Mopsi's

Ensinnäkin, väsymys aiheuttaa euforiaa. Tieteellinen fakta. Empiirisesti olen itsekin tämän todennut.

Sen lisäksi olen onnistunut (avustettuna ;) avaamaan jonkin klikin itsessäni.

Nuo kun summaa:

=olen ollut viimeiset neljä viisi päivää käsittämättömän onnellinen, sellainen typerä virne naamalla koko ajan. Mikäs tässä ollessa :D

- - - - - - -

Ihmeellistä, miten deadline vaikuttaa! Jos ei ole mitään pakollista tehtävää, liimaantuu perse sohvaan aika tiukasti. Heti, kun iskee päälle Pakko (gradun valmistuminen, tässä tapauksessa), onkin energiaa sitten vaikka kuinka. Aamulla ensimmäiseksi aloittaa gradulla ja illalla lopettaa. Välissä ehtii bodailla, laittaa ruokaa, siivota, tehdä muitakin kouluhommia yms. Mistä tämä energia tulee ja ennen kaikkea, missä helvetissä se on silloin, kun sitä tarvittaisiin (?!?), vaikkapa ennen tenttiä tms.

No, gradu valmistuu hyöry päällä, mutta silti aika on rajallinen. Tulosten purkamisessa on hommaa, kun on vielä sekoitus kvalitatiivista ja kvantitatiivista (on siis tekstiä analysoitavana kuten myös tilastollisia juttuja laskettavana). Fakta on, että kun ei tutkimusta ole ennen tehnyt eikä metodikursseilla tullut kuunneltua aikanaan (kenen nyt tulisi, kun joku diskurssianalyysi tai chi-neliö -testi ei elämään sillä hetkellä mitenkään liity??), niin on kaikki opeteltava alusta. Siihen sitten vielä se tilasto-ohjelman käyttökin päälle. On joo duunia meillä.

Ihme on, että vaikka parin kanssa on tehty yhdessä pian kaksi vuotta tutkimusta (proseminaari ja sitten gradua), jaksetaan vieläkin nauraa ja pitää hauskaa. Suurimmat naurut ovat poikkeuksetta syntyneet omasta tyhmyydestä :D

"No, taas mentiin perse edellä puuhun..." on ehkä yleisin kommentti kirjoitussessioissa. Todettakoon kuitenkin, että kantapään kautta oppii tehokkaasti. Sitä varten gradua kai tehdäänkin, jotta opittaisiin tutkimuksen tekoa. Onneksi meillä on hauskaa tämän kanssa :D

Olen taas valvonut muutamia öitä aina aamu 6 tai 7 asti. Sunnuntaina ajattelin mennä ajoissa nukkumaan. Sänkyyn pääsin jo puolenyön aikaan. Ilo oli kovin lyhytaikaista: kiemurtelua ja vääntelyä, ei tule uni, kun join monta kuppia teetä ja otin iltapäivällä lyhyet päiväunet. Hyppään teen jäljiltä vessassa. Pari levotonta unenpätkää, painajaisia nekin.

Päätän luovuttaa 5.40, neljä tuntia ennen kuin kello ehtii herättää. Tietenkin heti ylösnoustuani alan haukotella sairaalloisesti :/

Unirytmin korjausyrityksen lisäksi päässäni menee niin monta käytännön elämän organisoitavaa, etten pysty rauhoittumaan:

>Opinnot ja gradu: pitäisi lukea ja tehdä, tiettyjä aikatauluja, mitä ehtii, mitä ei ja mitä Pitäisi ehtiä.

>Muutto Turkuun kesän aikana: Ihan hirveä määrä tavaraa minulla on, eikä varaa hommata yhtä leveää asumusta kuin nyt on. Täytyy tyytyä pienempään, mikä ei sinällään haittaa, kunhan asunto on kiva. Edessä siis asunnon etsiminen, vanhan irtisanominen, liian kaman myynti, loppujen varastointi ja pakkaus (ja kun ei ole sitä uutta asuntoa vielä, ei tiedä mitä tarvitsee), vuokratakuut, osoitteenmuutokset ja tietysti itse muuttaminen jne. jne. Missään nimessä ei ole halua tai varaa maksaa kahdesta asunnosta samaan aikaan.

>Kesätyöt: on töitä Raumalla, mutta koska, sitä en vielä tiedä ja sekös hankaloittaa edellä mainittua.

>Rahatilanne: No, kela haluaa helvetisti, mitään ei ole...rasittavaa, joskaan ei nyt epätoivoista, mutta kuitenkin...rasittavaa.

