Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Hyvä kuuntelija on sellainen, joka kuuntelee mitä toinen sanoo, sen sijaan että yrittäisi arvailla miksi.

Mä kirjoitan tähän perään ajatelman, joka jo kerran sai rajun tuomion itsekkäänä mietteenä ja hyökkäyksenä toisten ihmisten todellisuustajua kohtaan. Oon väännellyt ja käännellyt sitä mielessäni monta kertaa, mutta väitettyjä elementtejä en löydä vieläkään. Tässä se nyt on, uudelleen:

Salaisuudet ovat sitä, kun oma todellisuus ei kohtaa ulkomaailman kanssa, vaan väliin rakentuu seinä.

Kauppakeskuksesta poimimaani esitteeseen peliriippuvuudesta oli kirjattu useita tunnusmerkkejä, joista hauskan harrasteen muuttumisen riippuvuudeksi voi tunnistaa. Yksi niistä oli salailun alkaminen. Jos pelaamisen määrä ylittää rajan, josta on valmis kertomaan läheisilleen, on pelaajalla ongelma.

Sama pätee tietenkin kaikkiin riippuvuuksiin. Syömähäiriöstä kertoo se, että toisten nähden lähes paastoaa ja kotona syö ja syö. Tai toisten nähden syö ja yksin ollessaan oksentaa. Ei tahdo kertoa lääkärille kuinka paljon alkoholia oikeasti kuluu. Keksii selityksiä isolle lääkemäärälle apteekissa. Pitää oman todellisuutensa itsellään ja ajattelee olevansa ainut, joka tilanteen ymmärtää. Siksi muille ei tarvi kertoa. Muiden mielipiteitä ei tarvi kohdata. Ja niin väliin kasvaa salailun pienistä, itselle oikeutetuista selityksistä seinä.

En mä asetu kenenkään selitteiden yläpuolelle. Joskus läheiset voivat nähdä tilanteen objektiivisemmin kuin ihminen itse, joskus läheiset tahtovat vain toteuttaa omia käsityksiään oikeudesta toisen kautta. Joskus salaisuuksille on hyvä syy.

On ymmärrettävää, että homo tahtoo olla kaapissa. On myös ymmärrettävää, kun homo tahtoo kaataa seinät ja tulla ulos, vaikka se näyttäisi lähes itsetuhoiselta tuomitsevassa ilmapiirissä. Kukin tietää itse mitä pelkää eniten, seinän taakse salaisuuksiinsa katoamista vai toisten avointa vihamielisyyttä.

Mäkin valitsen mielummin vihamielisyyden.

Toisten tuomiokin voi kasvaa muuriksi, mutta se on parempi kuin itse pystytetty ja omin käsin ylläpidetty seinä. On parempi olla rehellisesti huono kuin valheellisesti hyväksytty. On parempi antaa muiden tuomita ja olla itse vapaa. On parempi kohdata oma todellisuutensa muissa ihmisissä kuin antaa sen kasvaa omaan suuntaansa vailla kontrollia.

Ihmiset ovat toisilleen peili. Itsensä näkee vasta toisissa, mutta se ei tarkoita, että he ovat aina oikeassa. Hekin joutuvat kohtaamaan omat tekonsa sinussa.

Jos kohtaavat. Tai ehkä oikeuttavat oman kantansa pienin selityksin ja hukkuvat pois niiden keskeltä, jotka eivät kuitenkaan pysty ymmärtämään.

Mä tahdon oman peikon.

Kateus ei ole tunne.

Kateus on motiivi, joka saa tuntemaan inhoa, vihaa, kiukkua, turhautumista jotakuta sellaista kohtaan, jolla on jotain, jota hän ei - minun mielestäni - ansaitse ollenkaan.

Kateutta on valtavan vaikea tunnistaa itsessään. Siitä on olemassa tyhmääkin tyhmempi sosiaalisuuden kirjoittamaton sääntö; tunnista kateus kaikissa, joiden kanssa et tule toimeen, mutta älä koskaan myönnä itsessäsi. Ei mullekaan tuu mieleen monia kertoja, jolloin olisin sen huomannut itsessäni. Ei tule mieleen kuin yksi, vaikka olen täysin varma, ettei se ole lainkaan ainoa.

On vaikeaa myöntää, varsinkaan peilikuvalleen, että omat tunteet olisivat epäreilujen motiivien synnyttämiä. Niinhän käy vain pahoille ihmisille.

Kuitenkin on aivan eri asia olla vihainen asialle tai ilmiölle, sille miksi väärät ihmiset saavat liikaa. Ja on kokonaan toinen juttu olla vihainen ihmiselle, joka sai sen, jota minä olisin halunnut tai joku muu paremmin ansainnut, ja sai sen - ihan selvästi - epäreiluin keinoin tai aivan liian ylenpalttisesti.

