Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

En tiedä kuuluuko oman arvon tietämisen tärkeys miesmarkkinoilla tähän ikään, vai olenko se vain minä, jolle se varattunakin merkitsee jotain. Viime aikoina on ollut eksynyt olo. Ei siitä ole niin kauan, kun mä vielä jakelin vuoronumeroita odottaville poikaystäväehdokkaille siltä varalta, ettei parisuhteemme onni ja auvo olekaan pysyvä tila. Nyt ne ovat kaikki kadonneet, jonottajat, kaikki kuusi.

Häirikköä ei lasketa, hän on aina roikkunut jossain listojen ulkopuolella.

Se oli silloinkin tietenkin pelkkä vitsi. En mä tosissani ketään numeroinut, vaikka se olikin laaja ja julkinen pila, ja minä tosi imarreltu siitä, että numero kutonenkin otti oman numeronsa vastaan häpeilemättä ja vitsaili siitä. Tosin se ei koskaan ollutkaan paremmusjärjestys, vaan aikaan perustuva, kuka ensin oli ehtinyt sanoa että no jos te joskus eroatte, niin muista sitten minut. Ja mä lupasin muistaa. Ettei jää kaunaa, eikä loukattuja tunteita.

Kun onni ja auvo eivät kestäneet, vitsistä tuli taakka. Se ei ollutkaan pelkkä vitsi ihan kaikille, ja mä muistan senkin, miten vietin tunteja puhelimessa selitellen asianosaisille, ettei sellaisia numeroita oikesti voi olla olemassa. Ettei minulla ole velvollisuutta elää niiden mukaan. Että se todella oli pelkkä vitsi. Ja mä opin olemaan lupaamatta asioita, joita en halua pitää.

Sitten onni ja auvo palasivat. Enkä minä jakanut uusia vuoronumeroita, en uskaltanut viatontakaan flirttiä. Me menimme naimisiin. Sormus oli merkki vakavuudesta, joka karkotti viimeisetkin sitkeät ihailijat. Ja mua hävettää, mutta tunnustan kuitenkin, että he veivät mukanaan ison osan mun itsetuntoani.

Saattaa olla, että alunperinkin rakensin sen väärälle perustalle.

Mä kerään mielelläni kaikkea tarpeellista. En pidä turhasta tavarasta, mutta kaikkea, jolle on käyttöä, pitää olla iso varasto, jotta tunnen oloni hyväksi. Vessapaperia pitää ostaa iso säästöpakkaus, puurohiutalepaketteja kerralla viisi, koiranruokaa on pakastimessa viisi kiloa painavalle silkkiturkille kaksikymmentäviisi kiloa. Ja kun mä niin tarvitsen rakkautta ja tarvitsen seksiä ja tarvitsen läheisyyttä, niin on raastavaa, ettei niitä voi panna varastoon, ihan vaan siltä varalta, että ne joskus loppuu.

En mä tarvi enää niin loppumatonta huomiota kuin ennen, eikä muiden mielipiteillä ole enää niin väliä, koska rakas on se, josta minulle on käytännön iloa, eikä kukaan muu. Äkillinen tietokatko sinkkumarkkina-arvosta saa silti olon tuntumaan siltä, ettei ihan tiedä, mitä muussa maailmassa tapahtuu.

Mutta mä toivon, että se on vain tämä ikä. Ohimenevä vaihe. Sanokaa joku, että on.

Tänään oon ollut viettämässä homoiltaa. Käytännössä se tarkoitti parturointia ja hiustenvärjäystä. Mulla on nyt elämässäni ekaa kertaa ihan tumma tukka. Se ei näytä lainkaan niin hölmöltä, mitä ajattelin että se voi, kun innostuin värjäämään ihan vain siitä syystä, että väriainetta jäi toiselta yli. Ripset ja kulmakarvat on luonnostaan tummat niin kai hiuksetkin sitten sopii.

Me trimmattiin yksi koira ja neljä kundia. Oli hauskaa.

Rakas on flunssassa, se aivastelee ja köhii sängynpohjalla ja mä käyn välillä keräämässä räkäisiä rättejä lattioilta ja viemässä kuumaa juomaa. Leikin kotihottista.

Jos joku ei tiedä, niin kotihottis on homo vastine kotivaimolle, sillä erolla että sen pitää olla paitsi palvelualtis ja valmis miellyttämään, niin myös HOT. :) Ammattimainen kotihottis on ollut mun toiveammattilistalla jo pitkään. Aion sellaiseksi heti, kun me vaan riittävästi rikastutaan.

