Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Kipsin poistamisen jälkeen (jesh!!!) oon pystynyt käymään kuntotreenaamassa aamuisin. :) Niinpä me nähdään rakkaan kanssa tällä hetkellä arkisin aamulla ennen kuutta ja illalla normaalisti kahdeksan jälkeen. Mä voin silti käsi sydämellä sanoa, että me ollaan yhdessä onnellisia. Että meillä menee hyvin ja me ollaan rakastuneita. Silti, vaikka meidän tärkeimmät kommunikaatiovälineet on kännyköiden tekstiviestitoiminnot ja post-it -laput jääkaapin ja kylppärin peilikaapin ovessa. Ja silti, vaikka yhdessä olo tarkoittaa yleensä pelkkää väsynyttä, levotonta puheenläpätystä iltaisin, tv:n katselua silmät puoliummessa pää toisen rintaa vasten ja fyysisyyttä.

Mä olen rakastunut. Valtavan rakastunut ja onnellinen. Ja tiedän, että sekin on. Näkeehän sen. Silmistä näkee sellaiset asiat.

Sitä paitsi minä pidän väsyneestä läpätyksestä.

Keskiviikkona rakas oli päättänyt kehittyä ihmisenä. :) Hän oli hakenut kaupasta sixbägin kaljaa ja selitti, että aikoo juoda yhden joka ilta. Siten tottuu makuun ja voi vaikka joskus juoda kaljaa jos tekee mieli. Tai jos muutkin juo ja muuta ei oo tarjolla. Mua naurattaa miehinen logiikka ja virnistän sille ja sanon, että hienoa kun laajentaa perspektiiviään elämään, mutta jos aiot röyhtäillä kaljahuuruja niin mä en sit suostu pussaamaan, johon rakas toteaa, että ei sun kasvoille tarvi pussaillakaan ja röyhtäisee pelkkää kapinallisuuttaan. Mun mukanani tuoma kyläilevä tyttö hakee katsekontaktia minuun ja näyttää ajattelevan että rakas on seksistinen hirviö, mutta tyttö arvioi mun liittoutumishaluni väärin. Sillä vaikka mun päässäni jossain tunne-elämän keskuksen ja verbaliikan tietämillä pyörii sykkyräinen lankakerä, on mun aivoni pääosin pelkkää putkea korvasta korvaan ja nauruksi siellä prosessoituu parhaiten ruumiintoimintoihin ja seksuaalisiin vihjauksiin pohjautuva huumori. Mä lösähdän rakkaan viereen istumaan, tungen kasvot ihan sen kasvoihin kiinni, tuijotan julkeasti silmiin ja yritän vääntää kostoksi suurta tekoröyhtäystä, mutta puuttellisesti kehittynyt tekokaasukeskukseni pettää minut taas kerran. Aaaargh!

Torstaina rakas on juuri yrittämässä kiskoa mun farkkujani jalkaansa, kun tuun kotiin. Sen ruumiinrakenne on machompi kuin mun rääpälemäinen olemukseni ja eihän ne housut sille mahdu. Rakas katsoo mua syyttäen ja toteaa, että mulla on liian pitkät koivet. Hetkeä myöhemmin me ollaan sohvalla ja kun kaveri kysyy tekstiviestissä mitä me tehdään, tunnustan koko totuuden. Me vaan hengataan, ja mä yritän tunkea varpaitani rakkaan korviin häiritäkseni sen tv:seen keskittymistä kostoksi siitä, että se nimitteli mun jalkoja.

Elämämme voi olla vähän omituista, mutta hauskaa se on. :)

Varoitus: Tämä blogi kertoo Jumalasta. Jokaisella, joka kokee olevansa liian hyvä Hänelle on mahdollisuus kääntyä tässä kohdassa pois.

Raamattu on Suuri kirja. Mä olen tutkinut sitä jo sen aikaa, että olen ymmärtänyt, etten koskaan voi ymmärtää kaikkea. Ja riittävän kauan ymmärtääkseni, ettei sitä ymmärrä lukemalla. Ja erehtynyt riittävän monesti ymmärtääkseni, että totuus lauseiden takana on paljon suurempi kuin ne pienet yksityiskohdat, joita yritän hahmottaa. Silti löytämisen riemu on valtava, kun jokin uusi lause avautuu.

