Mopsi's

Ihmisillä tietysti on valtava määrä eri rooleja elämässään. On se oma vapaa-ajan minä, ystävä, äiti, opettaja, asiakas yms.

Sata vuotta sitten rooleja lienee ollut vähemmän?

Mietin tässä juuri, että pidän toki (nykyään) itsestäni, sillee aikuisten oikeesti, mikä on mukava tunne, mutta samalla pidän myös internetpersoonistani. Niistä, jotka bloggaavat täällä ja tuolla ja toisaalta keskustelevat eri ihmisten kanssa niin mesen kuin muidenkin foorumeiden yli. Jokaisen nettitutun kanssa on tietysti oma roolinsa minullakin olemassa.

Elämmekö käsiinräjähtäneen roolien määrän aikakautta? Vai oppivatko nykynuoret vain liikkumaan sulavasti roolista toiseen? Vai onko sittenkin niin, että eri roolit ovat olemassa, mutta ovat vain siirtyneet nettiin, jolloin live-roolien määrä on itse asiassa vähentynyt?

Keitä me olemme ja missä me olemme?

Minä pidän nettipersoonista siksi, että kiroitettu suomen kieli on rikas, mutta silti rajoittaa sitä, miten toinen voi tulkita viestini. Pystyn välittämään viestejä eri tavalla kuin elävässä elämässä ja samalla tietoisemmin rakentamaan tietynlaista persoonallisuutta. Toki tämä onnistuu livenäkin, mutta aina joku huulenmutristus paljastaa toiselle jotain, mitä et tarkoittanut ilmitulevaksi.

Omaa huultani on A luonnehtinut voimakkaaksi ilmaisemaan mielipiteeni. Kyllähän se ennen tietoisuutta yleensä itsensä mutristaa merkiksi halveksunnasta...

Rooliristiriidat nyt ovat monille selvät. Opettajana suurimmat ristiriidat ja yleisimmät tulevat siitä, että törmää vapaa-ajan minänsä kanssa oppilaisiin koulun ulkopuolella. Oletko opettaja vai yksityishenkilö, onko oppilas lapsi vai oppilas. Rehtorille homma on vielä vaikeampi, sillä hän opetusvelvollisuutensa kanssa on samanaikaisesti toisten opettajien kollega ja esimies ja yleensä vielä opettajakunnasta asemaansa noussut. Ei helppoa johdettavaa, kun ei oikein tiedä, miten toisiin milloinkin suhtautuisi. No siinä vähän väikkärini palettia eikä sitä tänne pitäisi kirjoitellakaan.

Mutta oletteko roolejanne miettineet?

Olen(han?) tämän jakanut ennenkin, mutta ah, tällaiseen helmeen täytyy säännöllisesti palata. Ei pääse sitten unohtumaan kaikki se hienous ja mahtavuus, taito ja asenne, kampaukset ja haalarit, joita '80-luku sisälsi.

Back in the hey taiteilijatkin olivat vielä taiteilijoita. Gogh voi pitää korvansa, tässä teille TODELLINEN maailmanluokan artisti.

Korvatulpat...? Ehkä jopa silmät kiinni? Tykitystä loppuun asti. Laskekaa nuotit, joihin laulaja osuu oikein. Ihailkaa ruutuja ja aika hienoa on toi break-tanssiosuuskin, valtavaa energiaa siinä.

Oh god...and the sadest thing is, this is SO gay...

En nyt muista, mistä tämänkin ajatukseni olen imuroinut, mutta aivoistani se kutienkin löytyy. Jostain tämän olen sanottuna kuullut...

Ihan sama.

Kun pohditte hyvää tapaa deittailla uudehkoa koeajomallia ja pohditte mikä olisi sopiva areena ehkä toisille tai kolmansille deiteille, niin pohtikaapa ruoanlaittoa.

