Mopsi's

ettei väsymys, myöhäinen ajankohta, viini ja mesekeskustelu R:n kanssa ole hyvä yhdistelmä. Lähinnä turhaudun, vittuunnun ja masennun elämän sekaisuudesta.

Vittu

Lukiessani eri kirjoittajien blogeja, en voi kuin todeta eläväni ja eläneeni aika suojattua elämää, sellaista hyvinvoivaa keskiluokkaista lähiöelämää. Vanhemmilla on aina ollut töitä, ruokaa on ollut eikä rahasta puutetta, turvallisia aikuisia ja sukulaisia ollut paljon ympärillä. Olen saanut paljon asioita, mutta minulla on ollut myös rajat.

Toki isä joi, mutta vain viikonloppuisin ja suhteellisen harmittomasti. Vanhemmat tappelivat usein ja tekivät paljon töitä (varmaankin juuri sen takia, että kotona ollessaan tappelivat usein). Äiti opiskeli muualla aina välillä ja matkusteli ympäri maailmaa. Mutta em. huolimatta muistan jo lapsena ajatelleeni, että minulla on mukavaa ja turvallista, kun monilla luokkakavereilla oli vanhempia lama-Suomessa työttöminä. Olin paljon serkkujeni ja kummieni kanssa sekä yhden hyvän ystäväni kanssa; paita ja peppu -efekti oli meillä.

Kuten täälläkin olen valittanut, olen ilmeisesti elänyt kuitenkin paljon itseeni käpertyneenä, omassa maailmassani pääni sisällä, turvassa perheen ristiriidoilta (molemmat siskotkin muuttivat nuorina pois).

Nyt jotenkin kadun, etten ole kokenut pussikaljakännejä, seksuaalisia kokeiluja, ryhmätymistä yms. teininä. Tuntuu kuin olisin jäänyt paljosta paitsi, vaikka aikuiset aivoni toteavatkin, että tuskinpa vaan olen mitään varsinaisesti menettänyt kasvamalla rauhassa aikuiseksi ja aloittamalla vähän myöhemmin. Tuntuu vain, etten ole elänyt sitä "normaalia" nuoruutta ja olen jäänyt jostain kivasta paitsi. Homomaailmassakin alan olla jo ikäihminen mihinkään villeihin kokeiluihin, enkä ole ollenkaan varma, että perskänninen 24-vuotias kasvatustieteen yo on mitenkään hyväksyttävä näky (noin teini-iän kännikokeilujen takaisinottamisen merkeissä) :D

Sitten vittuuntuu, kun yrittää kaikkea saada kerralla näin vanhempana.

Eniten kaduttaa se, ettei minulla ole yliopistoaikaa ennen olevia ystäviä lainkaan. Se on surullista, sillä ystäväpiirini on pieni, joskin sitä hiljalleen yritän tässä laajentaa.

Onhan se niinkin, että toisten elämä näyttää aina paremmalta kuin oma. Mutta silti se näyttää...

Edit: Tosin Noksu totesi tuossa taannoin tästä asiastani, että ehkä on ihan hyväkin, etten ole ihan kaikkea kurjuutta kokenut elämässäni. Ehkä niinkin...

Olen väsynyt.

Viikko on mennyt ilman minkäänlaista omaa rauhaa. Rakastan seuraa ja muiden kanssa olemista, mutta vain, jos tiedän saavani olla ihan omassa rauhassani sen jälkeen. Viikko missä milloinkin, ja vielä niin, että joku asuu luonani, imee minusta kyllä energiaa aivan liikaa. Huomenna pitää vielä mennä töihinkin.

Fyysisesti ja henkisesti väsynyt, tosin ihan hyvällä tavalla. Olen juonutkin joka ilta jotain - ja meinaan juoda tänäkin iltana, kun ostin Turusta pullon hyvää argentiinalaista viiniä (tai no, en ole ko. rypäleestä tehtyä ennen maistanut, joten en tiedä onko hyvää ;).

Väsymyksen lisäksi olen muutenkin vähän sekaisin R:n vierailun jäljiltä. En tiedä mitä odotin, mutta sain ehkä enemmän kuin ajattelin saavani. Toisaalta en kuitenkaan saanut.

En pidä tuntemattomasta tulevaisuudesta tai siitä, että en tiedä mitä tunnen ja miksi, enkä varsinkaan siitä, että todennäköisesti lyön pääni seinään jossain vaiheessa. Onko elämän pakko olla kantapään kautta oppimista, häh?!

Dekadenttia elämää olemme viettäneet viimeiset neljä päivää, kunnes eilen bussiasemella R:n jätin.

Päivät olemme kierrelleet Raumaa, leikkineet turistia kameran ja kartan kanssa, tonkineet kirpputoreja ja erästä divaria, shoppailleet ja käyneet ulkona syömässä.

Iltaisin olemme nauttineet viiniä (saimme aikaan pienen gay-cat-fightin alkossa :D ) ja menneet ajoissa nukkumaan...

Aamut kummasti venyivät, kun molemmat ottivat neljäksi päiväksi lomaa elämästään ja vain olimme. Sängystä pääsimme ylös kahden tai kolmen aikaan iltapäivällä. Mikä kiire sieltä mihinkään on?

Hieman skitsofreeninen olo tosin jäi, kun olin itse kuvitellut olevani se toista surkeasti kaipaava. En ollut täysin yksin tunteeni kanssa. Päivien saatossa alkoivat yleistyä kommentit: sitten kun tulen seuraavaksi, voisin tulla jo keväällä, meidän täytyy mennä sinne ja tänne jne. Jotain on siis tulevaisuudessa edessä, mutta mitä ihmettä, sitä täytyy jäädä odottamaan.

