Toiset ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Niistä kaikista ei tarvi pitää, mutta ei siitä ole hyötyä kummallekaan, että sen kertoo ääneen, tai osoittaa millään muullakaan tavalla. Ihmiset joilla on itsensä kanssa hyvä olla ovat näet paljon kivempia kuin itsekriittiset.
Maailmassa riittää, että luo omat rajansa joita muut eivät saa ylittää, ja rajojen ulkopuolella antaa niiden olla ihan niin hölmöjä ja väärässä kuin ne haluavat.
Pari viikkoa sitten mursin varpaani treeneissä. Se leikattiin, ja samalla mun iät ja ajat kiusannut polveni pistetiin kuntoon. Viime viikot oon loikkinut yhdellä jalalla ja ollut iloinen, että pikkusisko on ollut pitämässä seuraa.
Me ollaan lähennytty paljon, ja puhuttu kaikenlaista. Menneisyydestä, ja ennenkaikkea tulevasta.
Siitä puhuminen on hirvittävän vaikeaa.
En oo koskaan mieltänyt itselleni tulevaisuutta. En oo koskaan ajatellut, että eläisin yli kolmekymppiseksi. Oon ollut varma siitä että kuolen, ja nyt kun oon ollut terveenä sen aikaa, ettei kuolema juuri nyt tunnu ajankohtaiselta, oon varma siitä, että maailmanloppu tulee.
Ihan tosissaan.
Olen ihan varma siitä, että napajäätiköt sulavat ja siellä alla piilevät kaasut pamauttavat kaiken pois ihan tässä kohta. Oon siitä niin varma, etten mieti tulevaa. Että katselen kaikkea sellaisin silmin, että olen luopumassa siitä piakkoin.
Mun varmuuteni maailmanlopusta ei johdu varmaankaan pelkästä ilmastonmuutosuutisoinnista, vaan siitä, etten osaa nähdä tulevaisuutta. En vain osaa. Lapsena kukaan ei osaa, ja sen jälkeen elämä on ollut vähän sellaista, ettei ole kannattanut suunnitella. Mitä vähemmän on suunnitelmia, sen vähemmästä joutuu luopumaan.
Musta on hassua, että joku rakentaa jotain ja musta on vähän hassua, että joku tahtoo tehdä investointeja tulevaisuuteen. Että joku vaikka säästää rahaa. Mä oon vaan vakaasti päättänyt räjähtää maapallon mukana.
Tietenkin minäkin puuhailen kaikenlaista. Kaikkea, mikä tuntuu kivalta nyt. Asioita, joita koen oikeaksi tehdä. Pidän varani, että ehkä elänkin ja ehkä maailma ei lopukaan. Musta ei vaan koskaan tunnu siltä, että tulevaisuus olisi kovin pitkä. Teen kaikenlaista niin kauan kunnes .
Kun siskon vatsassa kasvaa uusi ihminen, on ollut pakko avata silmiä tulevaan. Ei kovin paljoa, eikä siskokaan tahdo paljoa. Liikaa ei tarvi suunnitella, sillä kun lapsi tulee, sen olemassaolosta tulee itsestäänselvyys. Etukäteen ajatellen lapsen hoito vaatii paljon luopumista. Mutta ei sitä kannata etukäteen surra. Luopuminen ei tunnu luopumiselta enää, kun sen tekee siksi, että rakastaa lasta.
Mä toivon, ettei sisko kadottaisi nuoruuttaan. Toivon, ettei sisko kadottaisi tulevaisuuttaan. Niin siskokin tahtoo. Ilmassa on leijunut varovainen ajatus, että ehkä me rakkaan kanssa voisimme auttaa lapsen kanssa enemmänkin kuin vain satunnaisina vierailijoina. Että ehkä me olisimme kypsempiä kantamaan vastuuta, olemaan esimerkki parisuhteesta, olemaan aikuisia lapselle.
Eikä siskon silti tarvitsisi luopua mistään. Ei koulusta, ei nuoruudesta, ei lapsesta.
Meillä olisi tilaa yhdelle pienelle.
Mikä on pornoa?
Onko pornoa mikä tahansa taltioitu seksi? Voiko pornoa olla ilman, että se taltioidaan?
Mä oon aina ollut sitä mieltä, ettei pornon, seksin ja erotiikan rajat kulje teoissa, vaan ne kulkevat tunnelmassa. Se ei taida olla ihan oikea määritelmä.
On hankalaaa itse yrittää määritellä kuinka vapaamielinen oikeastaan on. Mä en tee mitään, missä on väärä tunnelma.
Mutta tunnelmahan on järjestelykysymys.
Ajatuksen tasolla olen usein ahdasmielisempi kuin käytännössä. Kuulostan kiltimmältä. Ja näytän.
Susi lampaassa.
Kuten viimeisestä bloggauksesta käy ilmi, mä rakastan muistoja. Valokuvat on mulle tosi tärkeitä, nimenomaan kosketettavaan muotoon kehitetyt oikeat valokuvat, tietokoneruutu ei aja samaa asiaa. Niiden lisäksi mulla on kaapissa säilössä mun muistolaatikko, jossa on ne kaikkein tärkeimmät muistot matkan varrelta.