Näin, jos kynnys tavata toisen kotona ei ole liian suuri (vai voikohan ruokaa jossain neutraalissakin paikassa laittaa...no kesällä ulkona :)

Syy ruokaan ja erityisesti siihen, että sen tekee itse, piilee siinä, että sillä pystyy vaikuttamaan samanaikaisesti kaikkiin aisteihin. Ruoka ja miljöö kuullaan, nähdään, haistetaan, maistetaan ja tunnetaan. Mikäs sen parempaa kuin tuoda itseään tykö aistiylikuormituksella.

Oletuksena tietysti, että koti ja ruoka ovat kaunista katseltavaa, ruoka maistuu ja tuoksuu hyvälle eikä penkki ole epämukava...

But the basic idea works.

Niin, että homot ja lepakot, kauhat esiin ja herran isä (lepakot varsinkin, kihkihkih :9, homot nyt ovat kaikki tyylikkäitä keittiömoniosaajia...) unohtakaa se purkkitonnikala ja kaupan maksalaatikko tästä yhtälöstä...)

Mistä noita saa ostaa?

http://pukkap.files.wordpress.com/2008/12/kellanlutz1.jpg

Huokaus.

Angsti ennen sijaisuuksia. En pidä opettamisesta on tulkintani.

Sitten menen kouluun ja se opettaminen on kivaa ja oppilaat ovat kivoja ja tykkäävät musta ja on semmonen olo, että osaa sen homman ja kaikki on vaa niin hellan lettas kivaa ja ihanaa.

Ehkä murehdinkin sitä, että oikeasti pidän opettamisesta, mutta tiedän, että olen niin "sinisilmäinen" ja luottavainen ja tavallaan kai tähän maailmaan heikko, että pelkään tykästyväni rankkaan työhöni niin paljon, etten osaa enää vetää sitä rajaa työn ja oman elämän välille. Ehkä, en tiedä....

Ehkä vain selittelen jotain...

"sori että oon tänään vähä tämmönen, mä oon oikeesti ihan kiva..."

Tyttö sanoi tuona ja otti kädestä kiinni kun kävelimme liikunnantunnilta luokkaan. Leidi veti vähän draamaa siinä pari tuntia ennen. Awww. Yksi tyttö tuli halaamaan päivän päätteeksi. Eräs poika, vähän sellainen reppana (aawww) sanoi, päätään päivän kolhineena, että "äiti on sanonu että ku aivoon tulee reikä niin tulee hulluksi". Pohdin siinä sitten, että onkohan lapsi kenties käsittänyt jotain väärin, vai onkohan äidillä vähän outo käsitys asioista.

"mä oon läski! kaikki haukkuu mua läskiksi! musta ei ikinä tuu mallia! mitä läskit muka tekee". Draamailijan itkuraivarit. Yritin siinä lohduttaa, mutta samalla oli menossa toisella puolella salia jalkapalloa, toisella sählyä, ainakin viisi oppilasta erilaisine ruhjeineen ja muutama vain muuten kiipeilemässä seinille.

"et oo todellakaan kuule lihava. piste! Alas sieltä seinältä, V pelaamaan siitä, no ei toi oo paha haava. Kuka suo haukkuu? Piiiip, korkea maila! rangaistuslaukaus! Jalkapallolaiset peliä!"

Tiesi taas tehneensä töitä, kun yritti seurata 10 eri asiaa samaan aikaan. Ja kas, liikunnantunnin jälkeen kun kysyin, kaikilla oli ollut kuitenkin hauskaa, jopa niillä parilla, jotka palasivat tunnille terkkarikäynnin jälkeen. No, kaikki kyllä liikkuivat, että mikäs siinä. Korvatulpat ensi kerralla. Tokaluokkalaiset ovat vapaana kuin elohopeaa...