No ei pahaa, ettei jotain hyvääkin. Turussa pystyn opiskelemaan huomattavasti laajempaa skaalaa eri sivuaineita. Odotan vähän vilkkaampaa seuraelämää, varsinkin Rauman gay-scenen ollessa mitä on (=olematon). Olen kyllästynyt tähän materiamäärään, mikä minulla on, siitä on ihan vapauttavaa päästä eroon; miksi ihmeessä haalisin fyysistä painolastia itselleni, vaikka monet tavarat ihani a ovatkin ja monilla myös tunnearvoa. Jätän itselleni tärkeimmät, loput myydään tai pakataan sukulaisten nurkkiin odottamaan uutta tulemista.

Turussa on lisäksi noksu ja siitä pääsee edullisesti ja nopeasti Helsinkiin :D

Onhan tässä paljon muutakin odoteltavaa (kun vaan aikaa ja rahaa olisi myös): Noksun kanssa tarkoitus lähteä kesällä kiertämään Suomea, käydä jossain välissä Tallinnassa, mennä myymään kirpparille, käydä Helsingissä museokierroksella, pitää laadukkaasti päihtynyt viikonloppu, osallistua mahdollisesti Ranneliikkeen tapaamiseen (jossain) jne.

- - - - - -

Hengästyn, kun ei minulla koskaan ennen ole ollut näin paljon, tuota...noh, tulevaisuutta :)

- - - - - -

Toisinaan vaikeat asiat ovat itse asiassa sangen yksinkertaisia (elleivät sitten jopa säännönmukaisesti). Niitä ei ehkä vain itse näe liian läheltä katsoessaan. Siksi onkin mukavaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka katsovat vähän aikaa pää kallellaan ja sitten toteavat, että paidan napittaminen olisi helpompaa, kun paidan kääntäisi oikein päin.

No, ei näin ole minulle sattunut, mutta esimerkkinä kerroin. Itselleni on todettu muun muassa:

"Tarvitseeko meidän tutustua toisiimme ainaisen itsetutkiskelun ja syväluotaamisen kautta? Mitä jos vain juteltaisiin niitä näitä ja tutustuttaisiin toisiimme siten, vähän kevyempien aiheiden kautta. Ei olisi sitten aina ihan niin ahdistunut olo keskustelujen jälkeen."

"Etsit aina etsimällä jotain, josta voit pahoittaa mielesi vain, koska haluat olla ahdistunut."

"No, tarvitseeko ihmisestä ollakaan kiinnostunut sen erityisemmin? Joskus voi tutustua uusiin ihmisiiin vain sen takia, että tutustuu uusiin ihmisiin."

Tuossa eräitä katkelmia, tässä tapauksessa samalta ihmiseltä. Oikeassa on, vaikka sitä tässä onkin ehkä lukijan hankala ilman kontekstia ja minua tuntemattaan todeta.

Ensimmäiseen syyllistyn. Tosin, suhteen laatu on sellainen, että se aiheuttaa päänvaivaa, varsinkin "aloittelijalle", jos ihmissuhteissa nyt voidaan katsoa olevan kokeneempia ja vähemmän kokeneita; jokainen suhde kun kuitenkin on yksilöllinen. Angstaan, kun on huono olo enkä oikein tiedä, missä mennään.

Totta on myös se, että hakemalla haen asioita, joista huono olo tulee. Se johtuu taas siitä, että tulkitsen liian tarkkaan toisen sanomisia. Olen sanomissiani ja kirjoittamisissani tarkka, lyhytsanainen ja ylianalyyttinen, hän taas sangen impulsiivinen puhuen ja kirjoittaen mitä mieleen tulee. Usein siis tulkitsen jotain, jota hän ei ole edes sen pidemmälle ajatellut, aivan liian syvällisesti ja pitkään. Väärinymmärrykset ovat siis ainaista arkipäivää :) Yritän oppia suurentamaan sihtiä, etten takerru ihan kaikkeen.

Kolmantena tuo ihmisiin tutustuminen. Totesin olevani sellainen, että jos en kiinnostu ihmisestä tai koe (hyvänen aika sentään, kyynistä) hänestä olevan minulle mitään henkistä tai fyysistä hyötyä, etten hänestä kiinnostu. Mutta miksi en voisi tutustua ihmisiin siitä huolimatta, vaikka heihin ei sen suurempaa yhteyttä olisikaan, vain sen vuoksi, että uudet ihmiset tuovat uusia näkökulmia (joka toki voidaan nähdä hyödyksi ;). Pois liika hyöty- ja tehokkuusajattelu.

