..joku, jota minuksi kutsun.

Rakas ja minä alettiin seurustella toukokuun ensimmäisenä päivänä ja heinäkuun lopulla mä täytin kuusitoista. Elokuun alussa me mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen. Pikkusisarukset muuttivat pysyvään sijaisperheeseen.

Se oli sellaista kotileikkiä. Toisaalta me oltiin kamalan rakastuneita ja oli ihanaa olla vain kahdestaan ja omassa kodissa. Toisaalta oli aika vaikeaa. Mä tunnustan olleeni hankala. Kun yhden ihmisen huomion piti äkkiä riittää, vaadin sitä ihan koko ajan ja kaikkialla. Ja jos sitä ei tullut, musta tuntui, että kuolen, että tulen hylätyksi taas, eikä mikään ole pysyvää.

Ei se varmaan ollut ihme, ettei rakas osannut luottaa minuun, kun joutui lähtemään armeijaan. Meidän suhde kesti rakkaan intissä oloa pari viikkoa ja kaatui. Minä muutin kämppisten luo, kun ei ollut kotiakaan, jonne palata.

Niistä ajoista kerroin jo aiemmin blogissa Toinen perhe.. Mulla oli toinen poikaystävä sen ajan, kun rakas ja minä olimme erossa ja talvella me palattiin takaisin yhteen.

Ero oli tehnyt meistä jo vähän viisaampia. Kai kumpikin oli ehtinyt miettiä ja kasvaa. Ja ymmärtää, että yhdessä on parempi olla kuin erillään. Ja me rakastimme.

Varmaan jotain siitä, millainen shokki oli, kun sairastuin vakavasti uudelleen, kertoo se, etten osaa sanoa, milloin se tapahtui. Se taisi olla kevättä.. edellisvuonna. Kevät sen oli pakko olla, koska minä olin koko kesän sairaalassa. Odotettu kahdeksantoistavuotissynttäri meni teho-osastolla, silloin mulla oli keuhkokuume. Ja jossain vaiheessa sen jälkeen mulle tuli virustartunta, joka sai hengityksen ja sydämen pysähtymään ja olin hetken kuolleena. Kalenterista katsomatta en osaa sanoa, milloin se oli. Talvella? Kaikki muistikuvat niiltä ajoilta on ihan sekavia. En ole tainnut käsitellä niitä vielä. Oikeastaan en juuri ole miettinyt koko asiaa. Kuolemakokemuksen jälkeen muhun oli kuitenkin tullut Usko. Ensin pienenä ja kysyvänä hämmennyksenä ja sen jälkeen yhä kasvavana isona tunteena.

Rakas pysyi mun rinnalla koko ajan. Se oli kova koulu suhteelle, kun kaikki intiimiys ja arvokkuus revitään ihmisestä pois ja toisen kohtaa heikoimmillaan. Kyllä mä mietin sitä silloin, kun pääsin kotiin toipumaan hoidoista ja rakas oli minua hoitamassa, että miksi hän valitsee minut. Konttaa lattialla siivoten oksennusta ja tukee mua vessapytyllä ja jää viereen, vaikka parinkymmenen metrin päässä toiset samanikäiset, nuoret, söpöt homopojat bilettää baarissa ja pitää hauskaa. Rakas valitsi minut.

Mun toivuttua muutin silti pois. Uusien kämppisten luo. En osaa oikein sanoa minkä takia. Me oltiin molemmat väsyneitä tahoillamme, eikä varmaan osattu tukea toisiamme. Piti saada taas hengittää kaiken jälkeen.

Mä en oo koskaan osannut olla yksin ja jotain suhdeyritelmiäkin oli siinä välissä, mutta eihän niistä mitään tullut. Rakas on mun rakkaani ja me kuulumme yhteen.

Viime kesänä me mentiin naimisiin ja siitä asti kaikki on ollut onnellista, seesteistä. Tuntunut jonkun toisen elämältä ja liian hyvältä ollakseen totta. Välillä on pelottava olo. Sitä on niin tottunut elämään katastrofista toiseen ja että elämä on suurta tunnemyllerrystä ja draamaa ja kuljettaa mukanaan hallitsemattomasti, että kun kaikki näyttää hyvältä, sen pelkää vain enteilevän isoa myrskyä. Ei oikein tiedä, miten tällaista elämää pitäisi elää.

Tässä minä nyt kuitenkin olen.

Jos jotain olen oppinut elämästä, niin sen, ettei mikään, mitä olen kokenut, ole kovin suurta tai ihmeellistä tai ainutkertaista. Ihmisiä elää samanlaisissa tilanteissa koko ajan ja paljon huonommissa. Tuhansia ja taas tuhansia lapsia kasvaa keskellä sotaa ja nälänhätää, ja kuolee ongelmiinsa. Jollain tapaa tahdoin kuitenkin kertoa, kuka olen, enkä voi kertoa sitä jos ei kukaan tiedä, mistä olen tullut ja mitä kokenut. Ja tahdoin, että ne, jotka kokee samaa nyt tai ovat joskus kokeneet, tietävät, että ymmärrän.

Jokaisella on omat kipeät muistonsa.