Silloin, kun elin vielä oman henkisen puoleni kieltävää aikaa, mä pidin Raamattua ja uskonnon opetuksia tuomitsevina ja raskaina. Mä tiedän monien tulkitsevan yhä niin, mutta itse koen löytäneeni suuremman yhteyden.

Ei se niin mennyt, että oli Jumala, joka loi sääntöjä ja lakeja ja rankaisee nyt niiden noudattamatta jättämisestä. Se meni niin, että maailmankaikkeus rakentui tiettyjen kaavojen ja totuuksien mukaan, jonka vuoksi meidän tuntemastamme todellisuudesta tuli juuri tällainen kuin se nyt on. Se toimii tietyllä tavalla ja me toimimme tietyllä tavalla sen mukana, halusimmepa tai emme. Lait ja säännöt ovat kertomassa, miten meidän tulee toimia ja mitä valita, jotta emme satuttaisi itseämme tai ketään muuta. Rangaistukset eivät ole rangaistuksia, ne ovat yksinkertainen syiden ja seurausten jatkumo.

Ennen tämän ymmärtämistä Raamatun lause siitä, miten isien teot kostetaan jälkipolville, tuntui valtavan epäreilulta. Nyt mä ymmärrän lauseen olevan olemassa, ei tuomitakseen, vaan varoittaakseen meitä siitä, että meidän valintamme vaikuttavat vielä, kun meitä itseämme ei enää ole, sillä me emme ole yksilöitä, vaan kokonaisuuden osasia. Mä ajattelin sen ensin tarkoittavan psykologisia vaikutuksia, kuten pahan olon siirtymistä sukupolvelta toiselle, kunnes joku kohtaa itsensä, luopuu vääryydestä ja katkaisee kierteen tarjoten omille lapsilleen paremman lapsuuden, minkä itse sai. Ja mä ajattelin sen tarkoittavan ympäristölle tehtyjä muutoksia, kuten vaikka kasvihuoneilmiötä. Mutta jokin aikaa sitten tv:stä tuli dokumentti geenien muuttumisesta, joka sai mun silmäni avautumaan. Se, mitä me syömme nyt, miten me elämme, miten me liikumme, mitä me hengitämme vaikuttaa geeneihimme. Siihen, mitä me periytämme lapsillemme, mitä he omilleen.

Samalla mä ymmärsin kristityn opin siitä, ettei syntejä mitata vain sillä, onko joku muu niistä suoraan kärsimässä. Että asioita ei voida sallia vain sen perusteella, että niistä ei näyttäisi olevan kenellekään haittaa. Jumala näkee kaikkialle ja mä luulen ymmärtäväni mitä se tarkoittaa. Me olemme maailmankaikkeuden lakien alaisia silloinkin, kun luulemme, ettei kukaan näe.

Lait ja säännöt jäävät tyhjiksi, jollei niitä ymmärrä. Mä en usko mässäilyn olevan kuolemansynti siksi, että meidän tulisi halveksua syömähäiriöisiä ihmisiä ja heidän itse itseään. Ei humaltuminen ole kiellettyä, jotta meidän tulisi halveksia heitä, jotka ovat pulloon hukkuneet. Emme mekään kiellä lapsia nousemasta vieraiden setien autoihin halveksiaksemme heitä, jos he kuitenkin nousevat. Eikä Raamattu kiellä pitämästä muita Jumalia siksi, että Jumala pelkäisi asemansa puolesta. Riippuvuuden nostaminen Jumalaksi vain on vankila. Sekä itselle, että jokaiselle, joka on väärää palvovan lähellä.

Kauneuspilkku kirjoitti eilisen bloginsa kommenteissa lepopäivästä ja se sai mut tuntemaan häpeää. Minä en vietä sellaista, en kokonaista, vaikka tiedänhän minä, miten tärkeää on saada levätä. Ja silloin kun vietän, en pyhitä. Vaikka tiedän minä senkin, ettei lepo ole lepoa jos ajatukset jatkavat arkisen aherruksen ylläpitoa. Tiedän, miten tärkeää on saada pysähtyä. Ja tiedän, etten ole sääntöjen yläpuolella vaan väsyn.

