Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Kyse voi tietenkin olla puhtaasti ilmaisutapojen ja huumorintajun erilaisuudesta. Mä oon kuitenkin sen verran heikko ihminen, etten voi ajatella sen voivan olla myös ylenkatsetta.

Muutama blogi sitten sanoin, että voin käsi sydämellä kertoa, etten karsi pois tarinoita imagosyistä. Sen kommentiksi sain pienen kehun luonneominaisuuksistani nettiystävältä. Mä kiitin ja sanoin itseni juuri sellaiseksi mielelläni mieltäväni.

Juuri sellaisen imagon itselleni haluavan..ko? Minä joka juuri kielsin miettiväni imagoa. :D

Tietenkin voi vääntää asiaa ja sanoa, että on eri asia luoda pyrkimyksiä ja tavoitteita sille millainen haluaa olla, ja eri asia luoda imagoa, sillä imago ja se millainen oikeasti on eivät ole lainkaan suorassa yhteydesä toisiinsa. Niinpä mua on alkanut hitusen harmittaa, etten todennut kommenttiin suorasukaisemmin, että kiitos arkadas, juuri konstailemattoman imagon mä itselleni haluankin.

Niin, vaikken sellaista toki yritä. :)

Mä olin pitkään loukkaantunut siitä, että jotkut ihmiset ymmärtävät mut kaiken aikaa väärin. Väärinymmärrys on varmasti aitoa, muuten se ei synnyttäisi niin suurta kiukkua. Toisaalta en voi olla miettimästä miksi.

On vaarallista pitää itseään vähän fiksumpana kuin keskustelukumppaninsa. Varsin paljon nyansseja menee ohi, kun tahtoo ajatella olevansa itse ainut joka huomaa ne, ja pitää yllä kuvitelmaa että toinen on riittävän tyhmä puhuakseen itsensä suoraan pussiin.

On hyvin harvoja asioita, joista olisin vain yhtä mieltä. Vaikka oon valinnut noudattaa jotain tiettyä arvoa, tiedän hyvin etteivät pyrkimykset lainkaan aina onnistu. Toisaalta oon niin mestarilinen olemaan kaikkea mieltä yhtä aikaa, että suoraan sanoen, en tiedä ketään veroistani.

Silloin kun väittelee asiasta toisen kanssa, on helppo olla vain omaa mieltään. Toinen hoitaa toisen kannan perustelut, nekin nousevat ilmi ja saavat arvonsa. Niitä vastaan voi mitata omia ajatuksiaan. Mutta blogit hyvin harvoin ovat vuoropuhelua. Mä koen kommentoinnitkin enimmäkseen pieniksi monologeiksi joita on kirjoiteltu peräkkäin. Ja kaikenlaisia kantoja mielelläni miettivänä yksinpuheluissani mun on vaikeaa olla vain yhtä mieltä, tuomatta esiin sitä mikä toista mieltä olemisessa on parasta, tai mikä siinä saa mainostamani kannan näyttämään hölmöltä. Tai minut.

Mun tapani ilmaista se, etten ole erehtymtön on ensin kertoa mitä mieltä olen ja miksi ja sitten kenties tehdä koko kannasta vitsi. Tai vääntää vain yhtä mieltä oleminen hieman kieroutuneeksi kun se heijastuu vastapuolen peilistä.

Ja kuten vastakkaiset kannat, ihmisetkin ovat peilejä toisilleen. Yksi voi nauraa tuhahtaa halveksuen ja ajatella miten tyhmä taas olen, kun ensin sanon etten luo imagoja, ja sitten kiittelen kun imagoni jonkun silmissä on mieleiseni.

Tai sitten voi olla aliarvioimatta mun kykyäni ymmärtää asioiden monimutkaisuus, ja että vaikken tietoisesti ole luonutkaan itsestäni hahmoa, mulla on toki toiveeni ja pyrkimykseni ja niistä puhuminen luo imagon joka tapauksessa. Joko sellaisen josta pidän tai sellaisen josta en, sellaisen jonka koen vastaavan sitä mitä miellän itse olevani tai johtavan täysin harhaan.