Mä aloin kirjoittaa vastausta Sleepygayn kommenttiin edellisessä blogissani, ja siitä tuli niin pitkä, että kai sen sitten voi julkaista ihan erikseen.

Häirikönpussausriita. Mä toivon, että osaisin selittää miksi sen tein, mutta en oikein osaa. Kukaan ei oikein ymmärrä suhdetta, joka mun ja häirikön välillä on. En mäkään ymmärrä. Siksi päädynkin tekemään vääriä asioita.

Jos häirikkö olisikin ihastunut muhun niin kuin täysi-ikäinen kundi yleensä on toiseen kundiin, kaikki olisi paljon helpompaa. Mutta ei se ole. Se palvoo minua kuin pikkutyttö rokkitähteä tai suosikkinäyttelijää, riippuvaisella ja ihannoivalla tavalla.

Mä tiedän, ettei se ole normaalia. Mun on tehnyt mieli huutaa se tieto vasten häirikön kasvoja monta, monta kertaa, kun hän ei ole antanut meidän olla rauhassa, mutta oon aina pidättäytynyt tekemästä sitä. "Jätä minut rauhaan, sinä olet häiriintynyt!" Se olisi turha loukkaus, joka ei kuitenkaan muuttaisi mitään. Kyllä se itsekin tietää, ettei ole meille kummallekaan hyväksi että hän on lopettanut oman elämän luomisen ja jäänyt jumiin minuun, jostain täysin käsittämättömästä syystä.

Mä en ole lainkaan niin hieno ja ainutlaatuinen ihminen, mitä häirikkö kuvittelee. Tiedän, ettei tässä kaikessa ole ollenkaan kyse minusta, että ongelma on hänen ja hänessä, ja että mä olen vain oireiden kohde jollekin, joka häntä vaivaa, joka saa hänet riippuvaiseksi ja estää elämästä. Mun tilallani voisi olla joku toinen.

Välillä mä vihaan häntä.

Ja sitten kuitenkin tulee sääli.

Kun minä ja rakas viimeisen eromme jälkeen palattiin yhteen, häirikkö yritti ehdottaa sopuratkaisua. Että jos me voisimme tavata kerran viikossa pari minuuttia ja hän saisi pidellä mua kädestä. Pidellä kädestä, ei mitään muuta. Että se ei voi olla minulta liikaa aikaa tai vaivaa pois verrattuna siihen, kuinka iso merkitys sillä hänelle olisi.

En minä suostunut. Eihän niin voi tehdä. Seurustella yhden kanssa ja käydä pitämässä toista kädestä, jottei sen tule paha mieli.

Kuitenkin kaiken aikaa olen ikävän tietoinen siitä, miten helppo mun olisi ilahduttaa häntä milloin vain armollisesti suostun, miten suurta valtaa häneen pitelen koko ajan käsissäni. Että hän säilyttää aarteenaan meidän kylppärin kaapista varastettua liukkaria ja mun kalsareita. Että hän kirjoittaa ylös asioita, joita oon sanonut, koskettaa jälkeeni esineitä, joihin oon koskenut ja muistaa ulkoa kaikkea turhaa tietoa minusta, lempiväristä lempiruokaan. Ja mua kalvaa syyllisyys siitä, etten ilahduta häntä, vaikka se olisi niin helppoa, niin pieni vaiva ja niin iso merkitys.

Olen syyllinen antaessani toivoa ja syyllinen kun kieltäydyn antamasta.

Ja sinä heikkona hetkenä baarin penkillä tuntui oikeammalta antaa häirikön tulla lähelle. Ja se tuli. Enkä ajatellut ollenkaan, miten paljon rakasta loukkaa nähdä minut siinä pahimman kilpailijansa sylissä.

Jälkeen päin oon kyllä ajatellut sitä monta kertaa.

Ollut tosi, tosi pahoillani.

Eräs ystävä sanoi mulle, ettei mulla oo syytä häpeään yhden suudelman tähden, koska onhan rakas aikoinaan pettänyt minua paljon pahemmin. Musta taas tuntuu, että juuri siksi mulla on paljon suurempi syy hävetä. Tiedän, miltä petetyksi tulo tuntuu, ja tein sen rakkaalle silti. Ei rakkaus tunne kostoa.

