Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Meidän omanlainen perheemme on otettu hyvin vastaan hiekkalaatikoilla. Enemmän kuin huoltajuussuhteet tai meidän vanhemmoitsijoiden yhteinen sukupuoli, kommentteja on kirvoittanut ikämme.

Minä täytän kesällä 23-vuotta, enkä oo ollenkaan erityisen nuori isäksi, mutta poikamaisten kasvojen takana olevaa oikeaa ikää taitaa olla vaikea hahmottaa.

Muutamat ovat kysyneet, eikö meitä huoleta , että Poika joutuu koulussa kiusatuksi. Olen vastannut, että toki se huolettaa. Eikö se huoleta kaikkia vanhempia? Mutta kun ei meidän osamme itse homoina ole ollut olla koulukiusattu, miksi sen tarvitsisi Pojalle homon sukulaisena olla.

Jos niin koskaan kävisi, olisin valmis puolustamaan Poikaa kuin leijona laumaansa. Toisinaan oikein ihmetyttää, kun vakavasti koulukiusatun lapsen vanhemmat kertovat, miten raskasta on ollut pakottaa pelkäävä lapsi kouluun joka aamu. Minusta se ei ole ollut tarpeeksi raskasta, jos sen on kuitenkin voinut tehdä.

Sellaisessa tilanteessa minä olisin aivan valmis muuttamaan. Vaihtamaan lapsen koulua. Nostamalla syytteet koulua ja kiusaajien vanhempia vastaan. Tarvittaessa ottamaan lapsen kotiopetukseen. Mitä vain, mutta jotain muuta kuin passiivinen kommentti, kuinka on niin vaikeaa olla tekemättä oikein mitään.

Taloudellisen aseman huonontuminen on minusta sivuseikka isomman kysymyksen rinnalla. Tärkeysjärjestyksen uudelleen järjestelyn paikka.

En mä usko että kukaan lastaan välinpitämättömyyttään kiusauttaa. Kohtalolle alistuneisuuttaan ehkä, tai sitten täysin hahmottamatta kuinka kauaskantoisia jälkiä se voi ihmiseen jättää.

Toistaiseksi Poika on liian pieni, jotta sosiaalista pärjäävyyttään voisi edes kommentoida. Kaikkia aikuisia Poika rakastaa ennakkoluulottomasti, ominaisuus johon täytyy jossain vaiheessa puuttua. Kaikki aikuiset eivät ole luottamuksen arvoisia, eikä kenen tahansa matkaan voi lähteä. Mutta vielä Poika on liian pieni päättämään muutenkaan mitään, tai olemaan hetkeäkään valvomatta.

Hän on verbaalisesti varhain kehittynyt, tullut sukuunsa. Hän on hypännyt suoraan joidenkin normaalien kehitysvaiheiden ohi, eikä esimerkiksi ole koskaan puhunut itsestään nimeltä tai kolmannessa persoonassa, vaan alkoi suoraan käyttämään sanaa minä. Ja Minun! Sen kommentin saa tomerana vastauksena aina kysyessä minkä tahansa asian omistajuussuhteita. Ikäänsäkään hän ei näytä sormin kuten pienet yleensä, vaan vastaa sanallisesti, kertoo vuoden ja kuukaudet. Siitä syystä meidän perheessä vietetäänkin merkkipäivää joka kuu.

Muuten hän on kuin ikäisensä yleensä. Vaikka puheen kehityksessä minä onkin hyvin hahmottunut, mielen teoria on käytännössä vielä aivan liian monimutkainen ymmärrettäväksi. Hiekkalaatikkokaverin synttäreillä Poika herättikin syvää närkästystä isompien lasten keskuudessa leikkiessään piiloa innokkaasti muiden mukana. Mönkien aina jonkun isomman perässä innostuneena samaan piiloon ja huutamalla etsijän tullessa isoon ääneen Täällä! Leikin nopeuttamiseksi hän vielä auliisti kertoi minne oli nähnyt muiden lasten piiloutuvan.

Tämä on juuri sitä aikaa Pojan kanssa, jota tiedän myöhemmin ikävöiväni. Aikaa, jolloin hän ei vielä erota täysin omia ajatuksiaan muiden mietteistä, eikä siksi osaa valehdella, huijata tai salata mitään. Aikaa, jolloin vielä tiedämme hänestä kaiken, ja hän on kokonaan oma, vasta matkalla olemaan oma itsensä.

Mä kysyn uudelleen ja suoremmin, koska viimekertainen ei tuottanut toivottua tulosta: Miksi pitää sanoa, että jokin on niin itsestäänselvää, ettei siitä voisi puhua, kun voisi vain sanoa olevansa asiasta samaa mieltä?

Ei musta ole ollenkaan rakentavaa jatkuvasti puolustaa oikeuttani kirjoittaa niistä asioista joita mietin, siksi ettei kukaan väitä vastaan. Itsestäänselvyys on nimestä päätellen juuri sellainen asia, josta kaikki - tai koska meitä on niin moneen junaan - lähes kaikki ovat samaa mieltä.

Se siitä.