Jostain syystä ihmisillä, jotka tuntuvat pitävä itseään keskimääräistä fiksumpina, tuntuu myös olevan suurin taipumus olettaa mun ei-niin-alleviivaten esitetyt kantani virheiksi pohdintojen sijaan. Osa ei varmaan lue riittävän tarkasti edes huomatakseen, että luon ristiriitoja, enkä mä oletakaan jokaisen syventyvän ajatuksieni ääreen suurennuslasi kädessä ja filosofiset mietteet korvan takana. Muutamat tuntuvat osaavan naurahtaa oikeassa kohdassa, ja hyväntahtoisesti virnistäen, eivät pilkaten. On ilo tulla ymmärretyksi oikein, varsinkin kun on omasta mielestään ollut hassu! :)

Mä oon tehnyt lukuisia älykkyysosamäärätestejä ja pärjännyt niissä kaikissa. Mä uskon tietäväni omat kykyni, vahvuuteni ja heikkouteni. Ja tämän yhden ainoan kerran mä väännän rautalankaa, enkä sorru siihen enää toiste. Minä en kertonut tätä todistaakseni, että olen älykkäämpi kuin ne, jotka lukevat mut väärin, että he pitävät mua typeränä ja ovat siis väärässä ja minä oikeassa vaikka mun viestini tulevatkin jatkuvasti väärin luetuiksi. Tein sen siksi, että kävisi selväksi, että mäkin pidän itseäni fiksuna, ja kuten sanottu, se on vaara yhteisymmärrykselle.

Silloin kun kertoo kokemuksesta kokemuksena, kyseessä on oma tunne, joka on oikeutettu olemaan juuri sellainen kuin se on. Kokemusten vertailu isommassa kontekstissa sitten luo niitä pieniä arkielämän yhteisyyksiä ja sitä monimutkaisuutta, jota rakastan jokaisen kanssa, joka vain siihen suostuu.

Mä kadehdin sitä latautunutta energiaa, joka liittyy sinkkuihin ja pariutumiseen, etsintään ja haparointiin ja toisten testaamiseen. Luojan kiitos rakas ei ole flirttailusta liiaksi mustasukkaistuvaa tyyppiä, ei ainakaan kun muistan flirttailla hänelle viimeiseksi ja pisimpään.

Taito flirttailla toisillemme on varmasti yksi meitä yhdessä pitävistä voimista. Metsästäjän sielu ei huuda niin pahasti bileillan aluksi. Loppuillasta väsyneenä tuttuun kainaloon käpertyminen onkin jo paljon helpompaa kuin kaiken koristautumisen tohinassa.

Kun katselee biletystä ja kaikkea pariutumiseen liittyvää puuhailua biologisen tutkijan silmin, se saa kiintoisia ja hauskoja piirteitä. Ihmisten soidinkutsu vain on harvinaisen monimutkainen ja pariutumisrituaalit yksilöllisiä.

Asteikolla yhdestä viiteen, kuinka tärkeää on että (1) pidät partneriasi hyvin seksikkäänä ja kuinka tärkeää (5) että kumppanisi pitää sinua hyvin seksikkäänä? Kummasta olet valmiimpi joustamaan?

Teemu:
minulle on tärkeää, että kumppanini on minusta seksikäs 1 ( ) 2 ( ) 3 ( ) 4 (x) 5 ( ) minä olen kumppanini mielestä seksikäs

Mä käyttäydyn monesti kuin toisen ihmisen seurassa, vaikka olisinkin yksin kotona. Saatan pitää ovea auki kuin siitä tulisi joku mun jälkeeni, virnistää iloisesti pelkälle ilmalle edessäni jos mieleen tulee jotain hauskaa, ja erityisesti sohvalla istuessani mulla on tapana pussailla oman käteni kyynärtaivetta, jota lepuutan sohvan selkänojalla. Toisinaan suutelen myös pelkkää ilmaa.

Seksuaalisempaa seuraa kaivatessa oman nyrkin suuteleminen sivultapäin on mukavampaa kuin pelkän kyynärtaipeen. Voin pitää kättä ikään kuin toisen reidellä tai kädessä televisiota yksin katsoessani, ojennettuna hölmösti sivulle muuten rennossa asennossa olevasta vartalosta törröttäen.

En osaa sanoa, onko koskettelutarpeeni patologinen taipumus jonka oon tehnyt luontevaksi hankkimalla koskettelujeni kohdalle oman ihmisen, vai oonko vain niin tottunut toiseen että hänen poissaollessaan koskettelua tulvii vähän yli.

Kun masturbaatiokin kerran on normaalia, miksei sitten myös muunlainen itsehoidettu sosiaalisuus. :)

Mä olen kesäpoika ja kesäpoika olen minä. Ihan täysillä ja kokonaan. Julkisen päiväkirjan pitäminen on vain sitä, että kertoo yksityisiä ajatuksiaan julki, ei mitään muuta. Päiväkirjassani kerron kokemastani asioista niin kuin mä oon ne kokenut. Mun kokemukseni on subjektiivisia.

Se, että jonkun toisen mielestä mä en olisi saanut kokea jotain tilannetta niin, tai että mä oon kokenut hänen tarkoituksensa toisin kuin hän halusi, on eri asia kuin valehtelu tai totuuden muuntaminen.

Mä tahtoisin olla hyvä ihminen. Koska pyrin toimimaan oikeista vaikuttimista ja tekemään oikein, kirjoitan teoistani ja niiden syistä niin kuin ne koen. Itse. Joku toinen voi kokea mun tekoni aivan toisin.

