Elämisen monimutkaisuus on lahja.
Mä pidin itsestäni paljon enemmän silloin, kun olin täynnä kysymyksiä, vailla vastausta. Vastausten löytäminen vei viattomuuden.
Nyt oon alkanut ymmärtää, että vastaukset olivatkin liian monimutkaisia ymmärrettäviksi, ja saan katsella kaikkea ihmetellen taas.
Hän on keski-iän ylittänyt mies, mutta kuunnellessani häntä tulee mieleeni Demi-lehti ja kolmetoistavuotias tyttö.
Hän pitää teinipojista.
Onko hän vaarallinen vai minä tuomitseva, kun toisinaan tunnen inhoa hyväksymisen sijaan?
Ehkä hän on vähän lapsellinen. Ehkä hän tuntee olonsa onnelliseksi lapsellisessa seurassa. Ehkä ei ole hänen syynsä, ettei hän täytä aikuistumisen ihanteita. Ehkä häneltä jäi nuorena jotain elämättä.
Ehkä hän on kiero ja vaarallinen.
Miten toisen ihmisen persoona voi olla niin paljon vastoin ymmärrystäni, että minulle tulee likainen olo?
Pienimmäksi itsensä tuntee silloin, kun toisen kärsimykselle ei voi tehdä muuta kuin ottaa omakseen.
Meillä oli hauska uusivuosi. :) Oli jollain tavalla ihan samanlainen tunnelma kuin joskus murrosikäisenä, kun ekaa kertaa maisteltiin kotiviiniä kavereiden kanssa ulkona. Tuli nuori, villi ja vapaa olo. Oli kiva kietoa lapaskädet rakkaan kaulan ympäri ja pussata sinne jonnekin pipon ja kaulahuivin väliin, ja rakaskin maistui viinille, tuntui lämpimältä pakkasessa. Se vain harmitti, ettei ollut lunta. Olisin tahtonut tehdä lumienkeleitä.
Ilotulitukset oli kauniita.
Viikonloppuna vietettiin ystävän synttäreitä. Rakkaalla oli asioita hoidettavana ja se liittyi seuraan vasta jatkoilla. Me oltiin baarissa jo tuntia ennen rakkaan tuloa, ja siellä mun seuraani liittyi mies.
Kyllä minä kerroin, että olen naimisissa ja että rakas on tulossa, ja ettei mun uskollisuuteni ole kiinni siitä, saako rakas tietää. Se ei haitannut häntä, ja tunnin ajan annoin imarrella itseäni niin, etten muista milloin viimeksi. Olin ihana, oikea aarre. Ja kuinka onnellinen mies olisikaan, jos koskaan elämässään saisi kokea edes jonkun minun kaltaiseni.
Ehkä olen naiivi ja helppo, mutta ihailu uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. Siitä tulee ihan liikuttunut olo. Niinpä mä istuin tunnin verran tuolilla ja katselin miestä silmiin, kun se kertoi miten tavattoman ainutlaatuinen ja kaunis olen. Ja hetkeksi mulle tuli kaunis ja ainutlaatuinen olo. :) Pidin sitä kädestä ja annoin koskettaa vyötärölle.
Mies tiesi, että rakas tulee, eikä rakkaan tarvinnut kuin saapua, luoda kertova katse, ja mies oli poissa. En minä tosissani voisi imartelijaa ottaa, kyllä mä tiedän, että se on puhetta, ja ettei mikään voi perustua sille, että toinen istuu jalustalla ja toinen ihailee. Rakas kunnioittaa minua vertaisenaan, ja niin on hyvä. Mutta ei sitä haittaa, jos minä saan joskus olla ainutlaatuinen. Sinä yönä mun ainutlaatuisuuteni kääntyi rakkaan voitoksi.
Niin minäkin ajattelen, kun rakas etsii virikkeitä suhteen ulkopuolelta. Kohonnut itsetunto ja uudet tuulet ovat aina voittoa meille, eivät uhka.
En oikeastaan osaa sanoa, kuinka mustasukkainen olen. Rakas harvoin onnistuu ylittämään sitä rajaa, jossa loukkaantuisin. Kyllä minä tiedän, ettei kundien katselu kadulla tai virikkeellistyminen netissä ole asia, joka tulisi meidän väliin. Me katsellaan yhdessä.
Mutta mä tiedän ihan tarkkaan sen tyypin, johon rakas ihastuu. Sillä on tarkkaan rajattu maku, helposti tunnistettava. Enkä mä voi kiistää, etteikö se varmaan johtuisi kilpailuksi kokemisesta, että kaikki muut maailman nuoret, laihat, vaaleat pojat ovat minusta turhia olemassa, ja jollain tavalla aivan hirvittävän ärsyttäviä. Minusta ne voisivat kaikki muuttaa Honoluluun ja jäädä sinne. Minulle ei tulisi ikävä.