Mä en ennen pitänyt Uma Thurmanista. Se ei johdu oikeastaan hänesta itsestään - mitäpä mä hänestä tietäisin - se johtuu siitä, että musta Uma Thurman ei ole kaunis.

Kuulostaa ihan hullulle, koska enhän mä ketään ole koskaan ennenkään laittanut mustalle listalle siksi, ettei hän näytä sille, mikä mua mielyttää. Enkä varsinkaan koskaan myöntäisi tehneeni niin.

Mutta ei se ihan suoraan siitä johtunut nytkään. Siitä se johtui, että musta hän ei ole kaunis, ja aina häntä kuulee kuitenkin kehuttavan. Niin että minusta hän alkoi näyttää ylpeältä. Että se varmaan nyt luulee olevansa jotain, mitä aina sanotaan, ja mistä minä olen ihan eri mieltä. Aivan kuin se voisi vaikuttaa siihen mitä ihmiset puhuvat, tai aivan kuin olisi väärin ilahtua siitä, että joku kehuu ja sanoa Kiitos. Aivan kuin se kertoisi jotain hänestä.

On aika helppo myöntää olleensa kateellinen Uma Thurmanille huomiosta, vaikeampaa tunnistaa sitä ketään läheistä kohtaan. Enkä mä tunnistakaan. Muistan muutaman kerran, kun oon ollut melkein kateellinen ja sitten huomannut, ettei faktojen kertominen omasta elämästä joka menee hyvin, ole ylpeyttä yhtään enempää kuin faktojen kertominen elämästä, joka sujuu huonosti. Mutta ainakin tiedän, että mulla on kateuteen taipumus, ja että sitä kannattaa tarkkailla aina, kun joku ihminen alkaa kiukuttaa.

Tunnistaako muut?

Mun tekisi mieli osallistua luovan kirjoittamisen kurssille, mutta en tiedä kehtaanko. En oo kirjoitellut muuta kuin blogia ja eroottisia tarinoita, mutta haaveilen siitä, että osaisin rakentaa pitkän kertomuksen. Tarinan rakentaminen ei vaan oo yhtään mun vahvoja puolia.

Tarinan rakennusneuvojen lisäksi olisi kiva saada rajat sille, miten paljon sanoja ja välimerkkejä voi käyttää ihan huoletta väärin ja hylätä kaikki äidinkielen säännöt omiin tarkoituksiinsa ja tunteisiinsa ja rytmeihinsä sekoittaen, ja milloin se alkaa näyttää pelkästään kömpelöltä.

Ei mua mietityttäisi osallistua, jos olisi niin kuin helposti ajattelisi. Että niitä asioita opetellaan, joissa on heikko. Mutta oikeasti se ei mene niin. Oikeasti se menee niin, että ihmiset keskittyvät vahvuuksiinsa, eiväthän nuottikorvattomat ala soittaa tai fyysisesti kömpelöt tanssia, kielipäättömät opiskella hepreaa tai käytännön ihmiset filosofiaa.

Vaikka harrastukseen kävelisi suoraan pystymetsästä niin siellä tulee äkkiä tyhmä olo jollei ole riittäviä taipumuksia oikeaan suuntaan. Mä aion ensin soittaa kurssin vetäjälle ja kysyä kuinka kokeneita muut kirjoittajat ovat.

Kirjailusta tuli mieleen, että mä luin keskustelupalstalla suositellun Ennen päivänlaskua ei voi. Lämpenin sille hitaasti, kirjailijan tapa käyttää sanoja ei ollut sellainen johon olisin rakastunut heti, sitten vasta jossain melkein puolessa välissä aloin lämmetä. Sitten lämpeninkin kerralla kuumaksi asti, tarina oli ihanasti mukaansa kietova ja nyt mulla on kesken saman kirjailijan novellikokoelma ja sen jälkeen on pakko ekan kirjan innoittamana lukea Pessi ja Illuusia, jota en oo koskaan lukenut sen klassikkostatuksesta huolimatta. :)

Mun lähipiirissä on menossa taas stressibuumi. Kaikille tapahtuu kaikkea pahaa yhtä aikaa. Yhden jos toisenkin parisuhteet ovat rakoilemassa ja kaksi paria on jo eronnutkin. Yhdeltä kuoli lähisukulainen, yhden läheinen yritti itsemurhaa.

Toisaalta on hyvä, jos hän malttaa vihdoin pysyä erossa hänestä, joka ei koskaan opi kohtelemaan hyvin.

Tänään on juhannusaatto. Mökki odottaa.

Hauskoja juhlia kaikille!

