Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Keskustelun puolella puhutaan itselle nauramisen jalosta taidosta. Se on yksi niitä taitoja, jonka yleensä kaikki mainostavat omaavansa, vaikkei se olisikaan totta. Musta tuntuu että se aika harvoin on totta. Jos koskaan. Tai sitten tahdon uskoa niin, jotten tuntisi itseäni pieneksi ihmisenä.

En minä ainakaan osaa nauraa itselleni. Mä osaan nauraan meille, jollekin ryhmälle, johon kuulun, mutta sillekin vain siksi, että tunnen vitsin kautta syntyvää yhdenmukaisuutta ja siitä tulee hyvä mieli. Tai saatan olla itseironinen, mutta sitäkin olen vain siksi, että joku sanoisi, että eihän se ole lainkaan noin tai ehkä tuntisi samanlaisuutta, en siksi, että joku nauraisi minulle. Ja jos joku nauraa, tunnen itseni loukatuksi.

Naurunalaiseksi joutuminen on mun suurimpia pelkojani. Se taitaa olla aika monen muunkin ja joistain se paistaa läpi selvemmin kuin toisista. Sellaiset, joista se paistaa läpi, ovat niitä, jotka usein ensivaikutelmaltaan vaikuttavat siltä, etteivät ota itseään turhan vakavasti. He kuuluttavat kaikki omat heikkoutensa maailmalle ja nauravat päälle, jotta ehtisivät sanoa kaiken sen julki ennen ketään muuta. Siten toimimalla ei voi tulla yllätetyksi nurkan takaa ja satutetuksi.

Mä otan itseni ja oman elämäni hyvin, hyvin vakavasti. Jos ollaan rehellisiä, niin eihän meillä ole muuta. Siinä sivussa voin nauraa keittiöpsykologeille tai parisuhdeasioille tai homoille tai jollekin muulle ryhmälle, johon haluan kuulua, ja yrittää käsitellä huumorilla kaikkea sitä, jota en muuten kestäisi.

Ja jos joku pitää minua huvittavana, saatan kokea tuskallisen kuoleman suoraan naurajan silmien edessä silkkaa dramaattisuuttani hernemadon möngittyä aivoon asti. Suosittelen välttämään sitä.

;)

Leikkasin tänään lehdestä kuvan, jossa vanha, ryppyihoinen pariskunta istuu puiston penkillä ja hymyilee.

Itsestäänselvä asetelma. Papalla on keppi kädessään ja hattu, mummo istuu kädet sievästi sylissään. Mielikuva tulee ystävällisistä vanhuksista, jotka käyvät syöttämässä sorsia, mummo leipoo lapsenlapsenlapsille rusinapullaa, ja he kertovat vanhoista ajoista, ihmisistä, joita kukaan kuuntelijoista ei ole koskaan tuntenut, kumpikin omaa tarinaansa. Vanhan ihmisen heikoksi käyneellä äänellä. Ovat kotoisia ja herttaisia.

Mutta en minä kuvaa siksi leikannut.

Leikkasin sen siksi, että ryppyisten kasvojen takana ei asu pelkkiä herttaisia mummoja ja pappoja, vaan elämää nähneitä ihmisiä.

Tuo vanha pari on harrastanut seksiä yhdessä monet kerrat. Siinä on tullut tutuksi mummon hiivatulehdukset ja papan erektio-ongelma. Lapsiakin tuli, ehkä enemmän kuin olisi haluttu, eikä silloin puhuttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, alkoholismista, ahdistuksesta tai sen synnyttämästä perheväkivallasta, vaikka kaikkihan sen tiesi, että äijä oli pahansisuinen ja kännipäissään karkea. Silloin tällöin ajoi akan pihalle ja kakarat, jotka illansuussa hiipivät takaisin kotiin ja elämää jatkettiin niin kuin tapana oli. Ja siitä, että perheen nuorimmalla lapsella on musta tukka ja tummat silmät, vaikka perheen isä on vaalea, ei ääneen puhunut kukaan.

Ehkä heidän rakkautensa kesti kaiken ja kasvoi kumppanuudeksi. Tai ehkä se kuoli jo kauan sitten, mutta sisulla on ylläpidetty suurempiakin asioita kuin parisuhdetta, eikä kumpikaan lähtenyt pois. Siihen jäivät, toistensa viereen.

Puiston penkille istumaan.

Jo kaiken kokeneena. Syöttävät sorsia ja leipovat lapsenlapsenlapsille pullaa ja ovat herttaisia. Eikä siitä puhuta, että elämää elettiin ennenkin.