Se, että oikean minun reaktiot eivät vastaa sitä kuvaa, jonka kenties itse olet luonut minusta päiväkirjani perusteella, ei tee minusta valehtelijaa, eikä kesäpojasta fiktiivistä hahmoa. Blogi on mahdollisuus kurkistaa mun tunteisiini ja ajatuksiini tavalla joka ei arkielämässä voi olla mahdollista. Muiden ihmisten luomista kuvista minusta en voi olla vastuussa.

Eräs henkilö pahoitteli käytöstään kesäpoikaa kohtaan minulta. Oon miettinyt asiaa sitä saakka enkä ymmärrä. Hän ei pyytänyt anteeksi minulta. Hän ei kokenut loukanneensa mun tunteita, oikean ihmisen tunteita? Vaan aiheuttaneensa kuprun fiktiivisen hahmon imagoon. Niinkö?

Jos kesäpoika olisi fiktiivinen hahmo, mä olisin varmasti käynyt tappeluni täällä toisella nimellä. Mä en ymmärrä miksi, kun teen kaiken loogisesti omana itsenäni, vaikkakin nettiin nimetyllä nickillä, minua ei silti nähdä kokonaisesti sen kaiken tekijänä ja sanojana, vaan kesäpoika fiktiivisenä täydellisyytenä ja

ja

mihin se loppu minusta katosi toisten silmissä?

En minä ole kieltänyt sen olemassa oloa. Sellainen harha on syntynyt aivan toisaalla. Mä en oo esiintynyt täällä lainkaan täydellisenä hahmona. Oon ryvettynyt turhissa tappeluissa ja omaa epävarmuuttani jankuttanut samaa asiaa tuntitolkulla keskusteluissa jotka eivät johtaneet mihinkään.

Vai onko se vaikeaa kokea todeksi, että joku voi tehdä sen kaiken ilman pahoja tarkoituksia, silti oikeisiin tunteisiinsa nojaten?

Mietin, pitäisikö mun jättää nimimerkki kokonaan pois ja olla vain teemu. Privaattiviesteihin oon aina pyrkinyt laittamaan oman oikean nimeni ja musta on mukavaa jos toinenkin laittaa.

Miten muut kokevat blogihahmonsa? Minäkään en tarkoita että voisin kertoa täällä kaikkea, julkisesti. Monet elämäni tapahtumat eivät ole yksin minun. Mutta mä kiistän käsi sydämellä karsivani asioita pois niiden imagovaikutusten perusteella.

Kesä meni kotona Pojan kanssa. Siinä sivussa menivät myös meidän häiden vuosipäivä ja mun 22v.synttärit, niistäkään ei tullut raportoitua mitään.

Poika on tänään 11kuukautta vanha, osaa jo kävellä taapertaa ja puhua muutaman sanan. Hän on niin paljon tärkeämpi kuin blogi, ettei päivisin ole aikaa istua koneella. Iltaisin Rakas ja kaverit ovat nekin tärkeämpiä kuin tämä. Mulla ei oikein ole aikaa kirjoitella. Silloin kun aikaa koulun ja treenien jälkeen, sen priorisoin muille ihmisille.

Elämän muuttumisen huomaa siitäkin, ettei oikein ole aikaa ajatella. Ei sellaisia Suuria ja Syviä kuin ennen. Elämä täyttyy arjesta ja elettävistä hetkistä, eikä mistään muusta.

Syksyn myötä elämään on tullut taas toisenlainen rytmi, nyt kun Rakas palasi päävastuuseen Pojan kanssa ja Sisko tahtoo hänet viikonloppuisin. Ja minä palaan päivittämään blogikuulumisia.

Rehellisesti kertoen mun blogitaukoiluuni on toinenkin syy. Oon ehdollistunut toisin kuin ennen. Ennen blogi oli kiva paikka ja Ranneliike kuin koti netissä. Mutta ei se kaikki mun luonteeni haukkuminen oo voinut olla vaikuttamatta. Nyt tahtoisin oppia avaamaan nämä sivut taas ilman sitä ikävää oloa vatsassa että taasko siellä on jotain, jokin perustelurykelmä siitä että minä todella olen itsekäs ja huono ihminen, vaikka esiinnyn muuna.

En tiedä, mitä muille täällä kuuluu. Monien blogien seuraamisen oon lopettanut kokonaan olettaen etten oo sinne toivottu vieras, ja niitä joita pidän ystävinä en oo ehtinyt seurata sen enempää kuin kirjoitella omaani. Tuun jokin ilta meseen kyselemään teidän kuulumisia pitkästä aikaa. Toivottavasti ootte siellä. :)

Siihen saakka hyvää vointia kaikille!