Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Mä oleilin tänään tyytyväisenä iltapäivään saakka pelkissä joululahjaksi saamissani kalsareissa ja kävin välillä kurkkimassa itseäni peilistä. Nää istuu kyllä niin hienosti, ja se on epäilemättä suuren etsintätyön tulosta, kun mun kokoisia kalsareita ei oikein oo. Aina ne on väärän malliset jostain kohtaa ja lököttää perseeltä kuin yrittäen paljastaa mun sisäisen hopparini, jonka olemassaoloa en tunnusta.

Treeneihin ja alakertaan pentujen luo lähtiessä puin lisää rakkaalta lahjaksi saatua; keskenään samaa sarjaa olevat farkut ja paidan, joiden rintamuksessa ja takataskussa on sama karikatyyrimäinen kuva koiran sivuprofiilista ja teksti Doggy Style. :D Pieni kaksimielisyys saa mut nauramaan aina yhtä varmasti ja rakas kyllä tietää. Eikä ne edes oo lainkaan lapselliset, vaikka siltä voi kuulostaa.

Mä halin ja kiittelin rakasta tyytyväisenä vaivan näkemisestä ja rakas loisti omaa tyytyväisyyttään. Selitti, miten oli miettinyt kaupassa, että näin levee sen rintakehä on ja hartioilta näin ja sit tää paita menis näin ja tää on siis oikea koko. Yhdessä peilattiin mun vaatteita ja selitettiin miten hieno valinta ja kylläpä nyt istuu, ihan niin kuin kaupunkilainen homopari vain osaa, kunnes jonkin ajan kuluttua lopetin ja totesin, että kyllä mekin osataan olla pinnallisia.

"Ei olla", sanoi rakas "kyllä mä rakastan sua ilman vaatteitakin."

:O :) :D xD Epäilemättä.

Pieni lapsi ei ymmärrä äidin olevan yhä olemassa, kun tämä on poistunut toiseen huoneeseen. Hänelle olemassa ovat vain ne asiat, jotka voi nähdä tai tuntea, eikä ymmärrystä jatkuvuudesta vielä ole. Musta tuntuu, että kun väitetään ihmisen lopettavan koko olemisensa vain siksi, että hän on kuollut, eikä enää nähtävissä tai kosketettavissa, sorrutaan hyvin pienen lapsen ajattelun tasolle olevaisuudesta. Ympäröivä maailma on vain meidän subjektiivinen kokemuksemme asioista, eikä sen lainalaisuudet sulje pois vaihtoehtoa siitä, etteikö voisi olla muitakin totuuksia.

Eläessään ihminen on vartalonsa vanki ja sidoksissa aikaan ja ajan kulumiseen. Aikaahan ei oikeasti ole olemassa muuta kuin ihmisten välisenä sopimuksena siitä, miten mitataan tapahtumien välistä etäisyyttä tai nopeutta, jolla eri ilmiöt tapahtuvat. Ilman muutosta ei ole aikaa. Koska ihmisen vartalo on elävä ja muuttuva, se ei voi irrottautua ajan kulusta, niin kuin me ajan ymmärrämme.

Vartalossaan vasta elämään opettelevalla vauvalla ei ole aikakäsitystä. Se muotoutuu, kun oman fyysisen olemuksen sidonnaisuus muihin fyysisiin tapahtumiin opitaan, ja ihminen oppii ymmärtämään mennyttä ja suunnittelemaan tulevaa. Ilman käsitystä ajasta ei voi pystyä huolehtimaan itsestään, asioista huolehtiminen vaatii tulevan hahmottamista ja suunnitelmallisuutta. Mä väitän, että kuolemassa, kun me irtaudutaan fyysisestä olevaisuudesta, me voidaan samalla irtautua myös ajasta sellaisena, kun kellot ja kalenterit sitä mittaa. Palata siihen tilaan, josta olemme lähtöisin.

