Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Me vuokrattiin elokuva Pingviinien matka.. Tykkäsin.

Ne oli niin kauniita kun ne tanssivat rakastuneina toisilleen, ja kaunista on elämän yksinkertaisuus selviytymistaisteluna, joka vääjäämättä päättyy häviöön, kaikkien kohdalla.

Eikä mua yhtään ärsyttänyt runollisia minä-muodossa puhuvat kertojat, en kokenut sitä eläinten inhimillistämisenä, niin kuin kritiikeistä luin joidenkin kokeneen.

Minusta eläinten kokeman kuvaaminen ei ole eläimen inhimillistämistä, vaan ihmisen eläimellistämistä, ja se on aivan oikein. On turha väittää, että meidän rakkautemme tai pelkomme olisi jotain muuta kuin vaistomaista toimintaa.

Ihmiset katsovat maailmaa ihmisnäkökulmasta, ja joskus erehtyvät luulemaan, että se on ainut näkökulma. Me osaamme kuvata satuttavin sanoin ihmislapsen kokemaa hylkäämistä, mutta jos eläimen kohdalla sama nähdään leimautumisena lajiin ja yksilöön ja stressitason nousemisena leimautumiskohteen kadotessa elämästä, ei asiassa ole mitään muuta eroa kuin näkökulma, jonka sitä tarkasteleva on muuttanut empaattisesta kliinisesti tarkkailevaksi.

Onhan erojakin, tietenkin. Ilman ihmismäistä ilmaisukykyä elämä rajautuu vain oman elämän kokemiseksi. Pingviinit eivät tiedä, mitä muualla maailmassa on, tai edes että muuta maailmaa on olemassa. Ne eivät tiedä, mitä muut kokevat, tuntevat, tai miten elävät. Mutta eikö elämän rajautuminen omaan kokemukseen juuri nyt tee kokemisesta paljon, paljon voimakkaampaa kuin mihin ihminen monimutkaisine tilannetajuineen koskaan pystyy?

Mä rakastan farkkuja. Mulla on niitä vaikka kuinka paljon, eri värisiä ja mallisia. Ostan aina kun löydän omaa kokoani, mun lantio on kapeampi kuin suomalaisilla miehillä yleensä, eikä kaupoissa usein oo kuin standardikokoja.

Kapeat farkut on kivoimpia. Ja se, kun kesällä saa kääriä lahkeet ylös. Odotan helteitä.

Hihattomat paidat on ihan must. Mulla on aina vähän sidottu ja tukehtuva olo, kun pitää käyttää pitkähihaista paitaa. Kotona oon aina hihattomassa.

Kalsarit on kivoja. Boxereista en oikein tykkää, enkä varsinkaan stringeistä. Mulla on kaikkia omituisia, niin kuin hämähäkkimies-kalsarit ja nykyään oon hurahtanut aukollisiin peruskalsareihin. Ja tietysti kaapissa pitää olla jo stereotypian takia ne perus-cK:t.

Asusteita ilman ei voi elää. Niittivyöt on ihan välttämättömyys. Ja sitten tykkään huiveista, en siis sellaisista joita kiedotaan kaulaan, vaan niistä neliönmallisista, joita solmin vyötärölle tai päähän tai käsiin.

Ranteisiin mulla liittyy jokin omituinen seksuaalinen fetissi. Varsinkin vasempaan. Siinä pitää olla aina jotain. Mulla on iso kokoelma kelloja ja asustekoruja, nahkanarunpätkiä ja kaikkea mahdollista, mitä vaan saa solmittua ranteiden ympäri.

Kaulakorut ei oo tärkeitä, mutta rippiristiä pidän. Ja sormessa rakkaan sormusta, sekin on seksuaalinen juttu. Mua kiehtoo omistaminen. Ei kipu eikä muu sellainen, mutta omistaminen.

Siinä oli kaikki mulle tärkeät vaatteet ja muut pukimet.. On mulla tietenkin muitakin vaatteita, mutta ne on vaan käytöllisistä syitä, eikä siksi, että erityisesti pitäisin niistä.

Sukistakaan en pidä ollenkaan, mieluiten olisin aina avojaloin.

Mitä muiden kaapeista löytyy? :)

En edes ajatellut, että mun edellisen kirjoitukseni lauseessa siitä, ettei iloisena mieti syvällisiä, olisi jotain erikoista.

Siinä taisi olla.

Eikö kaikilla olekaan niin?

Kun maa vajoaa alta, sitä keskittyy selviytymiseen. Kun on iloinen, ei niin välitä muusta. Kun mulla on normaali olo, ihan tavallinen päivä, olen vakavamietteinen. Silloin mietin, mitä opin siitä kun vajosin ja siitä kun iloitsin. Ja toisinaan keksin oppineeni jotain.

Mussa asuu sisällä suomalainen melankolia. Kärsimys tuntuu aina jotenkin pikkuisen aidommalta kuin mikään ilo. En pidä onnellisista lopuista muuten surullisessa tarinassa, se tuntuu niin valheelliselta. Pidän aitoudesta, jonka näen rumuudessa ja joka tekee siitä kauniin.

Kaikkein kauneinta on kaipaus.

Rakas innostui Aboan ajatukseen kesäisistä blogitreffeistä. Se sanoi jo sielunsa silmin näkevän meidän tapaamisen..

"Hei. Minä olen Aboa." "Hortus, moi kaikki." "Noksu." "Kesäpoika."

"Ja mä oon sit rakas."

xD

Keskustelupalstalla on käynnissä jonkinlainen sota, johon en tahtoisi osallistua ollenkaan. Mietin vain tulkitaanko vaikeneminen kysymysten väistelyksi, vaikka tahtoisinkin vain väistellä henkilökohtaista eripuraa.

