Tässä se nyt tulee, hyvästit.
On tullut aika lähteä.
Ei mun päätös syntynyt niin äkkiä, kuin joistain saattaa vaikuttaa. Oon miettinyt tätä neljä kuukautta, ylikin.
Kiitos Kaikesta, kaikille tukijoille, kuunnelleille ja ymmärtäneille.
Elämä jatkuu toisaalla. Kesäpoika kumartaa ja katoaa kirjavien lehtien sateeseen.
Mä oon keittiössä laittamassa ruokaa, kun mun puhelin soi.
"Tuu tänne, mä tarviin sun käsiä!" mä huudan rakkaalle, jota ei näy missään.
"En mä kerkee, mulla on turkinhoito kesken!" rakas huutaa.
Puhelu kaiuttimelle ja hyvin selvitään, kunnes ruoka kiehahtaa ja saan kattilan pois levyltä. Pöydän kulmalle on pudonnut lihanpala, jonka hetken mielijohteesta ojennan jaloissani makaavalle silkkiturkille.
Hetkinen. Koira.
Mä hiivin pois keittiöstä etsimään rakasta ja löydän sen istumasta kalsarisillaan vessanpytyn kannen päällä, jalka nostettuna lavuaaria vasten, hyvin keskittyneenä tutkimassa säärikarvojaan.
Meinaan sanoa jotain, mutta en sitten sanokaan. Mikäs siinä. Turkinhoitoa.
Kun keskustelu kehittyy väittelyksi, siitä tulee helposti niin kiihkeää, että se ei jätä tilaa mielipiteen kasvulle, vaikka sille muuten olisi otollinen alusta. Tilan antaminen on hyvä taito. Jättää toiselle mahdollisuus miettiä menettämättä kasvojaan.
On ikävää jos tulee nurkkaan ajetuksi, niin että joutuu olemaan jotain mieltä paljon vahvemmin kuin alunperin halusi. Mulle on käynyt niin usein.
****************************************************************************************
Poika on tullut kotiin. Hän tahtoo vain nukkua. Me ei olla ehditty tutustua vielä.
Varhain tänään aamulla meille syntyi pieni poika.