Siellä on mun Minä ja leukemia -kirjani, kulunut, käpristynyt ja riispaantunut, tietokirja verisyövästä sitä sairastavalle lapselle, täytetty omilla kirjoituksilla ja sairaalatiedoilla.
Siellä on Marion Rungin c-kasetti, lähes kuuntelukelvottomaksi venynyt versio laulusta Dona dona, joka oli valtavan tärkeä niinä samoina aikoina.
Siellä on isän kirje mulle vähän ennen kuolemaansa.
Siellä on vihko, johon rakas kirjoitti ylös kaikki mulle tulleet tekstiviestit niinä viikkoina kun olin sairaalassa pari vuotta sitten.
Ja siellä on video, joka minä ja rakas kuvattiin muistoksi meistä nuorina ja rakastuneina.
Mä uskon horoskooppeihin.
En mihin tahansa horoskooppiin, enkä pelkästään niihin. Maailmassa vaikuttavat monet muutkin voimat kuin planeetojen ja tähtien liike, mutta uskon kyllä vakaasti, että sekin vaikuttaa.
Sitä mä en oikein usko, että syntymähetki olisi erityisen merkityksekäs kenenkään luonteen kannalta. Mun oma teoriani on, että vaikutukset tulevat sitä mukaa kun aivot kehittyvät, että syntymäajalla ei ole niin väliä, vaan raskausajalla. Sillä, missä asennossa tähdet olivat, kun tietyille luonteenpiirteille ominainen kehitys aivoissa tapahtui.
En pidä astrologiaa kovin kehittyneenä tieteenä. Se on vain yksi tekijä, sen lisäksi vaikuttaa tietenkin perimä ja muu ympäristö, kerätyt kokemukset, muut maailman ilmiöt, miljoona asiaa kaikki yhdessä. Jotkut ihmiset eivät ole ehkä kehityksessään niin herkkiä astrologisille asioille, toiset ovat. Siksi jotkut ovat kuin ilmettyjä horoskooppikuvauksia, ja toiset jotain ihan muuta.
Tähtien avulla ennustamiseen mä en usko. Se on liian yksinkertaista, sillä huomioon pitäisi ottaa ne miljoona muutakin tekijää, eikä kukaan tiedä, miten ne kaikki vaikuttavat yhdessä. Siitä huolimatta uskon kaiken huuhaan alla olevan oikeaa viisautta. Sitä pitäisi jonkun joskus ihan tosissaan tutkia.
Mä olen rapu, ja ihan tyypillinen sellainen. Tunneihminen, jonka herkkyys näkyy ja kuuluu, lapsuuden kokemuksiini erityisen kiintynyt, huolehtiva, muistoja rakastava ja mulla on valtavan suuri läheisyyden ja intiimiyden tarve.
Nuo ominaisuudet on poimittu horoskooppikirjasta, joka oli harvinaisen osuva, ja jonka tavaaminen aiheutti suurta hilpeyttä läsnäolevissa ihmisissä. "Sä oot niin just tollanen!"
Rakas on kalat, mutta siltä taitaa puuttua se planeettojen liikkeisiin reagoimisen herkkyysgeeni. En tunnista rakasta yhdestäkään kalojen kuvauksesta, tai mitään sinne päinkään.
On vaikea yrittää keskustella Aiheesta ihmisen kanssa, joka tahtoo pelata sanapelejä oikean perustelun sijaan. Tapoja on kaksi.
Ensimmäinen on ilmiön nimeäminen ja sen samaistaminen mielivaltaisesti kaikkeen, minkä voi nimetä samoin. Mitä suuremmaksi rajattuun ryhmään nimeää, sen suurempia syytöksiä saa aikaan.
Toinen on määritelmien rajoihin takertuminen väittäen, että jollei jotain asiaa voi määritellä täsmällisesti, sitä ei ole olemassa.
Ei ole olemassa rajoja.
Ei missään.
Kaiken voi jakaa luokkiin suurin linjoin, tai voi eritellä lokeroita lokeroiden sisällä. Kumpikin on pelkkää sanaleikkiä.
Sanat ovat keino välittää omaa todellisuutta, eivät totuuden mitta.
Rakas on elänyt taas yhden kokonaisen vuoden lisää. :) Sen kunniaksi rakas sai korvikset, reikineen päivineen. Viime vuonna se sai kielilävärin, ja mua mietityttää miltä rakas näyttää viidenkymmenen vuoden päästä, jos joka vuosi juhlitaan lävistyksellä.
Me käytiin parturissa ja meillä on nyt samanlaiset tukat. Päältä sen verran pitkät, että uudelleenmuotoiluvaahdon kanssa voi pitää hauskaa pitkän aikaa vääntämällä kampausta toisen perään.
Kirppikseltä löytyi kummallekin samanlainen hattu. Rakas näyttää omassaan italialaiselta mafiosolta.