Mä toivon, ettei uskonnollisten erityisyyksien yleistä hyväksyntää maailmankatsomukseen vedoten koskaan poisteta. Tuottavuuden ja kulutuksen ihailu eivät salli pysähtymistä. "Minä olen kristitty", on loistava lause, joka antaa luvan paeta oravanpyörää ja pitää huolta itsestäänkin.

Aikuisuus mitataan kyvyllä pitää huolta.

Rakkaalla on ikäkriisi. Tai oikeastaan voisi sanoa, että oli, koska nyt hän on antanut itselleen vuoden lisäaikaa. Ensimmäinen toive oli, ettei lähestyvistä synttäreistä saa muistuttaa, ja mä noudatin sitä ihan kirjaimellisesti. Synttäripäivä tuli ja meni kuin mikä tahansa päivä ja oli poissa. Sitten iski katumus. Että jos kuitenkin juhlitaan vähän.. mutta kortteihin ei saa laittaa ikää, se on paha numero.

23 vuotta.

Rakkaan mielestä se on viimeinen ikä, jolloin voi vielä olla seksuaalisesti haluttu ja tarpeellinen. Mä en oikein tiedä mitä siihen kuuluisi sanoa, kun en oo kokenut koskaan mitään vastaavaa, enkä tiedä mille se tuntuu. Ja kun ongelma on rakkaan omissa mielikuvissa, ei minun, joka pidän kaksikymppisyyttä enemmän keski-ikäisyydestä. Siinä suhteessa hänellä ei ole mitään syytä tuntea oloaan uhatuksi lisääntyvien vuosien takia.

Nuoruutta ihailevalle on varmasti rankkaa tajuta olevansa itse vanhempi kuin ihailemansa ikä. Tai ehkä se on pelkkää pinnallisuutta, josta kasvaa yli. Mä en tiedä mitä siihen kuuluu sanoa ja miten reagoida ja siksi en sano mitään.

Kuuntelen, jos on tarvetta.

Näytän.

Me vietettiin perjantaina parisuhdeiltaa synttäreiden kunniaksi. :) Mä tein rakkaalle ruokaa ja me syötiin tyynyjen päällä istuen olohuoneen pöydän vieressä kynttilävalaistuksessa. Olin löytänyt lehdestä ohjeen hienon kuuloiselle pastaruualle, jota mun piti kokata, mutta hetken oikusta päädyin tekemään makaronilaatikkoa.

Vieraiden tullessa me joskus hienostellaan ja valmistetaan jotain eksoottista tai vaikeaa, mutta makaronilaatikko on rakkaan lempiruoka. En minä hänelle tahdo hienostella tai leikkiä porvarillista tai muuttaa häntä toiseksi. Tahdoin tehdä jotain, mistä hän oikeasti pitää. Rakkaan mielestä se oli romanttista ja laatikko hyvää. :)

Lauantaina biletettiin kavereiden kanssa. Rakkaan bestiskin tuli Tampereelta asti ja omien sanojensa mukaan herra synttärisankarilla oli oikein kiva ilta. Sivustakatsojasta se ei kyllä enää loppuillasta näyttänyt ihan sille. Rakas joi liikaa ja nuokkui pöydän vieressä nenä melkein pöytälevyssä kiinni huulillaan humalainen hymy.

Vaikka mikä minä olen toisen hauskuuksia arvostelemaan. Oli sillä kyllä hilpeä ilme, ja kotiin lähti vasta kannettuna ja kainaloista raahaten.. "Ei mennä vielä." :D

Sunnuntaina olo oli vähemmän hilpeä.

Varsinaisen synttärilahjansa minulta rakas sai vasta tänään. Nyt meillä on sitten molemmilla kielikorut, rakkaalla ihan vasta-asennettu. :) Homoin lahja ikinä. Kaupanpäälle sössöttävä puhe. :)

Puolitoista vuotta sitten synnytyksen lähestyessä mun kummityttöni äiti oli kovasti huolissaan siitä, mille synnytys näyttää. Siitä, miltä hän tulee synnyttäessä näyttämään. Että Sinne ei sitten ainakaan saa katsoa kukaan, mielummin hän mönkii vaikka metsään vatsoineen ja sieltä seuraavana päivänä takaisin vauvan kanssa, niin kuin joissain kulttuureissa tehdään. Että eihän ne siellä sairaalassa voi pakottaa mihinkään, mitä ei itse halua.