Pojan syntymän jälkeen oon kirjoittanut hirveän vähän. Sille on toki varsin pätevä syy, se että lapsi vie niin paljon aikaa ja huomiota ja mä tahdon olla mahdollisimman paljon läsnä. Sitten vasta kun hän on jo nukkumassa, on aikaa tehdä läksyjä ja harrastaa jotain.

Koen valinneeni oikein. Silti mua harmittaa. Musta olisi hienoa, jos nyt olisin seurannut ja raportoinut pojan kasvua ahkerasti, ja sillä tavalla yksityiskohtaisesti kuin kerroin elämästäni aloittaessani blogin kauan sitten.

Onhan meillä videot ja valokuvat ja muistoja. Ne ovat kuitenkin aina irrallisia pätkiä, eikä sitä arkea jota eletään ja joka on kuitenkin kaikkein tärkeintä, ole säilöttynä missään.

Rakas suhtautui asiaan toteamalla, että jos mä voisin säilöä kaikki muistot jotka haluan, me emme mahtuisi elämään niiden keskellä uusia.

Minä katselen maailmaa vähän eri suunnalta kuin useimmat. Luulen sen johtuvan uskostani, siitä, että olen ensisijaistanut hyvyyden menestyksen mittariksi yli kulttuurimme ihanteiden.

Minusta korkeammin koulutettu ei ole menestyneempi ihminen. Minusta korkeampi äly ei ole ollenkaan syy ylemmyydentunteeseen.

Sen sanominen ääneen aiheuttaa yleisössä joskus suuren älähdyksen.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että evoluution silmin menestynein on se, jolla on eniten lisääntyneitä jälkeläisiä?

En edes erityisesti arvosta kykyä oppia uutta, se ei vaadi juuri muuta kuin hyvää muistia ja muistin käyttötaitoa. Minusta ei ole älykästä perustaa maailmankuvaansa vain siihen, mikä on todistettu. Minusta se on kapeanäköisyyttä, ei lahjakkuutta.

Älyllistä lahjakkuutta on kyky luoda uusia ajatuksia, sanoa jotain omaa. Nähdä jotain, mitä muut eivät näe, tai keksiä itse jotain, vaikka joku muu olisikin sen jo aiemmin keksinyt. Ymmärtää, että vain epätodeksi todistettu on mahdotonta, ja sekin vain jos sen alkuoletukset ovat olleet oikeita.

Toisaalta älyllisellä lahjakkuudella ei juuri ole merkitystä hyvyyden kannalta. Joskus se voi olla sille suoranainen este, sillä ihmiset, joiden pitää toistuvasti selittää asioita muille, tai joilla on joltain aihealueelta runsaasti tietoa muille opetettavaksi, tuntuvat toisinaan kuvittelevan, että he ovat opettavassa asemassa kaikessa.

Tosiasiassa opettaminen on silkkaa tiedon jakamista, eikä sillä jolla tieto ensin oli, ole lainkaan välttämättä paras kyky soveltaa sitä.

Ajattelevan ja ilmaisutaitoisen, lahjakkaan ihmisen seura voi olla varsin mukavaa. Minusta kaikkein mukavinta on silti sosiaalisesti taitavien ihmisten seura.

Tämä oli kokoelma irrallisia ajatuksia, jotka on koottu yhteen ja laitettu järjestykseen sen perusteella, miten ne sattuivat tulemaan mieleen toisistaan, ei sen perusteella, mitä mistäkin voi päätellä. Ts. alun kommentilla hyvyydestä ja lopun mietteellä mukavuudesta ei ole, eikä yritä olla samaa arvoa tai yhteistä sisältöä.

..sillä hyvin voiminen on paras kosto vihamiehille. :)

Hyvällä on tapana levitä ja pahalla myös. Vahvuutta on toimia omien arvojensa mukaan, ei vain reagoijana ketjussa. Vahvuutta on aloittaa oma ketju.

Minua ihmetyttää toistuvasti se, miten vähän ihmisillä oikeastaan on periaatteita. Ehkä niitä ei tähän maailmanaikaan juuri tarvi miettiä. Ehkä niitä ei ole ollut koskaan, en tiedä. Varsin usein näkee kuitenkin, miten itselleen ja kavereilleen sallii sen, mitä epämieluisalle henkilölle ei. Omiaan jopa iloiten kannustaa.

Se on varmaankin se vahingonilo. Tunne jota en hyväksy. Siksi pidän parhaana kostoa hyvin voimista ja iloa, ja jos se jotakuta ärsyttää, hän on ärsyyntymisensä ansainnut ihan itse.

Vaikka totuus onkin, ettei se häntä kasvata, tuskin minuakaan, vaan lietsoo lisää kiukkua. Kuinka paljon vain toivoisikin muuta.

Jokainen kantaa kuitenkin kiukkunsa itse, ja saa sitä kantaakseen juuri niin paljon kuin sallii itselleen tuntea.

(Niille edellistä täysin ymmärtämättömille, joiden mielestä puhuin itseni pussiin, suosittelen jälleen kerran tekstin nyanssien lukemista vähän tarkemmin. Eivät mun ympyräni ole pyöreitä vahingossa.) :)

Truly yours ----- Teemu