Luokassa oli pysyvä avustajakin. Mukava nainen. Osasi suomen kieltä kohtalaisesti kyllä, mutta välillä ei mennyt ihan siten perille kuin olin tarkoittanut. Ja äidinkielentunnilla sain ohjastaa häntä joissain tehtävissä samoin kuin oppilaita. Hyvällä sanon, en pahalla :)

Yksi draamailijatyttö veti parut siitä, ettei saanut käsialaa läksyski (niin, on se kamalaa kun on noin kova motivaatio ;), joten sai jäädä sitä tekemään avustajan kanssa. Oli hauskaa kun palasin luokkaan ja oppilaan vieressä oleva avustaja säpsähti ja pudotti kynän kädestään. Hän muisti painokkaasti mainita, että tyttö kirjoitti kaiken itse :D. Hän taisi vähän avustaa, mutta ei kai se haittaa jos esimerkkiä näyttää. Hauska vain, että säikähti todella.

Luokan oma opettajakin pyöri jaloissa melkein koko ensimmäisen tunnin ja lässytti meikäläiselle. En aloittanut tuntia ihan niin kuin hän halusi, joten hän sitten päätti siinä ohjastaa koko ajan. Liian monta kokkia. Mukava nainen oli kyllä, mutta opettajia enemmän samaan luokkaan vasta, kun tuntee toisensa kunnolla. Muuten se on vähän kuin apukuski autossa: hiljaa tai ulos.

Tuolla koulussa olen ollut 2/3 tokaluokasta ja molemmat ovat suuria luokkia, mutta hyvin organisoituja ja oppilaat opetettu kurinalaisiksi. Naurattaa joskus ihmiset, jotka kitisevät tiukasta kurista. Fakta vain on, että täytyy olla tarkka ja ankara, mutta reilu kuri, jotta työskentely on mahdollista. Kuten sanottu, ovat tuon ikäiset kuin elohopeaa. Hiljaisuus on hiljaisuus, paikalla pysyminen on paikallapysymista. Ei mitään välimuotoja, vaan ankara kuri. Oppilaat oppivat sen oikeasti nopeasti ja kuin koirat (kyllä käytän tätä vertausta), he ovat tyytyväisiä kun sävelt ovat selvät kuten myös oma paikka.

Puhumattakaan siitä, että ajattelu vaatii rauhaa.

"Lujaa lempeyttä"

JA, PRKL, tokaluokan käsialavihossa oli esimerkkilauseena lause, joka alkoi: Hänen ääni oli...

Meinasin repiä peliverkkarini. MIssä vaiheessa possessiivisuffiksi on muuttunut kirjakieleenkin?! Minun vitun sonera prkl.

On mielestäni - sijaisena tämä aktualisoituu - kohtuutonta, kuinka paljon erilaisia taitoja opettajalta oletetaan löytyvän.

Teoriassa olen pätevä luokilla 1-6 opettamaan teknistä työtä (niin puu-, metalli- kuin elektroniikkatöitäkin), tekstiilipuolta (käsintekemisestä ompelun alkeisiin kaikkea mahdollista), musiikkia (opettaa perusasiat teoriasta sekä joidenkin musiikkisoittimien soittamista, miljoonia lauluja yms.), liikuntaa (hallita kaikkien tavallisimpien lajien säännöt sekä osata viheltää ne, hallita viitepelit ja harjoitteet sekä kyetä itse näyttämään kaikista esimerkit) sekä kaikki teoria-aineet (matematiikka, äidinkieli, uskonto, luonnontieteet, joihin kuuluu nykyään myös fysiikka/kemia sekä mahdollisesti englannin kieli). Tietysti myös kuvataide kuuluu joukkoon (pitäisi hallita kuvankäsittelysta taidemuotoihin ja eri tekniikoihin asti kaikki).

Tuon lisäksi tietysti jokainen oppilas pitäisi tulla yksilöllisesti huomioiduksi ja koulun kaikki muut hommat hoidettua (oppilastyöryhmät, opettajankokoukset, teemapäivät, koulutukset).

Kuten sanottu, kannatan enemmän aineenopettajia, varsinkin liikunnan ja teknisen työn osalta. Myös musiikki kaipaa ammattilaisia opettamaan sitä.