Minua on loukattu ja minä olen loukannut. Kaikesta huolimatta tahdon elää rakkaan kanssa, niin on parempi kuin ilman häntä, ja rakas tahtoo elää mun kanssa. Rakkaus ei tunne katkeruutta. Mulle vaihtoehdot on joko erota tai antaa anteeksi; irrottaa loukkaantumisen tunteestaan ja unohtaa. Hyväksyä, ettei katkeruus muuta mennyttä.

Ei mikään pakottaen unohdu. Kyllä me puhuttiin ja huudettiin tämän johdosta montaa kertaa. Jossain vaiheessa se vain tulee, olo että nyt kaikki tarpeellinen on sanottu ja enää ei jaksa kuulla koko jutusta mitään. Mä vaadin tulevan varalle lupauksen, ettei vanhoja asioita saa nostaa esiin riidellessä, se on epäreilua. Rakas vaati, että minä en saa ja että hänen ei enää koskaan tarvi kohdata häirikköä kasvotusten.

Se oli pelkkä humalaisten huulten kosketus. Asiana aivan liian mitätön horjuttaakseen parisuhteen perustaa.

Mulla on ollut kirjoituslama, kuten ilmeisesti aika monella muullakin bloggaajalla. Huomasin, että arkielämän päivitys on taas unohtunut.. sellaiset pikkuseikat, kuten ylioppilaskirjoitukset jne.. Vaikka ei sillä varmaan ole niin väliä missä olen ollut ja mitä tehnyt. Tekemistä on ollut riittävästi, ettei ole jäänyt intoa kertoilla.

Musta on mukavaa, että syksy on tullut. Opiskelu, luominen ja jatkuva treenaus pitävät mut niin tiiviisti sisällä, että ulkona vihmova sade tuntuu mukavalta. Se tekee sallituksi ja kotoisaksi sisälle käpertymisen, raikastaa olon juuri sopivasti kun on matkalla jostakin jonnekin ja tuo uuden ilahtumisen siitä, että pääsi taas sisälle lämpimään, muiden säätä paenneiden kanssa. Pimeät illat ovat tunnelmallisia. Meillä poltetaan kynttilöitä joka ilta.

Viime viikolla aloin odottaa joulua.

Aika monta pientä elämää täyttänyttä projektia on saatu päätökseen. Kaverini näytelmä, jota olin mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa, sain päätöksensä pari päivää sitten. Käsikirjoittamistani sarjakuvista syntyi kirja, jota painetaan ja sidotaan kokoon pari kappaletta lähipiirille. Tussaus on vielä vähän kesken. Samalla ratkesi joululahjapulma monelle ihmiselle. Meidän pienen piirin videotaidepläjäyksemme on saanut kiinnostusta Viralliselta Taholta, mutta toistaiseksi mitään ei olla tehty lisää.

Mun ja rakkaan välille paisunut häirikön-pussaus-riita on lopullisesti ollutta ja mennyttä, joskin sen mukana tuli muutamia muutoksia. Enää me ei mennä mökille. Se on harmillista, koska se on ollut mun lempipaikkojani maailmassa, mutta kun tekee virheitä, pitää olla valmis maksamaan niistä. Tämä oli hinta mun typeryydestäni ja rakkaan säilytetystä reviristä ja omistusoikeudesta, jonka annoin mennessämme naimisiin.

En tahdo edes yrittää puhua häntä ympäri tekemään asioita, jotka uhkaavat hänen mieheyttään. On sovittu, ettei siitä enää puhuta, ei nosteta esille riidellessä, unohdetaan vähin äänin, kuten monet muutkin harmit, jotka on päätetty haudata pois häiritsemästä rakastamisen ehdottomuutta.

Ruuanlaitto kutsuu minua keittiöön. Jatkan päivitystä jonain toisena hetkenä. :) Meillä on kaikki hyvin.

Tämä kirjoitus on omistettu Sinulle, joka tiedät kuka olet, syystä jonka tiedät.

Yhtenä päivänä tajuaa todella kuolevansa. Että se on väistämättä edessä, vaikka ei ehkä juuri tänään tai ensi viikolla, niin edessä se on. Vain tieto siitä milloin ja miten puuttuu.

Jokainen meistä tietää kuolevansa, mutta tieto ei koskaan ole sama kuin ymmärrys. Kun todella tajuaa kuolevansa, tekee mieli huutaa. Jotkut käpertyvät itseensä, koska se on hyväksytympää kuin puhua ääneen pelosta, jonka jokainen kuitenkin kohtaa, mutta jonka kohtaamista tahtoo työntää jonnekin kauas tulevaisuuteen. Jotkut rikkovat sääntöjä ja huutavat.