Mä tiesin kyllä kokemuksesta, ettei sairaaloissa kysellä mitä haluaa, siellä vaan tehdään mitä on tehtävä, ja että kun tarpeeksi sattuu, ei jaksa edes välittää. Mutta koska en tiennyt onko se lohduttava vai pelottava asia, jätin sen sanomatta, kunnes tyttö oli jo syntynyt ja äiti oppinut, että on tilanteita joissa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä.

Kipu on asia, joka vie mukanaan jonnekin ihan toiseen maailmaan. Ja mulle tulee kivusta hiki, valtavan tuskainen hiki. Muuta ei jääkään jäljelle. Kyllä mäkin muistan kerran, jolloin rakas kyseli olenko ihan varma, etten tahdo edes kalsareita jalkaan, kun ambulanssi on ihan kohta täällä ja mä en ymmärtänyt ollenkaan niin pinnallista ajatusta, kun olin juuri saanut potkittua vaatteet pois sen kaiken alleen peittävän kuumuuden tieltä ja matkalla parvekkeelle toivoen, että siellä olisi lunta. Se tosin jäi viimeiseksi lumivilvoitteluksi koskaan, sillä sen kerran jälkeen rakas oppi, että siinä mielentilassa mun mielihaluillani ei ole mitään sijaa todellisuudessa. Ruumiinlämpö oli ehtinyt ennen avun tuloa laskea jo alle kolmenkymmenenviiden, ja sen kerran jälkeen parvekkeen ovi oli ja pysyi lukossa mun kivuista, kuumuuksista ja kiroilusta huolimatta.

Kun oikein kovaa sattuu, ei halua jäädä yksin. Toisen ihmisen läsnäolo on lohduttavinta, mitä voi aistia, vaikkei hän voisikaan tehdä mitään. Usein on parempikin, ettei tee, koska kaikki tekeminen ärsyttää, puhuminen ärsyttää, koskemista ei siedä. "Älä tee noin! Et sano mitään! Älä ole noin hiljaa!" ..älä vain jätä minua yksin. "Et nyt panikoi, mä en voi huolehtia susta nyt! Miksi sä oot noin rauhallinen, etkö sä tajua, miten mua SATTUU!" ..älä jätä minua.

Sitten joskus myöhemmin, kun kaikki on jo ohi, voi toista kiittää. Kiitos, että olit niin järkähtämätön, että olisin voinut repiä sinut kappaleiksi. En minä osannut itse ajatella.

Pitkästä aikaa, toissayönä, mulle tuli vatsakramppi.

Kiitos haastesta Sleepygay. Vastaan tähän, oli kivasti keksitty aihe, :) mutta tämän jälkeen en lupaa ottaa osaa haasteisiin. Muuten jää kirjoittamatta kaikki se, minkä oikeasti haluan sanoa.

Asioita, joista pidän itsessäni:

Mä pidän mun kasvoista, erityisesti silmistä
- koska niiden edessä on sanottu olevan vaikeaa valehdella.

Pidän mun vartalosta, erityisesti siitä, että olen kundi
- koska minusta miesvartalo on kaunein luotu.

Pidän mun seksuaalisuudesta, erityisesti siitä että olen homo
- sillä vaikkei suuntautumisella saisi olla merkitystä, mulle sillä on.

Pidän mun luonteesta, erityisesti sen virheistä
- sillä ne tekevät minusta ihmisen.

Pidän mun arvoista, asenteista ja mielipiteistä
- sillä oon ne itse valinnut kaikkien muiden joukosta.

Ja mä pidän lahjastani olla luova, erityisesti kyvystä nähdä sävyerot
- sillä sävyt tekevät maailmasta suuren.

Mä pidän monista muistakin asioista, oikeastaan kaikesta, joka tässä jäi mainitsematta, sillä tämä ihminen on se, jonka mua lähellä olevat on elämäänsä valinneet. Se tekee mut onnelliseksi. Rakkaus nousee vapaudesta, vapaus on riippumattomuutta, riippumattomuus vahvuutta yksin.