___

Sijaisena ärsyttää se, että sanotaan: "varaudu kahteen tuntiin sisäliikuntaa". Jaahas, eli minun pitäisi täysin tuntemattomassa liikuntasalissa tuntemattoman luokan kanssa pärjätä tuolla sitten? En edes tiedä, mille luokalle/luokille nuo tunnit ovat. Saan neuvto huomenna aamulla, parhaassa tapauksessa ennen tuntia. Tyyliin "Vihellät 6. luokkalaisten koripallon". Jaa, muuten hyvä, mutten osaa...

Oma ristini kannettavanani on se, että en ole mitään harrastanut nuorena. En liikuntaa enkä mitään muutakaan. Monilla miehillä oletetaan olevan selkärangassa pesäpallon viheltäminen. Ei, ei se ole. Ei todellakaan. Liikunta on ala, jossa koen olevani todella huono opettaja, koska en osaa. Minulla ei ole myöskään motivaatiota opettaa sitä. Huono homma, koska se kuuluu virkavelvollisuuteen ja minut voidaan määrätä liikuntaa opettamaan. Ja tässä kohtaa myös miesten vähyys kusee nilkoille, sillä vähämiehisessä koulussa olet sitten opettamassa teknistä ja poikien liikuntaa...

Huomenna olisi taas liikuntaa 2 h ja ehkä vielä samalla luokalla. Jos samalla luokalla ja on oma tokaluokka, niin paaaaljon saa olla leikkejä, että tuon ajan saa käytettyä :S

Kun oikein tekee, voidaan puhua elegantista tavasta. Ei niin uncool kuin terveyskasvatus yrittää selittää ;)

Perustin itselleni toisen blogin toisaalle. Tuntuu jotenkin turhalta kirjoittaa pitkälti "virallisia" ajatuksia opettajuudesta blogiin, jonka lukijakuntaa ei voisi vähemmän kiinnostaa :D

Muutenkin...jotenkin...Ranneliikkeeseen bloggailu on vähän kuin ampuisi kärpästä tykillä. Kirjoitan tänne liian laajalti kaikkea...jotenkin turhaan.

Nooh, perustan itselleni asiasisältöisemmän blogin, jota lukevat ehkä enemmän asiaan vihkiytyneet (eli opettajat). Tosin se lienee niin, että tännekin samoja ajatuksia ja tekstejä laitan. Olisinhan törkeää hylätä kokonaan tämä hiekkalaatikko.

Haluanko olla luokanopettaja?

Työ on haastavaa ja sitä on paljon. Ollakseni hyvä opettaja, minun pitäisi nähdä valtavasti ylimääräistä vaivaa ja käyttää omaa aikaani. En halua omistautua ammatilleni kokonaisvaltaisesti, vaan pitää työn työnä. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että minusta ei tule niin hyvää opettajaa kuin haluaisin olla, tai niin hyvää kuin minun pitäisi olla, jotta työtä jaksaisin tai viitsisin ylipäätään tehdä.

Toki kaikissa ammateissa täytyy antaa itsestään enenmmän kuin muodollisesti vaaditaan tai mistä maksetaan. Opettajan ammatti on vain siinä mielessä erilainen, että työsi vaikuttaa niin suoraan niin moneen eri ihmiseen ja toisaalta, joudut olemaan päivän valtavassa vuorovaikutuksessa k o k o ajan, puhumattakaan hektisyydestä ja metelistä.

Kuormittaa aivoja aivan liian monella tavalla, niin kognitiivisesti kuin fyysisestikin. Voisin mielelläni tehdä haastavaa työtä ja vielä omalla ajallankin vähän, jos se olisi rauhaillisemmassa ympäristössä eikä kapasiteettini kuluisi ihmisten kanssa toimimiseen kokonaisuudessaan.

Ja lapset ovat kuulkaa vaativia vuorovaikutksen osalta. Joudut jatkuvasti tietoisesti miettimään mitä ja miten sanot ja et sano. Aikuisten kanssa säästyy paljon energiaa vuorovaikutuksessa siksi, että asetelma on niin kovin erilainen.