Sanovat, että kun ihmisen aivotoiminta kuolemassa loppuu, ei enää ole mahdollista tuntea tai kokea mitään. Ehkä ei olekaan siinä mielessä, miten vartaloonsa sidottu elävä ihminen asioita tuntee, mutta kun kuollessaan ihminen irtautuu ajasta, voi kuoleman viimeinen pieni sekunti venyä kuolevan omaksi ikuisuudeksi. Hänen aivonsa pysähtyvät ja hän on siksi lakannut muuttumasta, eikä aika voi enää häntä mitata tai rajoittaa. Kuolleen ihmisen itsensä kannalta ei ole ollenkaan tärkeä kysymys, onko aika jättänyt hänet ja kokemus omasta jatkuvuudesta hänen uusi todellisuutensa ja toinen ulottuvuutensa vai vain oma harhansa, sillä hänelle olemisen ikuisuus voi olla totta. Totta ja ikuista, vaikka meidän ajassamme kauan sitten loppunut. Kaikki on suhteellista.

Lukemattomat ihmiset eri kulttuureista eri puolilta maapalloa, jotka ovat ensin kuolleet ja sitten selviytyneet uudelleen kiinni elämään, ovat kertoneet kokemuksistaan kuolemasta. Siitä, miten he tunsivat irtautuvansa ruumiistaan, pystyvänsä katsomaan itseään ylhältä käsin ja sitten matkustavansa kovaa vauhtia tunnelissa kohti kuvaamattoman kirkasta valoa. Kokemus valosta on jokaisen oma. Uskova tuntee valon olevan Jumala, johon uskoo, ateisti kokee valon olevan pelkkää valoa. Jokainen saa oman totuutensa. Tai kuten mä uskovana asian näen, uskovat menee Jumalan luo, mutta armo on kaikille.

Kyynikko voi sanoa koko kokemuksen olevan harhaa, joka syntyy aivojen muutoksista kuoleman aikana. Musta se on ihan sama asia, harha ja totuus. Kysehän on kuolevan ihmisen omasta totuudesta ja kokemuksesta kuoleman jälkeen, eikä mistään muusta. Senhän me vain haluamme tietää; mitä minulle tapahtuu, kun minä kuolen?

Mitä meille tapahtuu? Minusta me lopetamme olemasta ja jatkamme olevaisuuttamme ikuisuuden. Kumpi on totuus ja kumpi on harha riippuu siitä, kummalta puolelta asiaa katsoo. Harhaa ikuinen olevaisuus on heille, jotka kokee elämän olevan mitattavat asiat ja siinä kaikki. Fyysinen olevaisuus on harhaa minulle, joka uskon, että aika ei ole totta.

Mä en silti ajattele kuoleman olevan vain aivojen toiminnan loppumisen aiheuttama tila. Siten se on mitattavissa meidän fyysisessä totuudessamme, mutta musta se on vain silta ajattomuuteen, koska kaikki totuudet on yhteydessä toisiinsa ja osa suurempaa kokonaisuutta. Lukemattomia totuuksia, jotka eivät vielä ole ulottuvissamme, mutta joiden mahdollisuus on meissä itsessämme.

Mä oon ollut väsyneempi kuin tajusinkaan. Kolme kokonaista vapaapäivää, aatto, päivä ja tapani, meni melkein kokonaan nukkuessa. Aattona en ensin osannut vielä rauhottua ja istua alas, mä tahdoin häärätä kaikkea pientä ja rakkaan vanhempien luona auttelin viimeistelyissä. Sitten rakkaan äiti komensi mut sohvalle ja mä nukahdin siihen. Istualleen. Kolmeksi tunniksi. Kunnes rakas herätti ja kysyi haluanko kotiin.

Kyllä me jäätiin vielä, mä soitin pianoa pitkästä aikaa ja lauloinkin, opetin paria joululaulua yhdelle rakkaan uusimmista sijaissisaruksista, syötiin ja jaettiin lahjat, kiitettiin, halattiin ja lähdettiin kotiin jatkamaan unia.

Kahtena seuraavana päivänä nukuin yli kolme neljännestä vuorokaudesta. Rakas mittautti mun kuumeen kolme kertaa, kun ei tahtonut uskoa, että en oo kipeä. Väsymys vaan tuli niin voimakkaana, kun sille kerrankin oli aikaa ja tilaisuus.