Mä haastan itsestään pitämään Enterin ja vain hänet.

-Ranneliike.net toimii taas- :)

Mun kotikoneeltani on kadonnut Ranneliike.net. Teknisten laitteiden looginen toiminta on musta kyllä kiinnostava aihe, mutta kun toistaiseksi oon priorisoinut siihen perehtymisen aina jonnekin aikaan ei-juuri-nyt, oon täydellisen kädetön, kun koneet ei toimikaan niin kuin niiden pitäisi. Niin kävi nytkin. Vaikka netti muuten toimii ihan normaalisti, Ranneliike.net on ja pysyy poissa. :(

Siinä syy, miksen kirjoittanutkaan blogia perjantaina, kuten piti, ja syy, miksi musta voi tulla harvemmin nähty vieras täällä, kunnes joku osaa tehdä jollekin jotain. Minä en osaa.

Tällä hetkellä olen harrastuksen takia poissa Helsingistä ja lainassa on kanssaharrastajan läppäri. Huomisia aamutreenejä ja varsinkin niihin heräämistä ajatellen en jää mietiskelemään tänne nyt syntyjä syviä, vaan tän teknisen ongelman takia väliaikasesti poissaolevaksi ilmoittautumisen jälkeen sanon vain KIITOS kaikille lukijoille tähän asti. :)

Te olitte mun hiihtoloman aikana nostaneet tämän blogin luetuimpien listalle ja siellä se näkyy jatkaneen kapuamistaan yhä ylemmäs sen jälkeen. Mulle se merkitsee sitä, että ajatukseni todella on löytäneet kuulijansa, joiden vuoksi tänne kirjoitan. :) Kiitos!

Täällä yhteismajoitustilassa alkaa äänet hiljetä ja mäkin viimeistelen kirjoitukseni, sammutan koneen ja käyn kohta nukkumaan. Hampaat on jo pesty ja vaatteet vähennetty pienimpään mahdolliseen siveään vaihtoehtoon. Pakkasin nukahtamislääkkeetkin kotoa mukaan jos unentulo poissa kotoa ei taas onnistu, vaikka täällä on samassa huoneessa onneksi muitakin, ettei tuu yksinäistä.

Hyvää yötä!

Vähän on ikävä. <3

Martin haastoi minut kertomaan itsestäni kuusi ihmeellistä, erikoista asiaa blogissani ja sen jälkeen haastamaan kuusi uutta ihmistä kertomaan omista omituisuuksistaan omissa blogeissaan, sekä heidät haastamaan myös kuusi seuraavaa bloggaajaa kirjoittamaan ja jälleen haastamaan..

Blogiin pitää kirjoittaa myös haastamiensa ihmisten nimet ja pelin säännöt. Haasteesta pitää ilmoittaa haastetulle suoraan hänen oman bloginsa kommentteihin, jotta hän varmasti huomaa. :)

Erikoisia asioita minussa.. niitä on varmaan paljonkin, mutta kun itse on omiin omituisuuksiinsa tottunut, niiden luetteloiminen on vaikeaa.. Kirjoitin luettelon aamulla jo kerran, mutta tässä se on uudelleen muotoiltuna:

-Mä en osaa olla yksin. Kun olen yksin kotona, juttelen koiralle tai laulan ja yleensä mulla on joku toinen ihminen vähintään tekstiviestiyhteydessä. En myöskään osaa nukahtaa jos olen yksin, uni ei vain tule. Jos rakas on poissa kotoa useamman yön, kutsun kavereita yökylään.

-Mä nousen aamuisin aikaisemmin kuin olisi tarpeellista, koska tahdon aamutoimien jälkeen mennä vielä hetkeksi peiton alle ennen kuin on pakko lähteä. Se on mun nautintoni.

-Toinen nautinto on maito. Sitä kuluu päivittäin välillä monta litraa, suoraan purkinsuusta juotuna.

-Mun irrationaalinen pelkoni on pellet ja klovnit ja muut vastaavat maskien takana piilottelevat ihmiset. Sirkus ylipäätään on musta omituinen ja epäilyttävä paikka. Älkää kysykö miksi.

