohdalla olisi. Siihen mulle on vastattu, että se nyt vaan on eri asia. Tosin kukaan ei sitten ole osannut sanoa, miksi ja millä tavalla se on erilaista.

Musta on omituista ja nurinkurista, että joku voi kannattaa aborttia ja silti kauhistella syntyneen lapsen murhaa pahimpana rikoksena kaikista. Onko se juuri sitä tunteen loppumista kesken, josta viime blogissani kirjoitin?

Entä sitten raiskaukset? Raiskaus on väkivaltaa naista kohtaan, sitä en kiistä ollenkaan. En vain ymmärrä, miksi väkivallan seuraukset joutuu kantamaan lapsi menettämällä elämänsä, vaikkei se ole ollenkaan hänen syynsä.

Abortti on omalla tavallaan siistiä ja helppoa. Sen voi tehdä niin, ettei kukaan koskaan tiedä mitään lasta olleenkaan. Minusta sellaiseen elämäntilanteeseen sopimattoman ihmisen poistoon ei ole oikeutta. Jollei tahdo äidiksi eikä lastaan pitää, sen voi antaa jollekulle joka haluaa. Naisen kannalta se on ikävää siksi, että silloin kaikki lähipiirissä saavat tietää niin käyneen. Tappamalla lapsi voi säilyttää maineensa puhtaana. Eliminoidaan hairahdusten todistusaineisto. Millä perusteella sellainen suunnitelmallisuus ei ole murha?

Mä olen kuullut abortin tehneiden puhuvan, että lapsen aika ei nyt vaan ollut vielä, oman elämäntilanteen takia, mutta että lapsi saa tulla sitten myöhemmin. Eikö hän ymmärrä, että se on silloin eri lapsi? Että hän tappoi yhden? Eikä se lapsi tule koskaan saamaan uutta elämää? Vaikka nainen voikin tehdä uusia lapsia ja heittää arpaa kuka heistä saa jäädä eloon ja kuka ei.

Empatia on ominaisuus, jota arvostan yli kaikkien muiden. Minusta se on paitsi tunne, myös ominaisuus ja tapa elää, jota kohti tulee pyrkiä järjen keinoin sen jälkeen kuin omat kyvyt tuntea loppuvat. Jokainen omien voimavarojensa mukaan.

Meidän on paljon helpompi rakastaa läheisiämme kuin tuntemattomia. Paljon helpompi rakastaa jotain, joka on jo olemassa kun jotakuta joka ei vielä ole syntynyt. Helpompi rakastaa omia lapsiaan kuin toisten lapsia, helpompi rakastaa tuttujaan kuin joitakuita toisella puolen maapallon.

Mun logiikkani mukaan apua jaettaessa ensin saavana on se, joka kovimmin tarvii. Ei se, joka asuu lähinnä. Valtioiden ja kansojen rajat ovat ihmisten mielissä, eivät todellisia. Rodut eivät ole todellisia. Vieraus ja rakkaus liian usein avun ansaitsemisen määrääjinä ohi todellisen tarpeen.

Vaikka voi olla vaikea tuntea mitään ketään sellaista kohtaan, jonka kasvoja ei ole nähnyt eikä nimeä kuullut, pitäisi jokaisen ihmisen järjen kertoa, että tunne on vain oma kokemus, ei fakta maailmasta, eikä siksi mikään peruste. Millekään.

Minusta tasa-arvo on ainut oikea tapa jakaa. Se kuulostaa itsestäänselvältä latteudelta, muttei oikeastaan ole sitä. Aika monen mielestä oikein tapa jakaa on kategorisoida sijainnin tai sukutaulun mukaan. Enkä tarkoita että ihanteellisessa maailmassa kaikki olisivat samanlaisia, kommunismin muurahaisia, vaan että jokaisella olisi yhtäläinen mahdollisuus menestyä. Sellainen ei koskaan toteudu, sillä sen toteutuminen ei riipu edes rahasta, jonka senkin jakaminenkin jo olisi mahdoton tehtävä. Paljon enemmän riippuu rakkaudesta.

Kuinka osata rakastaa jotakuta, jota ei osaa arvostaa? Onko arvostuksesi tasa-arvoista?

Näin filosofoi Kesäpoika, jota tunnustaa ja tunnistaa tunteidensa loppuvan kauan ennen ymmärrystään.