Pitkistä unista huolimatta, tai ehkä niiden johdosta, joulu oli onnistuneempi kuin olin uskaltanut odottaa. Oli rauhallinen ja mukavan harras olo, palavat kynttilät loi pimeään joulun tuntua, vaikkei lunta ollutkaan. :) Ja tavallaan oli helpotus, ettei mun äiti tullutkaan meidän kanssa. Äidin kanssa olo luo aina saman hylätyksi tulemisen tunteen kuin silloin vaikeina aikoina, vaikka järjen tasolla osaankin jo nähdä asiat toisin.

Tänään ollaan taas palattu arkirutiineihin. Mulla ja rakkaalla on kummallakin lomaa koulusta ja töistä, mikä on ihan huippua. Käytiin yhdessä salilla ja se oli hauskaa. :) Vaikka me molemmat liikutaan paljon, niin liian harvoin se on mahdollista yhdessä, kun kumpikin treenaa tahollaan omia lajejaan.

Äsken katsoin tv:stä dokumenttia Juudaksen evankeliumista ja nyt on taas hieno olo. Tuntuu, että ehkä mä olen kuitenkin ymmärtänyt uskosta jotain ja että ehkä en kuitenkaan oo ajatuksineni niin erilainen, miltä monesti tuntuu, kun en osaa sitoutua kirkkojen ajatuksiin ja oppeihin, vaan etsin jotain suurempaa ja puhtaampaa. Ja välillä löydänkin, vaikka niitä asioita on kamalan vaikea selittää. Silti mun kuva kokonaisuudesta ja kaiken suhteista kasvaa joka päivä ja se saa mut yhtä haltioituneeksi suuruudessaan.

Viimeaikoina mä oon taas palannut miettimään yhtä niistä aiheista, jotka jaksaa kiehtoa mua aina vain uudelleen; kuolemaa. Kaikki, jotka tuntee minut, tietää, miten tärkeä ja läheinen aihe se on mulle. Huomenna aion kirjoittaa siitä lisää, joitain ajatuksia, vaikka ei niissä mitään niin mullistavaa taida ollakaan muille kuin mulle.

Muutenkin monissa asioissa on niin, että melkein kaikki tietää teoriassa paljon asioita ja on valmiita kannattamaan niitä ajatuksen tasolla, mutta sitten se lopullinen ymmärtäminen jää kuitenkin tapahtumatta. Ja kun itse kokee todella ymmärtäneensä jonkin asian, sen tahtoo jakaa, ja jää ihmettelemään, miksi muut ei innostu yhtä paljon. Ymmärtäminen tunteen tasolla vasta todella avaa silmät sille, minkä järki on tiennyt jo kauan.

Kuten että ei tuomitseminen vähene maailmasta, jos keskitytään tuomitsemaan kaikkia, jotka tuomitsee. Eikä väkivalta vähene maailmasta, jos rankaisee lyömällä jokaista, joka lyö. Eikä voi vaatia kunnioitusta omille arvoilleen halveksumalla toisin ajattelevien arvoja. Omat arvot pitää ITSE elää todeksi, tai edes yrittää. Muiden valintoihin meillä ei oo suoraa valtaa. Eikä muilta oo luvallista vaatia sellaista, mihin ei itsekään pysty.

Kuulostaa helpolta ja itsestään selvältä. Mutta silti taas seuraavan kerran ongelmien tullessa huomaa olevansa jakamassa tuomiota. Tai ehkä ongelma on siinä, että jakaa huomaamattaan.

Huomenna lisää. :) Nyt on rakkaan, läheisyyden ja unien vuoro.

Rakas tuli eilen kotiin. :) On hyvä ja lämmin ja samalla haikea olo. Tänään on jouluaaton aatto. Eilinen riehakkuus ja jälleennäkemisen ilo on jo ehtinyt muuttua odottavaksi hiljaisuudeksi. Joulu tulee.

Joulu on hiljentymistä ja läheisyyttä varten, perheet ja suvut kokoontuvat yhteen olemaan toisilleen läsnä edes kerran vuodessa. Kaunista, ja vaikeaa jokaiselle, jolla ei ole ketään.

Me käydään huomenna rakkaan vanhempien luona syömässä ja avaamassa lahjat. Yöksi tullaan kotiin. Joulupäivänä käydään hautausmaalla ja kirkossa, sinne mennään varmaan yhdessä rakkaan perheen kanssa. Illalla kotona syvennytään toisiimme ja tärkeisiin asioihin.