Ilmoitettakoon tässä vaiheessa, että me ei olla tulossa blogitapaamiseen. Ei mua haluta tapella eikä huomaavaisuudesta muita kohtaan innosta kumpikaan vaihtoehto joka siellä voi odottaa, ja kun siihen ei mitään muutosta näytä tulevan, niin en jaksa enää yrittää. Olkoon sitten tältä kesältä.

Tarjous "tehdä jotain" jos järjestelyapua tarvitaan on yhä voimassa. Sellaista mitä voin tehdä Helsingistä käsin.

Harkinta-ajan jälkeen me ollaan lähdössä juhannukseksi taas mökille, pitkästä aikaa. :) En mä oikein uskaltanut sitä suoraan ehdottaa, kun päätökselle olla menemättä enää oli painavat syynsä mussa itsessäni, mutta rakas tietää että halusin ja kun häirikkö ei ole menossa, niin se sitten sanoi, että voidaan me mennä.

"Voidaan me mennä" oli aika hauskasti sanottu kun ottaa huomioon etten ollut ehdottanut mitään. :) Ehkä anovat katseet ei jääneet huomaamatta.

Sanatonta kommunikointia. Onneksi se edes joidenkin kanssa toimii.

Musta tuntuu, että olen syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Tunnen valtavaa nostalgista kaipuuta 70-luvulle, vaikken ole oikeasti kokenut siitä päivääkään.

Kyllä mä tiedän, että monet asiat ovat nyt paremmin kuin silloin, mutta silti se aika tuntuu jotenkin omalta.

Mä asuisin maalla, tai pienessä kaupungissa syrjäkylillä. Olisin renkipoikana töissä tallilla hevosten hoitajana, se vähän-liian-herkkä kolli, joka kulkee kyllä tyttöjen kanssa muttei koskaan mene naimisiin, eikä kukaan tiedä miksi. Ei kukaan tiedä, vaikka moni arvaa kyllä. Maitohuoneessa rakastaisin salaa isäntämiestä, eikä me koskaan jäätäisi kiinni.

Rakastan 70-luvun musiikkia. Se on niin raikasta ja aitoa, aivan toisenlaista kuin minkään muun ajan musiikki. Iloista, raikasta, syvällistä. Ja mä rakastan 70-luvun poliittista ilmapiiriä, kun 60-luvun rajojen etsintä oli jo loppunut ja materialismi vasta tulossa.

Tuntuuko muista koskaan, että elätte väärää aikaa tai väärässä paikassa?

Lapsesta tulee enemmän ja enemmän totta. Täyttä totta hän onkin, nöpöttävästä nenänpäästä kippuraisiin varpaisiin asti, vaikkei ihan vielä katseltavissa ja kosketettavissa. Oikeastaan on ihan omituista, että syntymäpäivästä edes puhutaan kuin se olisi lapsen ensimmäinen päivä, vaikka hänhän on ollut olemassa jo kuukausia. Kuullut, maistanut, tuntenut, kosketellut, nukkunut, valvonut, juonut ja pissannut.

Toisaalta mä odotan tosi kovaa hänen syntymistään. Toisaalta on hyvä, että vielä on vähän aikaa sopeutua ja järjestellä kaikkea, koska ei meistä kukaan ollut ajatellut lasta itselleen vielä ja kaikki käy niin kovin nopeasti. Mutta juuri suunnittelemattomuus saa asiat tuntumaan oikeilta. Näin tässä kävi, lapsi todella on lahja, eikä niitä voi noin vain tilata tai tilausta peruuttaa.

Ei meillä ole tarjota kokenutta kolmikymppisyyttä vanhemmuustaitoineen tai pedakogista tietämystä sen enempää. Kaikilla on oma elämä osin löytymättä, pikkusiskolla vielä koko elämänsuunta.

Kaikesta huolimatta on hyvä ja varma olo, ja oon onnellinen, että asiat ovat juuri näin, eivätkä mitenkään muuten. Ajatus opiskelun, naimisiinmenon ja hyvän työpaikan löytämisen jälkeen "tehdyistä", pedakogisesti kasvatetuista lapsista ei kuulosta lainkaan sille, että tunnistaisin siitä itseäni, meidän tapaa elää.

Tahtoisin hänelle samanlaisen lapsuuden kuin omani oli. Oli paljon rakkautta, paljon vapautta ja luottamusta. Paljon sylejä, halauksia ja pusuja. Oli raastavia pettymyksiäkin, mutta ei meitä niiltä yritetty suojellakaan. Luopumaan oppii vain harjoittelemalla, jakamaan vain harjoittelemalla, ja tuskaa, turhautumista ja vihaa hallitsemaan vain harjoittelemalla.

Mitähän ihmiset ajattelevat nähdessään mut kaupungilla vaunujen kanssa..? Mä näytän varmaan kaikelta muulta, mutta en sellaiselta, miltä vauvojenomistajat yleensä. Erilaisia me ollaan muutenkin. Pikkusiskokin, joka näytää enemmän eksyneeltä keijulta toisesta maailmasta kuin äidiltä. Näin tässä silti kävi. Näin sen kuuluu olla.