-Mun erityisin taitoni on kyky tartuttaa oma tunnetila muihin ympärillä oleviin ihmisiin. Ilon suhteen se on hienoa, surun suhteen hankalaa. On vaikea löytää lohduttajaa, jos kaikki muutkin alkavat itkeä katkerasti. :/ :D

-Yksi omituisuus on mun fetisismini rakkaan märkään tukkaan. Olipa hän tullut hikisenä treeneistä, suihkusta tai ulkoa sateesta, märkien hiuksien näkeminen herättää mut ihan täysillä. Ja ne on yksin ja ainoastaan oman rakkaan hiukset, ei koskaan kenenkään muun. Tarkoin rajattu fetisismi. Eikä rajaus johdu mun uskollisesta kunniallisuudestani tai mistään, millä voisin ylpeillä, sillä rakkaan märän tukan vaikutus oli minuun ihan sama silloin, kun yritimme elää erossa. Siinä vaan on joku juttu. Mun oma omituinen juttuni.

Siinä niitä tuli kuusi. :) Ja haasteen lähetän Aboalle, Tuille, Cocolle, Millikanille, Druusille ja Audinkopojalle. :)

Me istutaan kaveriporukassa viettämässä perjantai-iltaa. Mulla on kesken kertomus siitä, miten me neljän homon ja yhden naisen voimin koottiin meidän Ikeasta hankittua uutta tietokonepöytää pari viikkoa sitten, kun rakas saapuu siihen jostain, laittaa käden vyötärölle ja puhaltaa lämmintä ilmaa mun kaulalle. Sen otsa tulee jonnekin mun ohimon seutuville, painautuu siihen kiinni ja huulet koskettaa korvaa.

Mun mieleen jää kuva Ikeasta ja tietokonepöydästä, mutta kertomus ja sanat katoaa ja jäljelle jää vain viimeinen, hapuileva, kesken jäänyt lause ja rakkaan hengitys. Painan silmät kiinni.

"Teemun ajatus Seisoo", toteaa ystävä naurahtaen ennen kuin äkillinen hiljaisuus ja meidän intiimiksi muuttunut julkisuutemme käy kiusalliseksi. Tunnen rakkaan vetäytyvän musta vähän kauemmas ja päätäni kääntämättä ja silmiä vielä avaamatta tiedän, miten sen katse minuun on suora, täynnä rakkautta ja ylpeyttä ja huulille nousee virnistys, joka on asteen liian itsetietoinen ollakseen pelkkä hymy.

Kyllä rakas tietää minut. Ihan tarkkaan. Eikä minua haittaa, että se tietää tietävänsä, koska juuri siksi mä sitä rakastan.

Mun ajatukseni on liian seisahtunut tarttuakseni kaverin tarjoamaan ulospääsyyn tilanteesta, jossa liian monta uteliasta silmäparia odottaa tarinan huippukohtaa. En jaksa välittää. Käännän päätä silmät raollaan, katse rakkaan huulilla, korjaan asentoa kääntyessäni sitä päin ja työnnän toisen käden rakkaan lantiolle, toisen ensin paidankauluksen sivusta sisään ja sieltä niskaan, koko kämmenen leveydeltä, sinne mistä hiukset alkavat. Vedän lähemmäs.

Otsat vastakkain, silmät melkein kiinni. Hengitys. Nenän sivu koskettaa toista. Huulet. Vähän raollaan. Tutut, pehmeät, kosteat.

Suudelma on lyhyt ja keskeytyy soivaan ovikelloon. "Mä avaan", rakas sanoo ja on äkkiä poissa.

Pienen, hiljaisen, tasaantumiselle omistetun hetken jälkeen mä saan ajatuksen jatkumaan ja kohta kaverit nauraa tietokonepöydälle. Eteisen ovelta rakkaan palava, tumma, läpitunkeva katse etsii minut. Ja siinä, ei edes vieretysten, olemme kahden koko maailmassa.

Mä nousen sohvalta ja meen sen luo.