On jotenkin pettynyt olo.

Oikeassa elämässä kesäolo jatkuu. :) Mulla ei oo meneillään mitään projektia deadlinella, puuhastelen vain kaikkea pientä, hengaan kotona ja kavereiden kanssa, roikun Ranneliikkeessä 24/7. :) Ja luen hienovaraisia (?) vihjeitä, että voisi olla aika tehdä jotain muuta.

Olisi kiva kirjoittaa jotain syvällistä, mutta en pysty. Oon ollut liian iloinen syvällisiin ajatuksiin ja tehnyt liikaa läsnäoloa ja keskittymistä vaativia asioita upotakseni omaan mieleeni. Joskus toiste sitten.

Ei aina tarvi kantaa koko maailmaa harteillaan.

Musta on tullut viime aikoina niin touhukas, etten tiedä, mihin kaiken energian panisin. Ei malttaisi yhtään olla paikoillaan, kotonakin touhuan rätti kädessä pyyhkimässä pölyjä, ihan vaan ajankuluksi. :) Ja roikun rakkaassa, kunnes se komentaa mut pois.

Rakkaus on mun paheeni.

Sisäinen kalenterini on kolmisen kuukautta etuajassa. Se hälytti joulutunnelmalla syyskuussa ja kevätololla tammikuussa, ja musta tuntuu, että elän jo ihan kesäisissä fiiliksissä, vaikka ulkona onkin sumuista ja märkää.

Tänään kuulin pikkulintujen jo laulavan. Lumen alta näkyviin sulanut ruoho oli ihan vihreää.

Tekee mieli olla paljon ulkona. Kaverit tai rakas eivät oikein ymmärrä miksi. Mä väitän, että kesä on tunne, eikä vuodenaika. Ei säät haittaa, jos tuntuu lämpimältä.

Mulla on ikävä mökille.

Mä näin unta, jossa minä ja rakas oltiin erottu. Se oli jotenkin kamalan todentuntuinen ja aamulla oli vielä sekava olo. Päälimmäisenä jäi mieleen häpeä. Että en tuntenut niinkään surua erosta, kuin häpeää kertoa kaikille läheisille ihmisille, että olin epäonnistunut taas jossain, johon olin uskonut niin vahvasti ja jota olin puolustanut niin paljon.

Onneksi ero ei kuitenkaan ollut totta.

Päivien pidentyminen on alkanut vaikuttaa muhun, valosta saa paljon puhtia puuhastella kaikkea. Mä oon alkanut nikkaroida kaikenlaista, tehdä puutöitä. Tahtoisin oppia entisöimään huonekaluja, se olisi hyvä taito. Kaverin serkun autotallissa on meillä työpaja, jossa väkerretään kaikenlaista.

En vaan meinaa oikein keksiä, mitä tekisin. Me ei tarvita mitään kotiin. Mietin, pitäisikö mun tehdä jotain käytännöllistä pientä ja viedä niitä kierrätyskeskukseen tai lahjoittaa jonnekin. Onko kellään ideoita tai tietoa jostain sellaisesta projektista?

Mun elämääni tuli takaisin eräs muutama vuosi sitten kadotettu kaveri. Meillä oli vähän omituinen suhde silloin. En osaa selittää sitä sen tarkemmin.. mulle tuli omituinen olo hänen seurassaan ja alkamassa ollut kaveruus kuoli. Hän otti yhteyttä vielä muutamankin kerran, mutta me ei enää nähty.

Nyt hän oli saanut asiansa kuntoon. Hänellä on avovaimo ja hän on rakastunut, löytänyt oman lokeronsa seksuaalisten suuntautumisten kiemuroista. Hänellä on työpaikka ja muutenkin kaikki hyvin.

Hän kertoi olleensa itsensä kanssa aika eksyksissä silloin, kun me yritimme tutustua. Mä olin ensimmäinen homo, johon hän tutustui, ja hän rakastui. Siksi hän oli vähän outo. Toivon, että hän olisi sanonut jotain silloin. Ei hän ole ensimmäinen tuntemani nainen, joka alkaa löytää omaa homoseksuaalista puoltaan rakastumalla ensin homoon mieheen.

Hän sanoi tunteidensa olleen silloin niin vahvat ja niin sekavat, että mä tunnun hänelle läheiseltä, vaikka emme ehtineet silloin kunnolla tutustua. Jotenkin musta tuntui samalta nyt. Meidän tutustumisyritys oli silloin niin kömpelö ja omituinen, että se jäi vaivaamaan. Nyt kun sain sille selityksen, on parempi olla. Ja tottakai se lähentää. Mä sain olla osa kehitysvaihetta, joka oli hänelle niin merkityksellinen.

Rakas taas on yhä yhtä pahatapainen kuin ennenkin. :) Hiukan röyhkeä rakastettavalla tavalla, yhtä machoileva, homoileva ja äijäilevä, mielialan mukaan. Yhä yhtä särmikäs ja omapäinen viedäkseen jalat mun altani kuin ennenkin, ja kuitenkin niin varma, että voin luottaa. Rakas on ihannelöytö mun kaltaiselle kundille, joka rakastuu pahoihin poikiin. Siinä on säröjä ja särmiä, muttei mitään oikeaa pahaa. Ei edes sitoutumiskammoa.

Viimeaikoina oon viettänyt aika paljonkin aikaani Ranneliikkeen keskusteluissa. Tänään väsyin niihin ihan täysin. Taidan taas jättää sen puolen vähemmälle joksikin aikaa ja kirjoitella ajatukseni tänne, yksityiselle reviirille. :)