Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Perjantai-ilta.

Meillä oli myöhäisiä vieraita istumassa iltaa. Sammutettiin valot, laitettiin kynttilöitä joka puolelle ja taustalle musiikiksi Ville Valon ja Natalia Avelonin Summer Wine luomaan tunnelmaa. Viinipullot käteen ja sohvannurkkaan istumaan ja juttelemaan.

Oli mukavaa ja tunnelmallista.

Vieraat lähti vähän yli tunti sitten ja me mentiin sänkyyn. Rakas nukahti jo, mutta mä en osannut, niin tulin sitte päivittämään blogin ja käyn samalla hyllystä etsimässä jotain luettavaa.

Mio, poikani Mio voisi olla sopiva.

Hauskaa viikonloppua kaikille.

Miksiköhän kaiken negatiivisesti näkevät, rumasti puhuvat ja paljon valittavat ihmiset niin usein tuntuvat pitävän itseään totuuden torvina, ihmisinä, jotka sanovat asiat "kuten ne ovat". Mun on vaikeampi keksiä mitään toista yhtä vääristynyttä ja rajoittunutta tapaa nähdä maailma ja sen ihmiset, kuin jatkuvasti niin kapeasti rajattu näkökulma, vain toinen puoli elämää ja mahdollisuuksia tunnustaen.

Kehtaavat vielä kutsua sitä realismiksi. Oletuksessa, että koskaan ei voi käydä hyvin ei ole mitään realistista.

Rakkaus asuu pienissä asioissa.

Me ollaan ulkona ja aurinko paistaa suoraan meitä kohti. Mä otan päälimmäisen paidan pois kuumuudessa ja alla oleva hihaton paljastaa osan selkää. Rakas koskettaa mua jonnekin lapaluun seutuville kun kumarrun ja silittää ihoa. "Sulla on naarmuja täällä", rakas sanoo.

"Onko syviä", mä kysyn ja yritän ylettyä katsomaan, mutten näe tarpeeksi alas. "Ei", rakas vastaa, puhaltaa mua selkään ja suutelee. Se tuntuu hyvälle ja mä kysyn paranivatko naarmut pususta. Rakas virnistää ja pudistaa päätään. Mä kosketan sitä kädelle ja sanon, että pussaa sitten uudestaan.

Ei meidän elämä ole pelkkää hellyyttä ja auringonpaistetta. Ne pienet hetket vain ovat sellaisia, jotka mä poimin kerrottaviksi, koska ne tuntuvat tärkeiltä. Pienissä hellyyden hetkissä yhdistyy meidän molempien tärkein parisuhdetaito huomioida toista ja tulla lähelle. Se on valinta. Tietoinen valinta pitää yllä jatkuvaa fyysistä läheisyyttä, koska se on kummallekin tärkeää.

Omaksi esikuvakseni parisuhdeasioissa mä oon valinnut Marge Simpsonin. Kyllä, sen keltaisen perheen piirroshahmon, joka ei ehkä ensikuulemalta tunnu monestakaan ykkösvalinnalta esikuvaksi oikeaan elämään. :) Mutta oikeassa elämässä eläminen parisuhteessa toisen ihmisen kanssa ei koskaan ole itsestäänselvää ja helppoa. Vaikka ulkopuolisen silmin rakas ei varmasti ole yhtä mahdoton kuin Homer Simpson, pitkässä suhteessa eläminen vaatii samanlaista toisen hyväksymistä kaikkine puolineen kuin mitä avioliitto Homerin kanssa Simpsoneissa kuvaa.

Mä en koskaan ala nalkuttaa. Se on tärkeimpiä päätöksiäni rakasta varten ja sitä puolta seuraan itsessäni jatkuvasti. Tiedän aivan liian monia esimerkkejä parisuhteista, joissa toisen persoonan ja oman persoonan raja on parisuhteen osapuolilta kadoksissa ja aivan liian monesti se tarkoittaa toisen tekemisten jatkuvaa kommentointia ja kontrollia, puuttumista toisen tapaan olla ja toimia. En tahdo meille koskaan käyvän niin.

Tahdon mielummin olla Marge Simpson, murahtaa ohimennen, kun toinen on aina vain kaltaisensa ja sitten hyväksyä hänet sellaisena.

Rakas on Ihminen, ei minun peilikuvani.

Omalla tahollaan hänkin varmasti kokee olevansa Marge, loputtoman kärsivällinen mun hankalia piirteitäni kohtaan. Elämä on sellaista.

Eilen meillä oli yksivuotishääpäivä. Me pidettiin koko päivä puhelimet suljettuina, ja se oli ensimmäisiä kertoja elämässäni, kun mä oon tehnyt niin ahdistumatta siitä, että yhteys muihin ihmisiin on katki. Elämääni pitkään hallinnut rajaton huomionkaipuu on vihdoin väistymässä pois ja sen mukanaantuoma välinpitämättömyys tuntuu ihanan vapaalta.

Olen olemassa yksinkin.

Ehkä sen on aikakin väistyä ja mun kasvaa aikuiseksi. Tänään on mun synttäripäivä ja teiniys on taaksejäänyttä aikaa.

20 vuotta.

Ensimmäinen ranneliikeläinenkin ehti onnitella jo ennen synttäreistä kertomista, ja hetken kesti miettiä mitä-missä-ja-milloin, ennen kuin muistin maailman pienuuden ja että meillä on yhteisiä tuttuja. :)

Saa muutkin onnitella. :) Mä en ehkä tarvi huomiota enää niin paljon kuin ennen, mutta se ei tarkoita, ettenkö silti yhä tahtoisi sitä. :)

Illalla biletetään.

Mä en pidä sellaisesta suvaitsevaisuudesta, joka yrittää - kuin huomaamatta - istuttaa mieleen ajatuksen, että sukupuolisuudessa olisi jotain väärää. Ei ole ahdasmielistä kuulua sukupuoleen tai tuntea vetoa sukupuolta kohtaan. Ei vain ole.

Toisinaan tekee mieli olla villi.

Mennä baarin, humaltua, tanssia, löytää ihonsa toisen ihoa vasten ja aamulla uudelleen.

Olla nuori.

Mä muistan nuoruuteni aina silloin, kun joku arvostelee sitä. Se tuntuu oikeastaan hyvältä. Olla pahainen teini, joka ei tiedä mistään mitään, vielä. Olen väsynyt olemaan vanhana syntynyt, ikäisekseen yllättävän kypsä.

Discovaloissa, musiikin rytmissä, tanssivissa kundeissa ympärillä on se jokin, jota osa tahdon olla, mutten osaa.

Voiko nuori, villi ja vapaa olla kaksin?