Mä tuijotan kuvaa aikani ja annan mielikuvien kasvaa. Hymyilevät kasvot saavat elämän taakseen ja lopulta työnnän kuvan muovitaskuun siihen kansioon, jossa on kokoelma kaikkea, mistä aion joskus vielä tehdä jotain. Liittää kuvan johonkin sellaiseen yhteyteen, että sitä katsova näkee tarinan kliseisen pinnan takana ilman, että minun pitää sitä kertoa. Ehkä katsoo kadulla vastaan tulevaa vanhustakin toisin.

Ei siinä kulje herttainen vanhus, siinä menee elämää kokenut ihminen.

Vastaan Martinin haasteeseen tärkeistä sanoista.

Mun viisi lempisanaani on
-homo, siitä tulee hyvä mieli
-rakas, lausuttuna tunteella, niin että ärrä korostuu ja ässästä tulee vähän pidempi kuin on välttämättömän tarpeellista
-sexi, nimenoman äxällä, sillä on aiheita, joissa tahdon olla teini ja sexi on viimeinen sana, jonne äxä on saanut luvan jäädä. Seksi ks:llä kuulostaa siltä, että sen perään tulee sana valistus tai ehkä rikollinen
-kaikki mielikuvituksellisesti keksityt, luovat sanat, jollaisia ei äidinkielen oppikirjan mukaan ole oikeasti olemassa
-yhdyssanat, jotka on niin pitkiä, että niihin mahtuu tarina, vitsi tai tunne

Foneettisesti mukava sana on
-valo

Sanoja joita käytän arjessa ja työssä ovat
-tunne
-ajatus
-kerro
-sitte, joka on mun puheessa ehdoton ykkösmaneeri ja yleensä sillä ei oo lauseen sanoman kannalta mitään merkitystä
-ku, toinen maneeri, joka käy lauseeseen kuin lauseeseen ja jos ei oikeasti käykään, niin osaan mä sen silti sinne mahduttaa
-että, sopii myös kaikkialle, jonne se ei kuulu
Että sitte ku jos joskus nähdään, ni huomaatte, että ku mä puhun, ni siitä on sitte puolet ihan turhaa.

Tärkeä sanonta, sananlasku tai aforismi
Niitä on niin paljon! Mä viljelen niin mielelläni kielikuvia, sanontoja, wiisauksia ja lainauksia, että yhden valitseminen tuntuu samalta kuin yksisanainen vastaus avoimeen kysymykseen. Sen lisäksi oon keksinyt itse ainakin kymmenen sanontaa, joita levitän hyvin ylpeänä.. Tässä yksi lähiaikoina useasti mieleen noussut: "Aikuisuus mitataan kyvyllä pitää huolta." Mä pidän siitä, koska sitä voi käyttää sekä vastuuttavassa, että vapauttavassa merkityksessä ja se sopii yhtä hyvin uskontoon kuin politiikkaan ja aika moneen muuhunkin aiheeseen.

Viisi sanaa, joita inhoan ovat
-laatuaika, koko termi tuntuu olevan lanseerattu omantunnon äänen vaimentamiseksi
-jalostus
-tehotuotanto
..tää on aika vaikea. Mä keksisin vaikka kuinka paljon asioita, joista en pidä, mutta sanoja, jotka jo itsessään sisältää jonkin negatiivisen arvolatauksen ei nyt tuu mieleen. Tietenkin kaikki haukkuma- ja kirosanat, mutta ne on niin itsestäänselviä, etten laita niitä.

Puhkikulunut fraasi, josta en pidä, on
kehoitus olla positiivinen. Vakavasti sairaana mä koin syyttävänä kommentit siitä, miten positiivinen mieliala parantaa. Pitää olla oikeus surra, olla vihainen ja pelokas ja pitää olla oikeus puhua kuolemasta. Positiivisuuden vaatiminen tuntuu siltä, ettei toinen tahdo kuulla, miten pahalta oikeasti tuntuu

Sanoja joita tahdon kuulla useammin
-tule
-Mäkin sua. Me käytetään sitä rakkaudentunnustuksena.
-homo, hellittelysanana. Mun lempisanani. Se kuuluu kahdenkeskeistä fyysistä läheisyyttä sisältäviin hetkiin erityisen hellällä äänenpainolla lausuttuna toteamuksena.

Mä lähetin haasteen eteenpäin Ranneliikkeen ulkopuolelle Heidille. Ettei kotikieli ihan unohdu.