Kesäkuussa, viime vuonna, musta tuli ranneliikeläinen. Luin keskustelua, jonka sävy ihmetytti suuresti ja halusin osallistua saadakseni hämmästykselleni äänen, ja sitä varten tarvittiin nimimerkki. Musta tuli kesäpoika. Se on tylsä ja itsestäänselvä nimi, mutta olen siihen kiintynyt. Enkä mä siitä erityistä tai erottuvaa halunnutkaan, sillä jos joku mun kirjoitukseni muistaa, en tahdo sen johtuvan nimestä. Nimi vain kuvaa hetkeä, jona syntyi. Minua hetkenä, jona nimi syntyi.

Silloin oli kesä, kesää mä rakastan ja kesällä oon itsekin syntynyt. Olin sairastanut koko pitkän talven ja varonut viruksia ja bakteereita väsymiseen asti ja maaliskuussa kaikki elämää rajoittavat varotoimet oli viimein purettu. En vielä uskaltanut toivoa, että elämää on kesän jälkeen jota elin, eikä ajatus siitä, kirjoitanko tänne toiste tai miltä kesäpoika syksyn tullen kuulostaa tuntunut ollenkaan tärkeältä.

Tärkeää oli se, että kesä oli tullut ja minä elin yhä. Muu oli optimismia, liian vaarallista.

Kesäpoika kuulostaa joltain ohimenevältä, joka viipyy hetken ja katoaa. Niin kuin kesäkissat tai kesätyöläiset, kesäromanssi, kesäloma. Että elämää on tässä ja nyt, mutta tulevasta ei puhuta. Kun Juhani kysyi multa keskustelupalstalla lakastuuko kesäpoika, kun syksy tulee, kysymys sisälsi vastauksen siemenen.

On totta, ettei minusta tullut kesäpoikaa siksi, että olisin levoton tai aikeissa lähteä, vaan siksi, että pelkäsin katoavani, lakastuvani. Nimi kuulostaa iloiselta, mutta kertoo suurimman pelkoni, kaiken menettämisen pelon. Siksi pidän siitä.

Oon valinnut kirjoittaa kesäpojan, rakkaan ja silkkiturkin pienellä alkukirjaimella. Ne on kuvaavia sanoja, joiden takana on joku, jolla on oikea nimi. Nimissä on jotain syvää ja henkilökohtaista.

Mun toisella mummillani oli pitkä ja hankala etunimi, moniosainen. Sitä ei kukaan saanut lyhentää mummin korjaamatta. "Jos joku on liian laiska lausumaan koko nimeä, ei ole syytä puhua minulle ollenkaan", tuumi mummi ja kotona mä olin salaa loukkaantunut, kun äiti mummin selän takana lyhensi kuitenkin.

Minusta lempinimet kertovat hellyydestä, mutta koko oikean nimen käyttö kohtaamisesta. Oikea nimi on paljon intiimimpi. Toisen nimen sanominen lähentää ja oman nimen kuuleminen pysäyttää. Pysäyttää paljon tehokkaammin kuin mikään muu sana.

Lapsena, seurakunnan kerhossa, me tehtiin luottamus- ja läheisyysleikkejä. Mun lempileikkini oli se, jossa mennään ihan nenätysten toisen kanssa, katsotaan silmiin ja sanotaan ääneen oma nimi. Kumpikin vuorollaan. Ja sitten toisen nimi. Ihan totisena ja toinen kohdaten. Hihittely kertoo suojamuureista. Mä rakastan sitä leikkiä yhä, ja siinä on taikaa.

Kotona äidin ja isän kanssa tehtynä se oli jännittävä. Että isällä ja äidilläkin on oma nimi, ei pelkkää kannettua vanhemman roolia, ja että sen saattoi sanoa ääneen. Ja jossain vaiheessa ystävystymistä testaan jokaisen ystäväni. Joko me ollaan kohdattu ihmisinä, vai jännittääkö, naurattaako sinua tulla lähelle?

Rakas on tottunut nimiin kauan sitten ja kaikissa tilanteissa, sillä nimet ovat minulle intiimejä. "Jos et voi olla minun kanssani tässäni tilanteessa meidät molemmat kohdaten, ei sinun tarvi olla tässä ollenkaan", tuumin minä. Mutten loukkaannu edes salaa, kun rakas mun selän takana käyttää lempinimiä kuitenkin.

Niin päin minä sen haluan. Oikeat nimet kotona, hellittelynimi toisesta muille puhuessa. Veteen piirretty viiva yksityisyytemme ympärillä.