Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Rakastaminen on parasta maailmassa.

Muutamat mun ystävistäni huomauttelevat jatkuvasti, että mun tapani käyttää sanaa rakastaa sekä rakastamisesta niin kuin se yleensä määritellään että seksistä rakastavassa suhteessa on harhaanjohtava ja vaikeasti tulkittava. Siitä huolimatta kieltäydyn muuttamasta sanavalintojani. Kun puhun oman miehen rakastamisesta, tarkoitan rakastamista, eikä ulkopuolisille tarvi määritellä, millaisia rakastamisen keinoja on käytetty.

Mulle seksi on rakkautta.

Tiedän, ettei se ole sitä kaikille.

Minusta on rakkautta olla sanomatta koskaan "ei" toisen aloitteeseen. Ei voi olla epämiellyttävää rakastaa ihmistä jota rakastaa.

Seksi on toisen huomioon ottamista fyysisellä tasolla. Ei tarvi itse kokea tarvetta saada samaa huomiota, vaikka antaa sitä toiselle. Minusta kieltäytyminen rakastamisesta siksi, ettei ole sillä tuulella, kertoo estoisuudesta. Että seksi on jollain tavalla hyväksyttävää vain silloin, kun itsellä on halun luoma luvaton, peittävä naamio, ja jonka halun jälkeen ja halun ulkopuolella ollaan puhumatta aiheesta ja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, tai kuin seksi olisi likaista, tuomittavaa tai epämiellyttävää silloin, kun oma halu ei ole peittämässä sen realistisuutta.

Useat ihmiset ovat yrittäneet kertoa minulle, etteivät seksi ja rakkaus ole sama asia. Minusta ne, joille se ei ole sama asia, jäävät jostain suuresta paitsi.

Rakastaminen on arkipäiväistä. Ei siitä tarvi tehdä isoa numeroa muuttamalla sen kuvaa sävyltään sellaiseksi, mitä se ei ole. Mä en välitä erotiikasta enkä pornosta. Musta ne eivät ole totta. Musta ne luovat tabuja, poistavat sitä arkisuutta, joka tekee seksistä luonnollisen asian. Se on iso asia, koska se on rakkautta ja koska se on osa meitä kaikkia. Ei siksi, että se olisi jotain erityisen ihmeellistä. Jotain erikoista. Tai tabu.

Sen ei tarvi olla ihmeellistä, kunhan se on aitoa. Ei vaadi halua, että voi olla henkisesti läsnä. Läsnäolo sen sijaan vaatii aitoa kohtaamista ja luottamusta. Katsoa silmiin missä tahansa tilanteessa. Lausua oma ja toisen nimi. Olla katoamatta aikuisviihdekuvien synnyttämään fantasiaan ja pysyä sinuna ja minuna tässä ja juuri nyt.

Kokonaisena ihmisenä.

Me oltiin eilen rakkaan kanssa viihteellä, ihan kahdestaan. En edes tiedä, milloin me ollaan viimeksi oltu baarissa kahdestaan, jos koskaan, kun kumpikaan meistä ei ole kovin viinaanmenevä, vaikka sitä juodaankin silloin kun juhlistetaan jotain ja muutkin juo.

Oltiin baarissa melkein loppuun asti ja sen jälkeen jatkettiin kotona. Sitäkään ei oo tehty koskaan ennen, mutta tilanne oli jotenkin ihan toinen kun oltiin alunperinkin ulkona kaksin, niin bileet ei loppuneetkaan kotiintuloon, kuten ennen.

Oli kamalan hauskaa, ainakin siihen saakka kun muistan. Ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan, niin sillä ei ole niin väliä, kun kuitenkin oltiin jo kotona ja kaksin.

Aamulla oli huono olo, päivällä oli huono olo, illalla oli vielä huono olo.

Nyt alkaa helpottaa. Enkä mä - taaskaan - juo enää koskaan.

Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka juovat krapulaansa. Miten ne voi? Alkoholi on kaikkein yököttävin asia, joka silloin voi tulla edes mieleen. Musta ei taida olla alkoholistiksi, vaikka osaankin ylittää omat rajani melkein joka kerta.. eikä se taida enää johtua pelkästä harjoittelun puutteesta.

Mä syytän rakasta, se on kaiken pahan alku ja juuri. :)Aina se yllyttää. Ja mä tottelen, ihan vain pelkkää viattomuuttani, mitään pahaa aavistamatta.. :D (Vai miten se menikään, se vastuullisuusasia?)

Tänä vuonna joulukuusta puuttuu kokonaan joulun tuntu.

Ihmiset ovat toisilleen peili.

Jos peilistä katsoo vastaan ihan vieras ihminen, ei vika ole peilissä vaan siinä, mitä sen eteen tuodaan.