Sunnuntaina mentiin mökille. Päivä sujui tervehenkisissä harrastuksissa pihaa haravoiden, jota tuli tehtyä niin ahkerasti, että sain kulutettua siinä hommassa toisen hanskani puhki asti. Ei ne kyllä ihan uudet olleet alunperinkään. Silkkiturkki oli meidän mukana ja sille me heiteltiin pihapuhteiksi koirannappuloita nurmikolle, joita etsiessä se kulutti päivänsä ja oli illalla niin rättiväsynyt kuin me olimme suunnitelleetkin, että sen sai toiseen huoneeseen portin taakse rauhassa nukkumaan, kun me ihmiset aloimme epäterveemmät harrasteet ja pullot kaivettiin esiin. Vain minä ja mökinomistajan poika oltiin selvin päin.

Taskulamppupiilo on ehdoton mökkiperinne, eikä sitä voitu ohittaa tälläkään kerralla. Sitä, mitä viehätystä on istua pilkkopimeän, tuulisen metsän kylmässä pusikossa pelastavaa löytäjää odottamassa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole koskaan peliä kokeillut. Pimeässä metsässä on läsnä pelon tuntu, varsinkin maalla, missä lähimmät valot on jossain kaukana asumusten pihassa, eikä piilossa ollessa voi nähdä mitään tai kuulla muuta kuin tuulen ja piilokaverin hengityksen. Se lähentää selittämättömällä tavalla, eikä piilossa puhuttuja asioita voi kokea samoin missään muualla. Ne metsät ovat nähneet ja kuulleet monta asiaa.

Puulämmitteinen sauna, jonne vesikin kannetaan kylmänä pataan lämpenemään on kotoisa. Pesutilassa on tervantuoksuista halpaa shampoota ja palasaippuaa, eikä pitkiä ja hankalia nimiä kantavat merkkituotteet kuulu sinne. Saunan jälkeen jalkaan laitetaan paksut, käsinkudotut villasukat, sillä mökin lattiat ovat kylmät.

Mökillä on myös mun häirikköni. Hän ei ole häirinnyt meitä pitkään aikaan, mutta samassa tilassa ollessamme tunnen hänen katseensa joka kerta, kun käännän silmäni hänestä pois. Seuraaminen tekee mut hyvin tietoiseksi itsestäni ja jokaisesta liikeestä jonka teen, tavalla, josta en osaa sanoa, onko se hyvä vai huono. Hän tekee minut myös tietoiseksi rakkaasta, jonka katse seuraa hänen katseitaan. Mä oon odottanut pitkään, milloin rakkaan ja häirikön välille puhkeaa avoin sota, muttei siitä ole merkkejä. Ehkä siksi, että rakaskin tietää, ettei siitä olisi mitään käytännön hyötyä. Toisen katseita on vaikea kontrolloida.

Maanantaina mä toteutin suunnitelmaani oleskella puolipukeissa, mitään tekemättä. Mökiltä kotiin palattua mulla oli kyllä treenit, muttei siellä mennyt kauaa ja loppupäivä meni suunnitellusti sarjakuvien suunnittelun ja Harry Potterin lukemisen parissa. Mä pääsin sivulle 224 asti.

Illalla nousi kuume. Sitä on paranneltu eilinen ja tämä päivä ja parannellaan näillä näkymin vielä ainakin huominen.

Perjantaina kaverin synttäreillä oli hauskaa. Hän oli kyllä itse juuri rakastunut, eikä ehtinyt kiinnittää huomiota meihin vieraisiin, mutta kun monet tunsi toisensa jo ennestään ja loput osasivat itsekin tutustua, ei sillä ollut niin väliäkään.

Vastarakastuneiden kuhertelu on kaunista katseltavaa. Paitsi sen pienen hetken, jonka jälkeen työnsimme heidät sisään vessan ovesta, joka sattui olemaan lähinnä ja suljimme oven häveliäisyyssyistä. Tarina ei kerro, mitä siellä tapahtui.

Meillä oli rakkaan kanssa ollut aikaa kuherrella kotona melkein koko päivä ja kun yleensä missä vain liikkuessamme käytämme mahdollisuuden yhdessäoloon hyödyksi ja keskitymme lähinnä toisiimme, ei sille ollut nyt tarvetta. Me oltiin koko alkuilta ihan eri seurassa ja huoneissakin. Mä kuuntelin yläkerrassa suuria rakkaustarinoita ja -huolia ja rakas jutteli jonkun vaalean pojan kanssa alakerrassa. Se oli ihan rakkaan tyyppiä ja mä tunnustelin hetken, löytyykö musta mustasukaisuutta, mutta ei löytynyt. Toisen tunteminen läpikotaisin tuo turvallisuutta.