Ovat sinällään yksinkertaisia asioita, mutta kuvaavat hyvin tapaani lähteä KAIKKIA asioita tulkitsemaan negaation kautta. Äärimmäisen kuluttavaa, mutta se on tapa, jonka olen kotoa oppinut. Selkärangassa niin sanotusti. Ollapa positiivisesti ajatteleva ja elää ehkä jopa vähän pidempään sen ansiosta.

Opettelen siis uusia tapoja ajatella ja tarvitsen siihen niitä paidannapeista huomauttelevia: "äläs nyt, siinä tuopissa on itse asiassa vielä puolet JÄLJELLÄ...." :D

Näin, tulipa jotain kirjoitettua, selkä kipeänä ja pää väsymyksestä (ja epämääräisten päiväunien jäljiltä) hitaana ja sekavana :D

Noin, äiti teki asiasta ilmoituksen, kuulustelupöytäkirja on äiteen osalta tehty. Poliisi soittelee naapurille, jos eivät (poliisinkin mielestä selvää asiaa) myönnä, tulee kutsu kuulusteluun. Äiti oli ottanut valokuviakin ahkerasti, joista poliisi totesi asian suhteellisen selväksi ja äidillä on vielä todistajakin, mitä tulee auton sijaintiin milloinkin.

Hauskinta on se, että kun äiti naapurin kanssa asiasta oli neuvotellut (taas kerran, onhan homma jatkunut jo vuoden) ja kärsivällisesti olivat naapurin raahanneet katsomaan autoja, oli naapuri kovaan ääneen sanonut, että eihän hän edes takapenkiltä mitään koskaan ota! (lommot siis Audin takaovesta äiteen auton takaoveen). Huippuna tuon kommentin jälkeen, mies totesi ohimennen, että taitaa tulla kylmä yö JA OTTI LÄMMITYSJOHDON TAKAPENKILTA.

Äiti oli oman miehensä kanssa vähän ihmeissään, varsinkin kun naapurin mies ei edes tajunnut juuri sanoneensa, ettei KOSKAAN tarvitse mitään takapenkilta. Eivät sitten viitsineet asiasta siinä huomauttaa.

Pyhä yksinkertaisuus. Antaa katsoa, saako poliisi asiaan vipinää. Jos ei, menee asia seuraavaksi syyttäjälle. Homma taidettiin kirjata liikennerikkomukseksi ja saattaa tulla vahingonkorvausten lisäksi sakkoja, jos viranomaiset niin hyväksi katsovat. Aika kuseen saa itsensä naapurin äijä, kun on niin, no, suomalainen jääräpää.

Sivuhuomautuksena, poliisin pöytäkirjan kieli oli huolestuttavaa, niin asultaan kuin sisällöltäänkin. Viranomaisella luulisi olevan vähän parempi kielitaito. Varsinkin siinä vaiheessa, kun virallista paperia aletaan tulkita jossain.

On se kumma, miten aikuiset osaavat olla kusipäisiä! Lapset stressaavat välillä minunkin hermojani, mutta pääosin täysin tarkoittamattaan ja vieläpä hyväntahtoisesti.

Äitini naapurissa asuu insinööri työsuhdeaudinsa kanssa. Rivitalon parkkikatokset ovat hieman ahtaat. Mies on äidilleni huomauttanut auton pysäköimisestä, mutta fakta on, että ei äitini sitä enää yhtään kauemmas Audista saa, jos mielii itse päästä ulos ovesta.

No, ensimmäisen kerran, kun äiteen autoon tuli sinisiä naarmuja toiseen kylkeen (kas kummaa, audi on sininen...), meni äiti kysymään, että katos on näin käynyt. Mies ei myöntänyt! Käsittämätöntä, parkkikatoksessa tulee tasan Audin oven korkeudelle passeeliinsa saman värisiä naarmuja kuin Audi on.

Äiti antoi asian olla, ihmetteli vaan, että mikäs tässä nyt. Naarmuja on viimeisen vuoden aikana tullut lisää; mies ei myönnä mitään.

Naapuri on muutenkin ollut suhteettoman hankala. Olemme todenneet sen ehkä johtuvan heidän avioliittonsa tilasta; puretaan turhautumista sitten vaikka naapuriin. Ymmärettävää, mutta ei hyväksyttävää.

