Kuka?

Kesäkuussa, viime vuonna, musta tuli ranneliikeläinen. Luin keskustelua, jonka sävy ihmetytti suuresti ja halusin osallistua saadakseni hämmästykselleni äänen, ja sitä varten tarvittiin nimimerkki. Musta tuli kesäpoika. Se on tylsä ja itsestäänselvä nimi, mutta olen siihen kiintynyt. Enkä mä siitä erityistä tai erottuvaa halunnutkaan, sillä jos joku mun kirjoitukseni muistaa, en tahdo sen johtuvan nimestä. Nimi vain kuvaa hetkeä, jona syntyi. Minua hetkenä, jona nimi syntyi.

Silloin oli kesä, kesää mä rakastan ja kesällä oon itsekin syntynyt. Olin sairastanut koko pitkän talven ja varonut viruksia ja bakteereita väsymiseen asti ja maaliskuussa kaikki elämää rajoittavat varotoimet oli viimein purettu. En vielä uskaltanut toivoa, että elämää on kesän jälkeen jota elin, eikä ajatus siitä, kirjoitanko tänne toiste tai miltä kesäpoika syksyn tullen kuulostaa tuntunut ollenkaan tärkeältä.

Tärkeää oli se, että kesä oli tullut ja minä elin yhä. Muu oli optimismia, liian vaarallista.

Kesäpoika kuulostaa joltain ohimenevältä, joka viipyy hetken ja katoaa. Niin kuin kesäkissat tai kesätyöläiset, kesäromanssi, kesäloma. Että elämää on tässä ja nyt, mutta tulevasta ei puhuta. Kun Juhani kysyi multa keskustelupalstalla lakastuuko kesäpoika, kun syksy tulee, kysymys sisälsi vastauksen siemenen.

On totta, ettei minusta tullut kesäpoikaa siksi, että olisin levoton tai aikeissa lähteä, vaan siksi, että pelkäsin katoavani, lakastuvani. Nimi kuulostaa iloiselta, mutta kertoo suurimman pelkoni, kaiken menettämisen pelon. Siksi pidän siitä.

Oon valinnut kirjoittaa kesäpojan, rakkaan ja silkkiturkin pienellä alkukirjaimella. Ne on kuvaavia sanoja, joiden takana on joku, jolla on oikea nimi. Nimissä on jotain syvää ja henkilökohtaista.

Mun toisella mummillani oli pitkä ja hankala etunimi, moniosainen. Sitä ei kukaan saanut lyhentää mummin korjaamatta. "Jos joku on liian laiska lausumaan koko nimeä, ei ole syytä puhua minulle ollenkaan", tuumi mummi ja kotona mä olin salaa loukkaantunut, kun äiti mummin selän takana lyhensi kuitenkin.

Minusta lempinimet kertovat hellyydestä, mutta koko oikean nimen käyttö kohtaamisesta. Oikea nimi on paljon intiimimpi. Toisen nimen sanominen lähentää ja oman nimen kuuleminen pysäyttää. Pysäyttää paljon tehokkaammin kuin mikään muu sana.

Lapsena, seurakunnan kerhossa, me tehtiin luottamus- ja läheisyysleikkejä. Mun lempileikkini oli se, jossa mennään ihan nenätysten toisen kanssa, katsotaan silmiin ja sanotaan ääneen oma nimi. Kumpikin vuorollaan. Ja sitten toisen nimi. Ihan totisena ja toinen kohdaten. Hihittely kertoo suojamuureista. Mä rakastan sitä leikkiä yhä, ja siinä on taikaa.

Kotona äidin ja isän kanssa tehtynä se oli jännittävä. Että isällä ja äidilläkin on oma nimi, ei pelkkää kannettua vanhemman roolia, ja että sen saattoi sanoa ääneen. Ja jossain vaiheessa ystävystymistä testaan jokaisen ystäväni. Joko me ollaan kohdattu ihmisinä, vai jännittääkö, naurattaako sinua tulla lähelle?

Rakas on tottunut nimiin kauan sitten ja kaikissa tilanteissa, sillä nimet ovat minulle intiimejä. "Jos et voi olla minun kanssani tässäni tilanteessa meidät molemmat kohdaten, ei sinun tarvi olla tässä ollenkaan", tuumin minä. Mutten loukkaannu edes salaa, kun rakas mun selän takana käyttää lempinimiä kuitenkin.

Niin päin minä sen haluan. Oikeat nimet kotona, hellittelynimi toisesta muille puhuessa. Veteen piirretty viiva yksityisyytemme ympärillä.