Jossain vaiheessa iltaa mä olin ulkona joidenkin kanssa, mutta en enää tarkemmin muista, mistä ihmeen syystä ja mitä meillä oli suunnitelmissa tehdä. Sisälle tullessa rakas oli vaihtanut vaalean pojan uuteen seuraan ja nauroi jonkun viimeisimmille baarikokemuksille.

Vasta loppuillasta mua alkoi tanssittaa ja olohuoneeseen raivatulta tanssilattialta löytyi tilaa ja samanhenkisiä. Joku tahtoi lähennellä. Mä lähdin pois ja löysin rakkaan. Kysyin tahtooko se tanssia vai lähdetäänkö me jo kotiin ja se levitti kädet ja sanoi, että tuu vaan tähän.

Me jäätiin sinne yöksi.

Kertomuksen hajanaisuudesta saa vapaasti päätellä muistojen hajanaisuuden syyt. Kyllä, mä olin kännissä. Aika kovaa.

Lauantaina oltiin rakkaan vanhemmilla. Sen isä kaivoi varastosta isoja kukkaruukkuja meidän ylikasvaneita rehujamme varten, joiden mullanvaihto on edessä, ja äiti kyseli menneestä illasta. "Joo, oli meillä hauskaa." "Jäätiin yöksi." "Hän ja hän olivat eronneet." "Niin, kyllä ne varmaan vielä sopii asiansa. Ne näyttää niin sopivalta parilta, vaikka eihän sitä ulkopuolelta osaa sanoa." "Me oltiin eri porukoissa koko ilta." "Joo, oltiin silti siivosti."

Kahdenkesken jäädessä rakkaan äiti osaa kysyä, mitä sinulle oikein kuuluu, kuin se olisi maailman tärkein asia. Sen taidon mäkin tahtoisin oppia.

..jatkuu..

Pääsiäinen.

Tänään oon ollut väsynyt. Nukahdin koulussa tunnille kahdesti, eikä opettaja oikein osannut päättää, olisiko ymmärtävä ja huolehtiva vai vihainen. Kotimatkalla ystävällinen mieshenkilö tönäisi minua vähän ennen kotipysäkkiä ja kysyi missä olen jäämässä pois. Matkustin koko matkan silmät kiinni. Kotona meinasin ensin mennä nukkumaan, mutta en malttanutkaan, kun torstaina on mun oma aika, jolloin saan tehdä kaikkea sitä, mitä suunnittelen, mutta en koskaan ehdi. Illalla nukahdin sohvalla vähän yli tunniksi kuitenkin. Rakkaan sydänäänet oli niin tasaisen rauhoittavat.

Huomenna on perjantai ja ystävän syntymäpäivä. Hän järjestää kotibileet ja koska asuu vielä vanhempiensa luona omakotitalossa niissä tulee varmaan olemaan hauskaa, kun ei tarvi miettiä musiikista ja melusta häiriintyviä seinänaapureita. Oon ostanut ystävälle lahjan, josta olen ylpeä, enkä malta odottaa, että saan sen antaa..

Lauantai ja sunnuntai. Toisena päivänä mennään kaverin mökille, sille samalle, josta oon aiemminkin tarinoinut ja tarkoitus on bilettää ja laittaa mökkiä kesäkuntoon. Me ollaan ostettu uusi, tehokkaampi taskulamppu piiloa varten ja säästöpakkaus paristoja.

Toisena päivänä mennään rakkaan vanhemmille kyläilemään.

Kyläily tarkoittaa rakkaan äidin tilannekartoitusta meidän elämästä, jaksamisesta ja parisuhteen tilasta. Sekä päivällispöytää. Voisi ajatella, että kysely tuntuu puuttumiselta ja harmittaisi, mutta musta tuntuu päinvastaiselle. Rakkaan äiti osaa olla äiti niin, että antaa tilaa olla itsenäinen ja silti pysyy tilanteen tasalla sillä omistautumisella, jonka äidit vain osaa.

Pääsiäisen aikana aion tehdä rästiin jääneet koulutyöt. Nukkua parit päiväunet ja pari yötä oikein kunnolla. Suunnitella sarjakuvaa ja lukea ne kaksi Harry Potteria, jotka odottaa hyllyssä ja jotka tunnen vain elokuvana. Tai ainakin aloittaa. Säveltää kitaralla taustarämpytyksen biisille, johon tein sanat. Laittaa lajittelemattomat valokuvat kansioihin. Antaa aikaa silkkiturkille. Lojua rakkaan kanssa sängyllä ilman kiirettä minnekään. Käydä yhdessä saunassa. Viettää koko maanantain pukematta päivävaatteita.