Oon viettänyt pitkiä aikoja korva siskon vatsaa vasten ja kuunnellut Häntä. Rakas ei ole kehdannut, ehkä keijuihin koskeminen ei siitä ole sopivaa. Vaikka pitää sen opetella. Kohta sillä on hoidettavanaan keijun lapsi.

Pikkusiskon vatsa on kasvanut.

Tänään käytiin ostoksilla, ja äkkiä mulle valkeni kirkkaasti, miksi lapsiperheet nousevat aina esiin, kun puhutaan raha-asioista.

Vaunut, rattaat, syöttötuoli, hoitopöytä, sänky, sitteri, turvaistuin, kantoreppu.

Paljon rahaa.

Vanhemmat tahtovat usein tarjota lapsilleen sellaisia asioita, joita heillä itsellään ei ole ollut. Mä ajattelen jotenkin toisin. Mielummin muuttaisin lapseni kanssa kehitysmaahan, jotta hän oppisi empatiaa. Ja oppisi, että rakkaus on tärkeämpää kuin tavara.

Vai onko niin, että tavaran puutteessa olevat ajattelevat sitä eniten?

Hoitopöytä ja sitteri saavat jäädä kaupan hyllyyn. Samoin kylpyamme, syöttötuoli ja rattaat. Miksi tarvitsee niin paljon tavaroita, joihin vauvan voi laskea pois? Sylihoito kuulostaa enemmän meidän perheeltä.

Tosin, emme aio allekirjoittaa koulukuntasopimusta vielä. Hän saa opettaa meille, mikä tavara on tarpeellinen.

Ulkona paistaa aurinko. Mä pakkasin kassin jo, ja kohta kaverit tulevat hakemaan mua uimaan.

Ihanan kesäinen olo.

Rakas on taas koko päivän pois, töissä ja treeneissä, tulee illalla toisen kaverin synttäreille ja sitten alkaa viikonloppu.

Mäkin olin aamulla treenaamassa omaa lajiani ja polvi kiukuttelee taas. Harmillista. Kipuihin on vaan totuttava jos tahto jatkaa, ja mä tahdon.

On syyllinen ja häpeilevä olo. Sen riidan takia, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja vaikka mua nolottaa sen pituus ja julkisuuden typeryys, en osaa oppia siitä mitään. Ääh.

En ole riittävän vahva olemaan hiljaa. Toisen harmista minuun nousee liikaa tunteita.

Hän on oikeassa ja väärässä. Hän on oikeassa siinä, että olen blogini suhteen yliherkkä ja elän kuplassa. Hän on väärässä siinä, että kupla olisi ylimielinen. Kuplan sisällä saan tuntea itseni arvokkaaksi, olla onnellinen ja varma. Kuplan ulkopuolella olen itsekriittinen ja nolo, loputtoman epävarma, tiedän, etten ole erityinen, mutten osaa hyväksyä sitä todella, vaan pakenen takaisin kuplaan ja onnellisuuteeni.

Kuplan rikkominen oli julmaa. Ei siksi, etten olisi tiennyt, mitä ulkopuolella on, vaan siksi, että enää ei ole paikkaa, jossa olla onnellinen. Jäljelle jäi pelkkä epävarmuus.

Ei hän tiedä, mitä rikkoi, tai ymmärrä, miten se satuttaa. Hänestä kuplia ei saisi olla, eikä rajoja niin matalalla kuin minun oli. En voi mitään sille, ettei ole todellista pohjaa, on vain kuplia, jotka tiedän kupliksi, mutta jotka tahdon säilyttää, etten hajoa.

En ole erityinen. Mutta mulle on elintärkeää saada rauhassa uskoa, että olen. Muuten en ole mitään. Toisten tarjoaman hyväksynnän alla mussa ei ole mitään muuta. Älkää viekö sitä pois.

Toisinaan ajattelen itselleni perustan ja vahvuutta, enkä tiedä kumpi kuva on oikeampi. Se, jossa sisälläni olen varma, mutta pinnalta herkkä, vai se, jossa kaikki on pelkkää pintaa, ja pohjaksi kuviteltu rakas ja Jumala samanlaisia kuplia kuin kaikki muukin. Omaa haluani saada olla tärkeä.

En tiedä, tahdonko itselleni pohjaa. Olen nähnyt niin paljon pohjalla oloa, että ehkä näin on kuitenkin parempi.

Mulle tulee mielikuva yhdeksi ryppääksi kertyneistä saippuakuplista, jotka leijuvat tuulen mukana ja joihin paistaa aurinko. Eivät ne kestä kauaa, mutta ne ovat kauniita.