Sydän

Mä palasin käsi kipsissä sunnuntai-iltana kotona kovassa kuumeessa odottavan rakkaan luo. Nyt me ollaan hoidettu toisiamme ja huomenna rakkaan olisi tarkoitus palata takaisin töihin ja mun ylihuomenna takaisin treeneihin kokeilemaan, vieläkö harjoittelun aiheuttamat tärähtelyt saa murtuneen käden särkemään liian kovaa.

Käden murtuminen oli mun omaa typeryyttä, huonosti vastaanotetun kaatumisen kautta. Treenileirillä pysyin kuitenkin loppuun asti. Sinne uudelleen pääsemistä ei kannattanut riskeerata onnettomuuden takia, sillä vaikka särkevä ja täyden harjoittelun estävä käsi voisikin olla näennäisen hyvä syy jättäytyä sivuun, ei sellainen intohimon puute jää huomiotta, kun paikkoja seuraavan kerran jaetaan. Pitää tahtoa, ja pitää pärjätä. Ja pärjäsinhän minä siellä. Särkylääkkeistä tuli leijuva olo.

Rakas oli alkanut sairastaa melkein heti kun lähdin kotoa. Parin päivän yskimisen ja niistämisen jälkeen nousi kuume ja sunnuntaina mun tullessa kotiin löysin rakkaan sängynpohjalta peiton alle käpertyneenä, yöpöydällä yskänlääkepullo ja lattialla kasa nenäliinoja.

Tänään kotimatkalla koulusta mulla oli todella väsynyt ja masentunut olo. Loma ilman lomaa tuntui väsymyksenä ja siivousta odottava koti veti mielen matalaksi. Raitiovaunu oli täynnä ja sen ikkunat likaiset. Niiden läpi näkyi vain harmaa kaupunki ja likaista lunta. Jossain rautatieaseman kohdilla pääsin viimein istumaan.

Rapaiseen lasiin oli joku piirtänyt sormellaan pienen sydämen. Painoin käden sitä vasten ja piirsin sisäpuolelta samat ääriviivat. Se sai hymyilemään. Pieni viesti joltain jollekin toiselle. Pysäkiltä joku tyttö ja poika lähtivät kävelemään käsi kädessä, samaa tahtia. Ja hetken olo oli taas kevyt.