Kaiken opetuksen ja vuorovaikutuksen ohella pitäisi koko se homma vielä suunnitellakin. Opettajan ammatti on niin kamalan monipuolinen ja kokonaisvaltainen, että sen kantaminen vaatii ehkä enemmän kuin mitä olen valmis antamaan. Olisin hyvä opettaja, jos jaksaisin panostaa työhöni 80 h viikossa. En jaksa, joten en ole kuin korkeintaan keskinkertainen opettaja.

Toisaalta, yhteiskunta ei mitenkään kannusta hyvään opettajuuteen toimillaan. Päinvastoin edellytyksiä tuottaa hyvää opettajuutta - näin yhteiskunnasta viitekehyksenä puheen ollen käytän tuotantokieltä, jälleen taas...- on karsittu ja karsitaan jatkuvasti. Toki opettaja voi vieläkin ajatella, että hyvän opettajuuden toteuttaminen on itsestä kiinni, mutta jossain vaiheessa on ihan luvallista lapioida taakkaa ja vastuuta vähän ylemmillekin tahoille. Ei se tee opettajasta vastuunpakoilijaa, jos sanoo suoraan, että mulla on nää edellytykset tehä tätä hommaa näillä resursseilla, että turha tulla kitisemään, jos pikku-liisapetteri ei nyt opi soittamaan nokkahuilua - niitä ei ole hankittu ku kakaroiden tartti saada lyijykynät...

Ongelmallinen aihe sillä kuten todettu ja hoettu, opettajuus on jossain määrin kutsumusammatti ja täten sitä tehdään muiden arvojen pohjalta kuin taloudellisten ja silloin on kamalan helppo myös karsia. Toisaalta opettajat ovat myös työstään niin väsyneitä, ettei omia etuja jakseta edes ajaa. Liitto nyt on munaton. Puhinaa ja puhkuntaa on kyllä, mutta mitään ei tapahdu.

Mietin, että voisin hakea jotain työtä kokonaan toiselta alalta. Sitten kuitenkin olen koulutettu opettaja ja se työ on minulle sen vuoksi helpoiten lähestyttävä. Palkallakin elää, vaikka toisin kuin Aboa, en todellakaan ihan sille tulotasolle pääse - jos edes töitä on. Opettajan paikkojakaan ei ole mitenkään laajalti avoinna, toisin kuin annetaan ymmärtää. Niitä on itse asiassa todella vähän.

Yksi vaihtoehto on keväällä tehdä mahdollisuuksien puitteissa enemmänkin töitä ja samalla yrittää väkertää opintoja, mutta sitten kun väikkäri pääsee vauhtiin, hakea tohtorikoulutettavan paikkaa ylioopistolta. Koiranhommaa sekin on, en kiellä, ja opettajan duuniin verrattuna jopa huonommin palkattua (tai ainakin sisältää henkilökohtaista lisää, josta muodostuu iso osa palkasta). Voisin pitää yliopistosta enemmän kuin peruskoulusta.

Rahaa on jostain kuitenkin saatava. Työttömänä on ikävä olla, sillä tukijärjestelmä loputtominen lomakkeentäyttöineen on puuduttava jo ajatuksenakin :S Varsinkin kun opettajansijaisuudet ovat ennalta-arvaamattomia ja jokaisesta tienatusta eurosta jää vain 50 snt käteen, kun tukia lyhennetään asiotulojen mukaan. Onneksi sijaisuuksista tienaa ihan asiallisesti, peruspalkkana lienee noin 25 euroa/opetustunti. Vuokran eteen saa silti tehdä viikon töitä ja sitten pitäisi elääkin jollain :S

No, kai se on odotettavissakin, että kun 18 vuoden opiskelun ja 5,5 vuoden yliopistoelämän jälkeen on aika siirtyä edes osittain työelämään tai ainakin elämään, jossa joudut kustantamaan kaiken itse, on pientä kriisiä tulossa. Niin taloudellisen selviämisen kuin itse uuden elämäntilanteenkin hallinnassa ja totuttelussa ja...huoh :)

Mietin monesti, kuinka köyhää elämä olisikaan ilman internetin tarjoamia tai sitten vain välittämiä taidemuotoja!