Ulkona on ollut keväistä ja aurinkoista. Mä kaivoin netistä jo vappusiman teko-ohjeita, mutta ihan vielä ei tarvi laittaa sitä tulemaan. Ranneliikeläiset voisivat suositella miten se kannattaa tehdä.. ?
Pikkusiskon raskaus tuli ihan shokkina monille läheisille. Eihän kilteillä tytöillä ole seksiä, ja siskohan on niin kiltti. Näyttää enkeliltä ja soittaa selloa orkesterissa. Ihmiset menevät siihen samaan lankaan kuin ne menivät silloin kun minäkin olin siskon ikäinen ja vähän nuorempi, ne luulevat ettei viattoman näköisten silmien takana asu ajatuksia fyysisestä rakkaudesta.
Ajattelevat, ettei vastuullinen voi ainakaan olla se viattoman näköinen, joku toinen on houkutellut ja käyttänyt hyväkseen. Ne eivät tiedä, että meidän perheessä on ennenkin ollut tapana kasvaa aikuiseksi varhain. Tai ymmärrä, että kiltteys ei tarkoita estoisuutta vaan ihmisrakkautta. Eivät ymmärrä, että meillä oli nuoret vanhemmat, joilla oli nuoret vanhemmat, joiden vanhemmat olivat nuoria, tai että meidät kasvatettiin kuin pienet hippilapset, juoksemaan ilman vaatteita kaiket kesät ja olemaan vapautuneita.
Siskon uuden varakodin vanhemmat eivät ymmärrä, mitä heidän enkelitytölleen on tapahtunut. Heidän mielestään asiaa pitää tutkia. Sisko on alle suojaikärajan ja pitää suunsa tiukasti kiinni. Pitää tutkia, sanovat sijaiskotivanhemmat ja epäilevät hyväksikäyttöä, nuoren tytön harhaanjohtamista, viattomuuden ryöstöä. Epäilevät murrosikää, kapinointihalua, rajojen etsimistä, itsekontrollin kadottamista. Epäilevat, että heille kostetaan nyt jotain mennyttä. Sisko pyörittää silmiään ja katsoo minua kiinteästi ja syvään. Tietää, että minä tiedän ja ymmärrän.
Ei sisko ole avuton eikä tyhmä. Ei elä varavanhempien takia tai holtittomuuttaan. Ei ole kenenkään kohde, objekti tai passiivi.
Sisko on vain ollut rakastunut.
Pari päivää sitten tapahtui Isoja asioita. Mä kirjoitin silloin tunnepurkauksen blogiin, mutta olin niin huolimaton, että lähetysvaiheessa kadotin kirjoituksen, enkä tuntenut tarvetta alkaa kirjoittaa enää uudelleen. Lopulta kirjoitin jotain ihan muuta.
Mua pyydettiin isäksi lapselle, jota ei vielä ole. Tekemään uutta elämää.
Piti sanoa Ei. Mun lisääntymiskykyni varastettiin syöpähoidoissa kauan sitten ennen kuin se ehti kunnolla kehittyäkään, enkä mä voi saada omia biologisia lapsia.
Rakas voi. Tai ainakaan meillä ei ole syytä olettaa mitään muuta.
Mutta minä en ole rakas, eikä rakas ole minä. Hän on syntynyt kaukana täältä latinomaassa, ja rakkaan lapselle tulee tumma tukka ja ruskeat silmät. Mä en ole varma, pyydettiinkö isäksi meitä parina, vai pyydettiinkö minulta geenejä. Äiditkään eivät ole ihan varmoja.
Me olemme kaikki vetäytyneet tahoillemme miettimään.
Mun mielessä pyöri pari päivää sitten vielä miljoona kysymystä lapsesta. Että entä jos tämä on meidän ainut mahdollisuutemme saada lapsi, uskallammeko sanoa Ei. Vaikka mä en ole koskaan ajatellut tahtovani lasta, joka asuu jossain muualla, ja on jonkun toisen enemmän kuin minun.
Oon ajatellut että se hajoittaa liikaa. Että satuttaa ihan liikaa, etten voi itse päättää oman lapsen asioista. Että se käy vaan kylässä ja viedään taas pois. Että on parempi olla kokonaan ilman lasta, kuin ilman lasta vaikka sellainen on olemassa.
Sitten tuli uusia uutisia.
Viisitoistavuotias pikkusiskoni on raskaana.
Hän tulee meille asumaan joksikin aikaa, tahtoo pois sijaisperheestä ja olla rauhassa.
Miljoona uutta kysymystä leijuu ilmassa. Mitä nyt?
Me oltiin neljän kundin kesken treenien jälkeen istumassa pukuhuoneessa ja juteltiin tv:n katselutavoista.
"Meillä tehdään niin että ...", "Meillä taas on tapana ..." "Me ollaan aina ... " "Meidän tapa on - ai niin, mä oon sit hetero - tehdä siten että.."
Aina en olekaan vähemmistössä.. joissain piireissä kaapistatulo käykin näin päin. :)