Mäkin niin kaipaisin omaa paikkaa, jonne voi aina mennä. Kotia, joka on olemassa silloinkin, kun se mitä kodiksi luulin ei pysynytkään koossa. Omia ihmisiä, joiden luona on aina turva. Joiden luo voisi mennä silloinkin, jos laskut jäi maksamatta ja tuli häätö, sähkökatko, pimeys. Vaikka koskaan ei jäänyt, niin silti. Ihan varmuuden vuoksi, jotta olisi turvallisempi olo, jotta joku olisi olemassa, edes minä. Kaipaisin jotain, jolle olisin rakkaampi kuin kukaan muu ja joka antaisi anteeksi silloinkin, kun sen vähiten ansaitsen. Jonka rakkaus olisi ehdotonta ja riippumatonta mistään, mitä teen. Mä kaipaisin kotia ja vanhempia. Ihan omia.

Mulla on kyllä äiti. On ja ei ole. Kipeämpää kuin vanhemman menetys tekee vanhempi, joka on olemassa, mutta ei koskaan läsnä, ei edes silloin kun ollaan vastatusten. Silloin ei tiedä, luoko läheisyys enemmän iloa vai tuskaa. Äiti on sairastanut vakavaa masennusta monta vuotta. Välillä vain tuijottaa seinää, eikä puhu.

Aatto lähestyy ja ihmiset lähtevät tärkeimpiensä luo. Kaupunki hiljenee. On hienoa nähdä, miten monilla onkaan paikka, minne mennä. Ja lohdullista tietää, että vaikka minä en lähde, minulla on hänet, jonka luo voin jäädä.

Joulurauhaa.

Eilinen päivä meni joulujuhliessa aamusta ilta yhteentoista. Sitten sanoin haluavani kotiin. Kaikkein uusin paras ystävättäreni tuli mun mukaan ja viereen nukkumaan, vaikka ensin mun pitikin hänet vakuuttaa umpihomoudestani ja että ei, en kutsunut häntä seurakseni Siksi. Hänen kokemattomuutensa homoista pojista saa meidät aika usein tilanteeseen, jossa mun pitää homouttani selittää, toisaalta on kiva, että hän ei ole homoemo, joka on mun kanssa suuntautumiseni takia, vaan siksi että meillä on paljon yhteistä.

Rakasta on ollut kamala ikävä. Mihinkään ei oikein voi keskittyä, kun ajatukset kiertää koko ajan samaa kehää. Edellisiltana mä teippasin rakkaan kuvan sängynpäätyyn ja katselin sitä yrittäessäni unta. Mun lempivalokuvan, jossa rakas on sopivasti hikinen ja sopivasti tukka sekaisin, nyrkkeilyhanskat kädessä treenin jälkeen ja katsoo suoraan kameraan.

Mä en oikein tiedä onko rakkaasta tullut siksi niin rakas, että on niin hot, vai onko hän musta niin hot, koska on tullut mulle niin rakkaaksi. Mä niin tykkään sen tukasta. Varsinkin märkänä. Ja suusta. Ja sit toi niskan kaari, joka tossakin kuvassa näkyy niin hyvin ja kaula, ja iho, joka jatkuu tonne paidan alle ja.. ..TUU JO KOTIIN! Mä niin odotan sua.

Oikeastaan on ihan hauskaa olla erossa rakkaasta jokunen yö. :) Ystävättären kanssa meni kyllä eilen myöhään, maattiin mahallaan sängyllä nenät melkein vastakkain ja juteltiin siitä mistä aina. Miehistä. Sekä yleisellä tasolla, että minä juorusin omastani.

