Aikuisista (taas)

On se kumma, miten aikuiset osaavat olla kusipäisiä! Lapset stressaavat välillä minunkin hermojani, mutta pääosin täysin tarkoittamattaan ja vieläpä hyväntahtoisesti.

Äitini naapurissa asuu insinööri työsuhdeaudinsa kanssa. Rivitalon parkkikatokset ovat hieman ahtaat. Mies on äidilleni huomauttanut auton pysäköimisestä, mutta fakta on, että ei äitini sitä enää yhtään kauemmas Audista saa, jos mielii itse päästä ulos ovesta.

No, ensimmäisen kerran, kun äiteen autoon tuli sinisiä naarmuja toiseen kylkeen (kas kummaa, audi on sininen...), meni äiti kysymään, että katos on näin käynyt. Mies ei myöntänyt! Käsittämätöntä, parkkikatoksessa tulee tasan Audin oven korkeudelle passeeliinsa saman värisiä naarmuja kuin Audi on.

Äiti antoi asian olla, ihmetteli vaan, että mikäs tässä nyt. Naarmuja on viimeisen vuoden aikana tullut lisää; mies ei myönnä mitään.

Naapuri on muutenkin ollut suhteettoman hankala. Olemme todenneet sen ehkä johtuvan heidän avioliittonsa tilasta; puretaan turhautumista sitten vaikka naapuriin. Ymmärettävää, mutta ei hyväksyttävää.

Huomenna äiti käy tekemässä ilmoituksen poliisille jo pian vuoden jatkuneesta kolhimisesta. Olisi naapurin kannattanut ehkä kuunnella äitiäni ajoissa - sitä naista ei kannata suututtaa.

Mies parka ;)

Mutta aivan käsittämätöntöntä, sen kerran kun olen miehelle puhunut, se soitti äitini ovikelloa. Kun avasin oven, ei edes esitellyt itseään saati sanonut hei, ilmoitti vaan, että tota autoa on siirrettävä heti, ja menee nurmikkokin pilalle. Ennen kuin ehdin mitään sanoa, äijä käänsi selkänsä ja lähti. Olin enenmmän kuin vihainen. Päätin, että seuraavalla kerralla otan opeotteen ja ehdotan käytöstapoja muistamista, jos minulta jotain haluaa. En ole miestä nähnyt kyllä sen jälkeen, harmi.

Aikuiset ovat sitten ihmeellisiä. Lapsellisia.