Kotona.
Tulin hetki sitten ulkoa sateisesta säästä sisään. Mun piti käydä rauhoittumassa kävelyllä katsottuani peltokuvioita käsittelevää dokumenttia, joka sai ajatukset juoksemaan taas niin kovaa, että jalkojen oli vaikea pysyä paikoillaan. Tiedätehän ne laonneen viljan aiheuttamat suuret geometriset kuviot, joita ilmestyy selittämättömistä syistä pelloille tuolla jossain?
Älkää vain olettako, että osaisin sanoa niistä mitään viisasta.
Ainut viisaus johon mä päädyin kävelyni aikana oli tieto siitä, että olen entistä kiinnostuneempi fysiikasta, sekä toteamus, että kaikki mielenkiintoinen tuntuu liittyvän aina jollain tavoin sähkömagnetismiin. Mua kiinnostaa syvästi kaikki sellaiset ilmiöt, jotka ovat olemassa laajasti maailmankaikkeudessa. Enkä mä nyt tarkoita peltokuvioita, vaan energioita, jotka voivat saada aikaan sellaisia ilmiöitä.
Mä uskon aikojen kuluessa ihmiskunnalla, tai ainakin osalla ihmiskuntaa, olleen paljon sellaista viisautta, joka on aikojen saatossa kadotettu. Musta tuntuu, että nyt ihminen katsoo väärään suuntaan. Suuremmat kokonaisuudet on unohdettu ja se kaikki liittyy maallistumiseen. Uskontokin on maallistettu. Puhutaan mitättömän pienistä asioista, ja olevaisuuden yhteys suurempaan totuuteen on unohtunut. Eikä se löydy ennen heräämistä siihen, että me, ja ihan kaikki meitä ympäröivä, olemme paljon monitahoisempia kokonaisuuksia kuin miltä me näytämme tai mitä voimme suoraan kokea.
Tätä kaikkea mä kutsun edelleen Jumalaksi. Te muut voitte kutsua sitä miksi haluatte. Mä uskon silti jokaisessa meissä olevan läsnä hengellisen tason ja tarpeen, niissäkin, jotka haluavat sen kieltää. Mutta siitä mä en kirjoita tänään.
Tänään mä vastaan cloudberryn kommenttiin edellisessä blogissani.
Takaisin maanpinnalle.
Kiitos cloudberry, mä olen kovin otettu pitkästä kirjoituksestasi. On kaunis ja liian harvinainen ominaisuus ihmisessä uskaltaa kehua. :) En oikein tiedä mitä sanoisin. Mä olen iloinen, että on ihmisiä, jotka osaavat löytää mun teksteistäni niihin piilotetut tunteet. Ilman kykyä tuntea tarinan mukana tekstit jäisivät tyhjiksi.
Pienten tarinoiden kirjoittaminen arkipäivästä on saanut mut katselemaan elämää vähän toisin. Asian ei tarvi olla iso, se voi olla mikä tahansa pieni tilanne, esine tai asia keskellä kaikkea paljon suurempaa, joka alkaa elää ja kuukausien myötä mä olen oppinut kirjoittamaan tarinat päässäni, muotoilemaan sanoja kulkiessani kadulla ja illalla kun istun koneen viereen, niiden tarvitsee vain antaa tulla. Se on samanlaista kun mikä tahansa luominen, välillä tuottaa suurta tyydytystä ja onnistumisen iloa ja välillä inhoan itseäni. Kirjoittaminen on alkanut kuitenkin tuntua luomiselta ja oikeastaan pidän siitä tunteesta. Ja vihaan. Ja rakastan taas, kun joku kertoo, että olen onnistunut siinä, mitä tavoittelin.
Avoimuuttani en aio kadottaa. Rajat ovat joskus vaikeita. Mä uskon ihmisellä olevan oikeus puhua vapaasti kaikesta, joka hänen elämäänsä koskettaa. Toisinaan on vain vedettävä rajoja sille, mikä on oma ja mikä jonkun toisen asia. Juoruja en aio kertoa, koska en itsekään tahdo niitä kuulla. Tätä blogia seuraa useita ihmisiä, jotka tunnen ja jotka tuntevat minut tai rakkaan muualta elämästä.
Avoimuutta helpottaa se, että mä pidän säröjä täydellisyyttä kauniimpana. Siksi mun ei tarvi itsekään yrittää olla täydellinen. On asioita, joista mä toivoisin puhuttavan enemmän niiden oikeilla nimillä. Siksi puhun paljon sairastamisesta ja kieltäydyn tuntemasta häpeää siitä, että olen ihminen ja fyysinen olento. Että mulla on ollut päätäitä, että harrastan seksiä, tuotan eritteitä, käyn vessassa ja kärsin ilmavaivoista. Ja koen olevani kaunis juuri siksi.
Te muutkin olette.