Tänään mä olen kapinallinen. Rakkaalle on jostain syystä hyvin tärkeää, että sängyssä ei tehdä mitään sinne kuulumatonta. Varma turhan riidan aihe on se, jos mä otan puhelimen tai kirjan mukaan sänkyyn, niiden paikka ei kuulemma ole makuuhuoneessa. Omituisuutensa kullakin, mua taas ärsyttää syöminen jossain muualla kuin keittiön pöydän vieressä. En ymmärä, miksi pitää koko ajan napostella jotain, lukiessa, tv:tä katsoessa tai muuten vaan kesken kiireen. Joskin se omalla kohdalla johtaa monesti siihen, etten ehdi syödä mitään ennen iltaa. Tai jos joskus törmäätte vaaleaan, omenaa mutustavaan poikaan raitiovaunussa, se olen varmaankin minä. :)

Kun rakas ei ole kotona, mä voin kapinoida meitä kumpaakin ja kaikkia yhteisiä tottumuksia vastaan kaikessa rauhassa ja linnottautua sänkyyn eväiden, kännykän ja kirjan kanssa kenenkään häiriintymättä. Nauttia uudesta, suunnattoman suuresta vapaudestani. :D

Ongelmamme ovat ihanan pieniä. :)

Mä en jaksa olla luova. Kun on luovien ihmisten ympäröimänä kaiken aikaa tuntee oman energiansa valuvan hukkaan. Aluksi on ihanaa olla luova yhdessä, ymmärtää muita kaltaisiaan ja ihailee ideoita. Sitten luomisesta tulee velvollisuus. Sitten se alkaa tuntua kilpailulta, jatkuvalta rasitteelta. Kuka tänään vuodattaa eniten verta sielustaan, kuka osaa olla ihan rikki ja hajalla ja repiä itsensä pieniksi palasiksi kaikkien edessä niin, ettei enää koskaan tule entiselleen. Kuka antaa eniten. Kuka osaa antaa enemmän kuin muut, ja antaakin, vaikka tietää, ettei koskaan voi saada takaisin sitä, minkä menetti. Vain pienen määrää kunniaa.

Kunnia on kyseenalaista.

Jälleen kerran yksi aihe olla tyytyväinen siihen, etten elä sielunkumppanin kanssa, vaan Sen Oikean. :) Kotona odottaa ihan kokonainen ja ehjä ihminen, joka kuuntelee sujuvasti minun luomisen tuskaani, eikä anna sen tulla väliimme. Paitsi.. paitsi ettei odota.

Rakas lähti eilen kouluttautumaan jonnekin kauas ja tulee vasta perjantaina. Siitä on aikaa vähän yli vuorokausi ja yksi valvottu yö. Elämä on jo tuskaa.

Onneksi kauan kanssani kulkeneet ystävät tuntevat minut paremmin kuin monesti toivoisin. :) Mä soitan, ystävätär vastaa.. en ehdi sanoa mitään, kun hän toteaa, että odotti mun soittavan jo eilen, ja että meille vai teille. Kaikkihan sen tietää, mä en osaa nukkua yksin. Toivotan hänet lämpimästi tervetulleeksi heti kun ehtii ja totean, miten hienoa on, että jotkut meistä on yhä sinkkuja. Parisuhdeihmisistä ei saa seuraa silloin, kun itse eniten tarvitsisi. "Sinäkö kerrot ton mulle?" hän kysyy.

Mun puolustukseni on, että enhän mä rakkaankaan kanssa ehdi niin paljoa olla. Hereilläoloaikaa meillä on yhdessä pari tuntia päivässä, ja joskus viikonloppuisin enemmän. Hän tekee kahta työtä ja mä opiskelen ja olen luova. Monta tuntia päivässä.

Ehkä mulla ei ole puolustusta.

Ehkä olen vain valinnut väärin.

Rakas istuu koneella ja puuhaa jotain vähemmän tärkeää. "Katso, onko Ranneliikkeessä tapahtunut jotain", mä ehdotan ja rakas katsoo. "JohnnyFinland kysyy, ootko saanut siltä vaikutteita", rakas informoi, ja mua naurattaa, "ja sit täällä.. mikä tää on..? Teemu! Mikä tää on: Taidan ottaa kesäpojan poikaystävän äijämentaliteetin käyttöön. Kun armas rakkaani aamulla herää, löytää hän sohvalta kalsareita raapivan ja kaljaa juovan turhapuron."

Mä kikatan ääneen ja kerron joskus jossain yhteydessä kertoneeni rakkaan äijäpäivistä, ja rakas tyytyy vastaukseen ja jatkaa selaamista näennäisen tyytyväisenä.

