Like it, don't like, like it, don't like it, like it....

Huokaus.

Angsti ennen sijaisuuksia. En pidä opettamisesta on tulkintani.

Sitten menen kouluun ja se opettaminen on kivaa ja oppilaat ovat kivoja ja tykkäävät musta ja on semmonen olo, että osaa sen homman ja kaikki on vaa niin hellan lettas kivaa ja ihanaa.

Ehkä murehdinkin sitä, että oikeasti pidän opettamisesta, mutta tiedän, että olen niin "sinisilmäinen" ja luottavainen ja tavallaan kai tähän maailmaan heikko, että pelkään tykästyväni rankkaan työhöni niin paljon, etten osaa enää vetää sitä rajaa työn ja oman elämän välille. Ehkä, en tiedä....

Ehkä vain selittelen jotain...

"sori että oon tänään vähä tämmönen, mä oon oikeesti ihan kiva..."

Tyttö sanoi tuona ja otti kädestä kiinni kun kävelimme liikunnantunnilta luokkaan. Leidi veti vähän draamaa siinä pari tuntia ennen. Awww. Yksi tyttö tuli halaamaan päivän päätteeksi. Eräs poika, vähän sellainen reppana (aawww) sanoi, päätään päivän kolhineena, että "äiti on sanonu että ku aivoon tulee reikä niin tulee hulluksi". Pohdin siinä sitten, että onkohan lapsi kenties käsittänyt jotain väärin, vai onkohan äidillä vähän outo käsitys asioista.

"mä oon läski! kaikki haukkuu mua läskiksi! musta ei ikinä tuu mallia! mitä läskit muka tekee". Draamailijan itkuraivarit. Yritin siinä lohduttaa, mutta samalla oli menossa toisella puolella salia jalkapalloa, toisella sählyä, ainakin viisi oppilasta erilaisine ruhjeineen ja muutama vain muuten kiipeilemässä seinille.

"et oo todellakaan kuule lihava. piste! Alas sieltä seinältä, V pelaamaan siitä, no ei toi oo paha haava. Kuka suo haukkuu? Piiiip, korkea maila! rangaistuslaukaus! Jalkapallolaiset peliä!"

Tiesi taas tehneensä töitä, kun yritti seurata 10 eri asiaa samaan aikaan. Ja kas, liikunnantunnin jälkeen kun kysyin, kaikilla oli ollut kuitenkin hauskaa, jopa niillä parilla, jotka palasivat tunnille terkkarikäynnin jälkeen. No, kaikki kyllä liikkuivat, että mikäs siinä. Korvatulpat ensi kerralla. Tokaluokkalaiset ovat vapaana kuin elohopeaa...

Luokassa oli pysyvä avustajakin. Mukava nainen. Osasi suomen kieltä kohtalaisesti kyllä, mutta välillä ei mennyt ihan siten perille kuin olin tarkoittanut. Ja äidinkielentunnilla sain ohjastaa häntä joissain tehtävissä samoin kuin oppilaita. Hyvällä sanon, en pahalla :)

Yksi draamailijatyttö veti parut siitä, ettei saanut käsialaa läksyski (niin, on se kamalaa kun on noin kova motivaatio ;), joten sai jäädä sitä tekemään avustajan kanssa. Oli hauskaa kun palasin luokkaan ja oppilaan vieressä oleva avustaja säpsähti ja pudotti kynän kädestään. Hän muisti painokkaasti mainita, että tyttö kirjoitti kaiken itse :D. Hän taisi vähän avustaa, mutta ei kai se haittaa jos esimerkkiä näyttää. Hauska vain, että säikähti todella.

Luokan oma opettajakin pyöri jaloissa melkein koko ensimmäisen tunnin ja lässytti meikäläiselle. En aloittanut tuntia ihan niin kuin hän halusi, joten hän sitten päätti siinä ohjastaa koko ajan. Liian monta kokkia. Mukava nainen oli kyllä, mutta opettajia enemmän samaan luokkaan vasta, kun tuntee toisensa kunnolla. Muuten se on vähän kuin apukuski autossa: hiljaa tai ulos.

Tuolla koulussa olen ollut 2/3 tokaluokasta ja molemmat ovat suuria luokkia, mutta hyvin organisoituja ja oppilaat opetettu kurinalaisiksi. Naurattaa joskus ihmiset, jotka kitisevät tiukasta kurista. Fakta vain on, että täytyy olla tarkka ja ankara, mutta reilu kuri, jotta työskentely on mahdollista. Kuten sanottu, ovat tuon ikäiset kuin elohopeaa. Hiljaisuus on hiljaisuus, paikalla pysyminen on paikallapysymista. Ei mitään välimuotoja, vaan ankara kuri. Oppilaat oppivat sen oikeasti nopeasti ja kuin koirat (kyllä käytän tätä vertausta), he ovat tyytyväisiä kun sävelt ovat selvät kuten myös oma paikka.

Puhumattakaan siitä, että ajattelu vaatii rauhaa.

"Lujaa lempeyttä"

JA, PRKL, tokaluokan käsialavihossa oli esimerkkilauseena lause, joka alkoi: Hänen ääni oli...

Meinasin repiä peliverkkarini. MIssä vaiheessa possessiivisuffiksi on muuttunut kirjakieleenkin?! Minun vitun sonera prkl.