Ei ole kenenkään etu pitää itsestään yllä kuvaa, joka ei ole totta. Ei ole oma etu kuvitella olevansa tietynlainen, vaikka kaikki sanovat näkevänsä jotain ihan muuta. Jos viestii ihan eri asioita kuin yrittää ilmaista, voi ihan oikeasti pysähtyä miettimään, miltä minun tekoni näyttävät, miltä minun sanani kuulostavat. Ja myöntää olevansa juuri sellainen. Tai muuttaa tekoja ja muuttaa käytöstä ja todistaa olevansa se, joksi itsensä kokee.

Ei sisältä herkän ihmisen kannata pitää kovaa ulkokuorta. Siten tulee kohdelluksi kuin kohtelee muita, ja kovalla pinnalla saa herkkä sisin paljon enemmän kolhuja kuin olisi tarpeen. Kun paljastaa heikot kohtansa, on paljon todennäköisempää, että ihmiset opettelevat olemaan satuttamatta niitä kuin että joku käyttää tietoaan sinua vastaan.

Jos on omasta mielestään sarkastinen ja muiden mielestä ilkeä, voi olla varma olevansa väärässä. Jos on omasta mielestään flirttaileva ja toisten mielestä inhottavasti lähentelevä, voi kysyä itseltään, miksi antaa itselleen luvan toistuvasti ylittää muiden rajat. Jos on omasta mielestään herkkä ja muiden mielestä syyllistävä, voi miettiä, josko muutkin voivat olla herkkiä ja että se on yhtä tärkeää.

Onko sinulla maine, ja millainen se on? Älä väitä, että se on väärinymmärryksen tuote. Mikä on väärin ymmärretty, on väärin tehty.

Siinä on iso ero, onko ominaisuus oma, erottamaton osa persoonaa, johon muiden on sopeuduttava, vai onko kyse valinnoista, siitä miten kohtaa toiset ihmiset, mitä tekee, miten kohtelee.

Ei peileihin katsota siksi, että hukkuisi itseihailuun. Peiliin kurkistetaan, jotta näkee onko kaikki hyvin ja korjataan jos ei ole.

Tartu hetkeen.

Ikivanhoja viisauksia.

Druusi kirjoitti blogissaan tästä hetkestä iloitsemista ja sai mut miettimään samaa asiaa. Oman historiani takia mä vaan vierastan ihan hirveästi kaikkiea puhetta, joka vaikuttaa positiivisuusideologialle, vaikka tiedänkin, että siinä on paljon totta. Vierastan sitä kuitenkin niin paljon, että mä ajattelin asian toista puolta. Niitä negatiivisia asioita, ja hetkeen tarttumista silloin, kun menee huonosti.

Hetkeen on oikeus tarttua silloinkin, kun menee huonosti. Mä en tarkoita kaikesta valittamista, vaan ihan oikeita ongelmia. Suurimmat traumat ihmisille jää tapahtumista silloin, kun elää pitkään sekasorrossa, eikä ole aikaa tarttua hetkeen ja todeta voivansa tosi huonosti NYT, vaan on ajateltava sitä tulevaa ja miten siitä selviytyy. Hetket jäävät elämättä, joskus pitkältäkin ajalta ja myöhemmin ajateltuna ei oikein edes muista, mitä silloin teki ja mitä tapahtui. Eikä siitä pääse yli, niistä muistoista, joita ei kunnolla muista.

Niihin hetkiin on paljon, paljon vaikeampi palata jälkikäteen uudelleen todetakseen sen, mitä todella tapahtui.

Tästä hetkestä ei tarvi iloita, mutta sitä pitää kunnioittaa. Jokainen hetki on totta, vaikka se meneekin ohi ja katoaa. Se jättää silti jäljen.

Syy, miksi vierastan positiivisuuspuheita on siinä, että niin usein sillä mitätöidään oikeus elää tätä hetkeä. Ei aika paranna haavoja. Niitä parantavat ihan muut asiat, vaikka ne tarvivat aikaa vaikuttaakseen.

Mulle tulee mieleen vitsi, jonka martin kertoi jossain Ranneliikkeen keskustelussa. Siinä poika kertoo vanhemmilleen löytäneensä tyttöystävän, ja pojan vanhemmat reagoivat heterouteen torjuen.. Tuo voi olla ohimenevä vaihe, mieti vielä, ennen kuin ryhdyt mihinkään. Juuri niin kuin varmasti miljoona homoa on tässä maassa saanut kuulla ohjeekseen.

Miksi pitäisi odottaa tunteen ohimenoa, jos rakastan häntä nyt? Se, rakastanko häntä huomenna, on ihan toinen kysymys, eikä sitä voi tietää, eikä siihen vedoten voi jättää tätä hetkeä kokematta tai tunnetta elämättä.

Nuoria mitätöidään usein nuoruuden katoavaisuudella. "Kyllä sinäkin muutat mielesi, kun aikuistut." Entä sitten? Mä olen tätä mieltä nyt, ja kyllä se pitää ottaa huomioon, vaikka asiat voivatkin muuttua joskus.

Kaikkihan muuttuu. Ja kaikki katoaa.

Ja kaikki tunteet ovat hetkessä.