Illemmalla me istutaan tutussa sohva-asetelmassa, minä taas puhelimen kanssa ja rakas katsoo TSH:n viimeistä osaa tv:stä, kunnes keskeyttää hetkeksi ja katsoo minuun. "Mutta kaljaa mä en kyllä juo", rakas toteaa uhmakkaasti ja jatkaa leffan seuraamista.

Mä hihitän salaa sisäänpäin.

Rakas oli käynyt tänään töiden jälkeen jouluostoksilla kaveriensa kanssa Espoossa kauppakeskuksissa ja löytänytkin jotain. Neljän dvd:n paketti, ilman paperia, mutta lahjanaru ympärillä oli meidän keittiön pöydällä odottamassa minua, kun tulin kotiin. Mukana lappu. Rakas oli ollut ostamassa ihan muita asioita, mutta törmännyt tarjousleffoihin samalla ja ostanut mukaansa.. "..aattelin eka joululahjaksi mut rakastan sua jo tänään." :) <3 <3

Joskus se osaa olla niin romantikko, :) vaikka yleensä sen kohteliaisuudet ja kiinnostus liikkuu mun vyötärön alapuolella. Vaikka ei sekään välttämättä oo niin huono asia. :)

Leffailtaa ei voi yksin viettää, ja rakas on jo toisessa työssään, niin että kutsuin koulukavereita kylään.. Saa nähdä, moniko pääsee, kun tuli niin lyhyellä varoitusajalla. Teemana on uusien leffojen mukaisesti Stanley Kubrick: Full metal jacket, Yksi lensi yli käenpesän, Kellopeliappelsiini ja Hohto, joka on aiemmin meillä vain tv:stä nauhoitettuna versiona vhs:llä. Noiden jälkeen jos ei ole pää sekaisin, niin sitten se ei sekoa kyllä mistään. :)

Mä raahasin valmiiksi jo tyynyjä, peittoja ja huopia olohuoneen lattialle, että kaikki saa pehmeän istumapaikan. Nyt vaan äkkiä lenkille ja suihkuun, ja sitten kaverit saa tulla. :)

Amnestyn lehdessä kerrotaan sen luoneen säännöstöä yritysyhteistyön varalle. Tähän asti käytäntö eri maissa on ollut hajanainen. Valtiollisia tukia Amnesty ei hae, eikä ota vastaan puolueettomuuden säilyttämiseksi, mutta yrityksiltä tulevaan apuun on joidenkin maiden alaosastoissa suhtauduttu hyvinkin myönteisesti. Uusien sääntöjen mukaan yhteistyön tuotto saa olla 25 prosenttia osaston tuloista ja yhteistyökumppanin toimintatavan on oltava moitteeton. Mä kyllä mietin, miten se aiotaan käytännössä varmentaa.

Suomessa ollaan tähän asti suhtauduttu varauksellisesti yritysten tukeen. Se on ollut lähinnä pienten paikallisten tapahtumien sponsorointia tai kampanjoiden tukemista, sekä esimerkiksi ilmaisen mainostilan tarjoamista. Uusien säännösten myötä Suomen osastokin suhtautunee yritystukeen avoimemmin.

Kyllä mä ymmärrän, että yrityselämä on se, joka liikuttaa isoja rahoja, ja että ovien avaaminen sponsoroinnille luo mukanaan talouskasvun myötä syntyvää valtaa. Silti mun vatsanpohjassa myllertää iso pettymys. Että Amnestykin nyt sitten. Ensin antaa pikkusormen, kohta mainostaa, kohta ottaa vastaan pieniä ehtoja rahojen saamiseksi. Ja niin ihmisoikeudet myytiin eniten tarjoavalle.

Norjan osaston yhteistyökumppaneina on toimineet mm. öljyjätit Statoil ja Shell.. Ja täällä kotisuomessa mä mietin, että voisinko kuitenkin tehdä omilla pienillä rahoillani jotain parempaa, kun lähettää niitä enää joka kuu suoraveloituksina luomaan parempaa maailmaa - yrityksille..

Voi kun jonain päivänä Shellinkin johdossa toimivat ihmiset käyttäisivät kaikki lahjansa, hankitun tietonsa ja vaikutuskanavansa jonkin hyvän asian eduksi! Taitoa edistää omaa asiaa sieltä ei ainakaan puutu.