Eilen, kun hänet asemalle vein, sain jopa halauksen. Mieheltä, joka ei ihastu ajatuksesta näyttää mitään läheisyyteen viittaavaa julkisesti :) No, onhan se hyväksytty tapa miehilläkin, mutta jotain teimme "väärin" sillä ohikulkenut nainen tuijotti minua kävellessäni autolleni.

Asemalta lähtiessäni totesin, että en todellakaan palaa yksin asuntooni. Eihän siellä ole enää näiden päivien jälkeen muuta kuin kylmät seinät ja pimeyttä. Ajoin siis Uuteenkaupunkiin ja takaisin Raumalle kaverin luo. Kotiuduin yhdeltä yöllä. Katsoin televisiota vielä kolmeen, ennen kuin sain kerättyä itseni ja kömmittyä yksin tyhjään, kylmään vuoteeseen. Huoh.

Luen proseminaarityötämme, kun pitäisi kypsyysnäyte kirjoittaa. Tuli vastaan lainaus tiimityöstä, joka toteutuu varmaan liiankin hyvin monilla työpaikoilla:

“There are four people named Everybody, Somebody, Anybody and Nobody. There was an important job to be done and Everybody was asked to do it. Everybody was sure Somebody would do it. Somebody got angry about that, because it was Everybody´s job. Everybody thought Anybody could do it but Nobody realized that Everybody wouldn´t do it. It ended up that Everybody blamed Somebody when Nobody did what Anybody could have done.”

Noinhan se yleensä on :D

Olen kiinnostunut miehistä, vaikka en näe mitenkään mahdottomana elämää naisenkaan kanssa. Rakastun kehen rakastun, ei se sukupuolta katso. Nyt olen kiinnostunut eräästä miehestä, vaikka en olekaan hirveän optimistinen tulevaisuuden suhteen.

Olen aina myös halunnut perheen (ainakin entinen minäni halusi suuren perheen, mutta olen muuttunut sen jälkeen, itse asiassa moni entinen "totuus" on muuttunut).

Heräsin tänään jostain syvältä tulevaan ajatukseen, että jos pariudun miehen kanssa, ne ehkä saa koskaan itselleni lapsia. Olen asian tajunnut, mutta en kuitenkaan. Siis nyt kun olen ensimmäistä kertaa sähläämässä ihmissuhteen kanssa, realisoituu se mahdollisuus, että saatan elää elämäni ilman biologisia lapsia. Tulevaisuuteni isoisänä jää siis valtiovallan armon varaan.

Kamala ajatus...

Haluanko elää ilman jälkikasvua? Onko mahdollista saada molempia ilman hirveää onnenkantamoista?

Raumalla sataa lunta, hienoiseksi ihmetyksekseni. Toivottavasti se pysyykin maassa, edes hetkisen, eikä muutu samantien ikäväksi sohjoksi ja loskaksi.

Perjantaina vein lehtiä taloyhtiön keräyslaatikkoon. Kannen avatessani, pisti silmääni ensimmäisenä kahden kolmen vanhan kirjan selkämykset lehtien joukosta. No, ensinnäkin kirjat eivät yleensäkään sovellu paperinkeräykseen ja toiseksi, ei ainakaan näin vanhat. Tutkailin kirjoja tarkemmin, kun olin ne raahannut asuntooni.

Ensimmäinen oli vuodelta 1953, Esko Aaltosen "Kuluttajat yhteistyössä. Suomen yhteisen osuuskauppaliikkeen vaiheet vuoteen 1917 ja katsaus edistymielisen osuuskauppaliikkeen toimintaan sen jälkeen. Yhteiskuntahistoriallinen ja sosiologinen tutkimus."

Kirja on hyväkuntoinen ja ajattelin, että tämähän on ihan "tieteellinen" lähdeteos ja sinällään voisi olla ihan yleissivistävä lukea läpikin. Eikö osuuskunnat kuitenkin ole vaikuttaneet aika paljon Suomessa (ja niitä on vieläkin olemassa?).

Toinen kirjoista on Alba des Céspedesin "Kielletty päiväkirja" vuodelta 1956. Romaani siis, päiväkirjamuotoon kirjoitettu. Kiinnostava nimi ja silmäilykin herätti kiinnostusta. Taidan tuonkin lukea.

Kolmas kirja oli vanhin ja valitettavasti selkämyksestään jo rikkikin. Se on vuoden 1908 suomi-ruotsi-sanakirja. Mielestäni sillä on jo 100 vuoden iän takia arvoa, joskaan en ole lingvistikko eikä minua kiinnosta, millaisia ovat olleet ruotsin ja suomen kielet 100 vuotta sitten. Säilytän kirjan kuitenkin, koska se on vanha ja hieno.

Kirjoista huomaa, että aikanaan kirjat tehtiin kestämään ja luettavaksi useamminkin kuin kerran. Ei vanhoja kirjoja saisi heittää pois. Niissä on tallennettuna meidän historiaamme ja kullttuuriamme. Heitämme pois ihmisen luomaa pääomaa!

Sitä paitsi, vanhat kirjat ovat kauniita, niillä on minulle myös esteettistä arvoa :)

Hani tulee huomenna Raumalle.

Muutama päivä rakentavaa keskustelua ja...