Huomenna äiti käy tekemässä ilmoituksen poliisille jo pian vuoden jatkuneesta kolhimisesta. Olisi naapurin kannattanut ehkä kuunnella äitiäni ajoissa - sitä naista ei kannata suututtaa.

Mies parka ;)

Mutta aivan käsittämätöntöntä, sen kerran kun olen miehelle puhunut, se soitti äitini ovikelloa. Kun avasin oven, ei edes esitellyt itseään saati sanonut hei, ilmoitti vaan, että tota autoa on siirrettävä heti, ja menee nurmikkokin pilalle. Ennen kuin ehdin mitään sanoa, äijä käänsi selkänsä ja lähti. Olin enenmmän kuin vihainen. Päätin, että seuraavalla kerralla otan opeotteen ja ehdotan käytöstapoja muistamista, jos minulta jotain haluaa. En ole miestä nähnyt kyllä sen jälkeen, harmi.

Aikuiset ovat sitten ihmeellisiä. Lapsellisia.

Elän ajassa omassa,
elämäni osat ajoissa omissaan,
hän omassa ajassaan,
erillään minusta.

Toisen hetki on toisen iäisyys,
kaikki tapahtuu ajassa,
toisella toisessa,
itsellä omassa.

Kaukana toisistamme,
ajoissamme erillämme,
eivät ole samat toiveemme,
jääköön haaveet ja lopettakaamme,
vaikka ovat voimakkaat tunteemme,
eläisimme toisillemme,
jos voisimme.

Jonkin toivoo kestävän loputtomiin,
toisen loppuvan pian,
joku kestää hetkisen, liian lyhyen,
toinen hetki taas venyy ja venyy yli siedettävyyden,
yhtä kaikki on aikamme rajallinen.

Siis miksi sen käyttäisin murehtien?

Vaikka en kykene lain olemaan iloinen...

- Sulkeudun vanhojen muurien sisään, suljen portit ja jätän ihmiset ulkopuolelle -

Olen mietiskellyt, sattuneesta syystä, miksi olen monogamisuuteen taipuva. En oikein pysty olemaan ja elämään "avoimessa" suhteessa. Olen päätynyt siihen, että kyseessä on turvallisuus, ainakin pääasiassa.

Onhan parisuhteessa kyse juurikin MEIDÄN kahden omasta jutusta, jota ei jaeta, eikä voikaan jakaa. Turvallisuus ja tieto siitä, ettei toinen (ainakaan toivottavasti) lähde vain jonkun muun matkaan tuosta noin, helposti, ilman siteitä. Vähän kuin laittaisi omaisuutensa jollaan, jota ei ole edes ohuella köydellä sidottu laituriin; kaikki voi mennä.

Ja sitten, välillä en tiedä löisinkö, kun R ottaa mukavan kuhertelun välissä esiin edelliset "ystävänsä" ja nykyisetkin - tosin kuulemma tällä hetkellä ei-aktviiviset, ei hän kehtaisi meikäläisen kanssa olla, jos jonkun muun kanssa samaan aikaan, kun olen kuulemma niin monogaminen. Hermohan siinä menee! Ei eksät kuulu sänkyyni!

Prkl...ja sitten se on niin heteroa välillä, ettei se helvetti tajua vihjeestä, että hei, turpa kiinni. Suoraakin olen kyllä sanonut, mutta....huoh...miehet....

Our lives,
as fragile as glass,
too often in pieces,
sharp as knives,
for us to piece up,
and move on with our lives.

Olen punnertaessani ja/tai leukoja vetäessäni ilmeisesti tehnyt liikeet liikaa selällä (ja unohtanut vatsalihasten osuuden). Tuloksena alaselkä on kipeä. Pienikin virheliike ja vihlaisee ikävästi. Sohvalta ja tuolilta noustessa täytyy olla oikein ajatuksella mukana, ettei vahingossakaan tee äkkiliikkeitä.

Vittumaista, mutta perspektiiviä siihen, millaista on liikkua paikat kipeinä; ei helppoa.

Ja sitten selän varmaan pitäisi antaa levätä, psyyke ei vaan anna periksi jättää harjoittelua...se viimeinen virhe varmaankin :/

Olen sitä paitsi ihan turvonnut viime viikon jäljiltä. Söin niin epämääräistä ruokaa ja oli muutenkin rytmi vähän eri. Olen varmaan lihonnutkin! Eieieiei...punnerran ja vedän leukoja, vaikka vittu väkisin.