Ja niin Sinä huudat kaikkialle, ja ihmiset kääntävät katseensa pois. Käskevät olemaan positiivinen ja mitätöivät pelkosi kuin sillä ei olisi väliä tai se olisi turhaa. "Älä mieti sitä." Vaikka pakkohan Sinun on, Sinähän olet kuolemassa!

Sinä päivänä kun vihdoin todistat kaikille olleesi oikeassa, ettei ajattelematta jättäminen pelastanut ja että todella menit, ihmiset yhä myhäilevät, katsovat toisaalle ja jatkavat omaa elämäänsä kuin ei mitään. Sanovat, että sen oli aika tapahtua. Koivuihin tulee lehdet kuin aina ennenkin, eikä sillä oikeastaan ole väliä, juuri kukaan ei huomannut, mikään ei muuttunut, maailma ei pysähtynyt. Sinulla ei ollut merkitystä.

Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Olemassaolomme on pieni, lyhyt ja turha, tarkoitettu loppuvaksi, täysin itse ansaitsematon ja muualta annettu. Biologisestikaan emme ole mitään muuta kuin vanhempiemme panon tuote. Kaikki kunnia heille. Sille panolle olet elämäsi velkaa.

Yhtään välittämättä siitä, onko se oikein vai väärin, tunnen syvää yhteyttä kaikkia niitä kohtaan, jotka kokevat samaa kauhua, mitä minä olen kokenut. Tervetuloa Salaisen tiedon klubiin. On asioita, joiden edessä olemme aina yksin, mutta lupaan, että kauhu loppuu ja rauha tulee sen tilalle, kun ymmärrys kasvaa.

Lähetän Jumalani luoksesi ja toivon, että päästät sen sisään.

Huomenta maailma.

Kello on vähän vaille aamu kuusi tätä aloittaessa. Oon ollut hereillä jo puolisen tuntia, vaikkei ennen yhdeksää kukaan kaipaa minua minnekään.

Villasukat, kupillinen kahvia ja ulkona pimeää. Työmatkalaiset eivät ole liikkeellä ihan vielä.

Viime päivinä on ollut raskas tunnelma. En tiedä, ovatko muut ilkeitä vai minä liian herkkä, mutta oon harmistunut monelle ihmiselle, enkä tahdo nähdä niitä enää. Olen kyllästynyt sovittelemaan ja paikkaamaan välejä enää kenenkään kanssa. En kanna katkeruutta tai ole anteeksiantamaton jos anteeksi pyydetään, mutta tämä meni nyt näin ja loppui.

Minua ei kohdella huonosti tai puhutella rumasti ilman syytä. Mulla ei ole enää tarvetta miellyttää ketään. Se siitä.

Sohvalla odottaa torkkupeitto ja dekkari. Ja kohta minä sitä että rakas herää. Tänään on aamulla aikaa.

Vihjaisin Ranneliikken keskustelun puolelle kirjoittamassani viestissä jotain siihen suuntaan, etten tunne angstisuutta omaksi tavakseni elää. Se ei ollut ihan totta.

Tässäkin asiassa taitaa olla niin, että sitä mitä ei itselleen voi sallia, ei tahtoisi sallia muillekaan. Ehkä olen vain kateellinen. Mä olen kateellinen kaikille ihmisille, jotka kapinoivat läpi elämänsä ja kiukuttelevat, koska mulla ei ole ollut sellaista mahdollisuutta.

Ei edes murkkuiässä. Ehkä siitä jäi joku tukahdutettu tarve saada olla vihainen ja eri mieltä. Ei mun kapinalleni vain ole koskaan ollut tilaa olla olemassa.

Koti olisi jäänyt hoitamatta. Laskut maksamatta. Pikkusisarukset heitteille.

Niinpä mä ärsyynnyn herkästi, kun joku kapinoi ihan tuosta vain, niin kuin se olisi normaalia ja mahdollista. Eivätkö muut tiedä, että kapinointi on tappavan vaarallista?

Kyllä minäkin kapinoin. Valitsin arvoja, jotka eivät ole ihan tyypillisiä. Musta on hauska sanoa ihmisille, että olen homo. Musta on hauska sanoa ihmisille, että olen uskovainen. Musta on hauska sanoa ihmisille, että minä menin 18-vuotiaana naimisiin.

Konservatiivisuudellaankin voi kapinoida. Se on mun tapa.