Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Tänään kirjoitan kasan ajatelmia pinnallisuudesta. Ihan vain siksi, kun muutkin bloggaajat ovat sitä miettineet, ja sen inspiroimana mäkin aloin ajatella. Pinnallisuuteen littyviä juttuja on lähiaikoina miettinyt ainakin Mary Bell, jonka blogista pidän paljon vaikken aina olisikan samaa mieltä, ja StellaGRRRR, jonka blogia luen edelleen, vaikken olekaan oikeutettu sitä kommentoimaan.

Itse tarkoitan pinnallisuudella sitä, että on ulkonäkö-, maine-, julkisuus-, ura- tai rahakeskeinen. Ja keskeisyydellä taas tarkoitan sitä, että arvottaa itseään ja muita ihmisiä sen - uran, rahan, ulkonäön - mittareilla. Ulkonäöstä puhuttaessa ei musta ole merkitystä sillä, onko ihmisen maku persoonallinen vai länsimaista keskiarvoa. Sillä on merkitystä, mittaako itseään ja läheisiään ulkonäkökriteerein. Mitä enemmän mittaa, sen pinnallisempi on, mitä vähemmän mittaa, sen vähemmän pinnallinen.

Pinnallisen kuvan saa ihmisestä, joka puhuu ulkonäöstä usein, ja varsinkin jos vertailee ihmisiä keskenään. Itseään muihin, muita itseensä, kavereita toisiin kavereihin. Kommentoi tuntemattomia turuilla ja toreilla. Mä en tykkää sellaisesta tavasta ihmisissä, mutta toisaalta en pidä hurskastelustakaan. Ihmisellä on silmät siksi, että niillä voi katsella, eikä musta ole ihan viisasta vaatia, ettei näkemästään saisi olla mitään mieltä. Mielipiteiden tärkeysjärjestys kyllä kertoo ihmisen persoonasta.

Yksi ystäväni osui musta asian ytimeen sanoessaan, ettei häntä haittaa, jos ei kelpaa jonnekin tai jollekulle ulkonäkönsä tai ikänsä vuoksi. Silloin voi edes syyttää toista pinnallisuudesta. Mutta mitä tehdä sitten, kun tulee hylätyksi luonteensa vuoksi? Se ei ehkä ole pinnallista, mutta tuntuu paljon pahemmalta juuri siksi.

Pinnallisuudesta vapaata ihmistä ei kiinnosta miltä kukin näyttää. Se, että sattuu pitämään lihavuutta, isonenäisyyttä tai syyläisyyttä esteettisenä, ei taas ole mitenkään erityisen jaloa tai syvällistä. Se on pelkkä makuasia.

Omaa pinnallisuuttani en oikein osaa arvioida. Raha tai ura eivät kiinnosta mua, sen tiedän ihan varmaksi. Ulkonäöstä en osaa sanoa, siinä suhteessa oon päässyt niin helpolla. En mä erityisen paljoa aikaani kuluta peilin edessä tai koristellen itseäni, mutta se johtuu ehkä kuitenkin enimmäkseen vain siitä, että omat kauneuskäsitykseni ja oma ulkonäköni eivät eroa toisistaan liikaa. Ja niissä asioissa, missä eroavat, ei mitään ole tehtävissä. Jos mulla olisi hiirenharmaat hiukset, kuluttaisin enemmän aikaani niitä värjäten, kuin mitä nyt oon tehnyt. Jos olisin kaljuuntunut, voisin haluta hiussiirteitä. Jos hampaissani olisi tummentumia, tahtoisin käydä valkaisussa. Se, etten ole joutunut keskittymään tuollaisiin asioihin ei vapauta minua pinnallisista ajatuksista, se tekee musta vain onnekkaan.

Kuten moni muukin, mäkin pidän siitä, että muuten kauniissa kuoressa on jokin epätäydellisyys tai särö. Toisaalta vakavasti yleisen kauneuskäsityksen vastaiset kasvot saattavat herättää mussa suuria hellyyden tunteita. Mutta ei sekään ole jaloa. Sehän on päinvastoin juuri sitä, että tunnistaessani jonkin ihmisen kauneusrajoitteiseksi, mussa herää sääli ja sen synnyttämänä lämpimät tunteet. Oikeastaan se, minkä koen hellytenä onkin siis koppavuutta, yläpuolelle asettumista.

Onneksi sitä tapahtuu hyvin harvoin.

Mua ei ole koskaan sanottu pinnalliseksi. Ei ainakaan vasten kasvojani, sitä en tiedä, mitä selkäni takana puhutaan. Se voi johtua joko siitä, etten ole sitä, tai sitten siitä, että ihmiset joiden seurassa liikun ovat pinnallisempia kuin minä, eivätkä arvostele siksi. Vuoren vieressä kivi ei näytä niin suurelta kuin hiekan seassa, eikä vuorikaan näytä pahalle vuorikiipeilijän silmin. Mun bestiksiini kuuluu muunmuassa valokuvaaja ja stylisti, näyttelijäopiskelija ja tanssija. Estetiikasta nauttivia ihmisiä. Ehkä se kertoo musta enemmän kuin minä itse.

En kiellä olevani esteetikko. Kauniita asioita voi tuijottaa pitkäänkin, ja kyllä mä tiedän ihan tasan ja tarkalleen, millaiset seikat ihmisessä tekevät hänestä silmissäni kauniin. Hirvittävän pinnalliseksi en silti tunnustaudu minäkään, juuri siksi, että esteetikkona ystävystyn helposti toisten esteetikkojen kanssa sen sijaan, että etsisin ystäviksi esteettisiä ihmisiä. Enkä mä tarkoita että ystäväni olisivat erityisen epäesteettisiä, vaan sitä, että se ei ole musta tärkeää ovatko vai eivät.

Vaikka toisista ihmisistä tai toisten elämästä ei koskaan voi tietää faktoja kovin tarkalleen, on mulla silti taipumus luokitella jotkut perustelut tekosyiksi. Mun on esimerkiksi vaikea uskoa, että ketään kutsuttaisiin usein pinnalliseksi vain siksi, että hän on kaunis. Eihän pinnallisuus ole pintaa, kauneutta tai näköä, vaan käyttäytymistä. Se on samanlainen itsensä ylentämisen oikotie kuin on ajatella kaikki kritiikki kateudeksi.

Toisinaan tuntuu, että juuri ne ihmiset, jotka tuntevat itsensä useimmin väärinymmärretyiksi ovat heitä, joiden motiiveja muut ymmärtävät paremmin kuin he itse. Virheensä kaikissa.

Mä luulen aika monen erilaisuutta kaihtavan homon tuntevan erilaiset seksuaalisuuden toteuttamistavat uhaksi niiden syntisen leiman vuoksi. Helposti tulee ajatelleeksi, että irtoseksi on valinta käyttäytyä moraalittomasti. Mutta miten pitkälle se todella on valinta? Tietenkin jokainen teoriassa päättää aina, harrastaako seksiä vai ei, ja jos niin missä, miten ja kenen kanssa. Homona pitäisi toisaalta ymmärtää sekin, että se, mistä ja kenestä pitää ei ole mikään suora valinta, vaan siihen vaikuttavat paljon monimutkaisemmat tekijät. Valinta on ainoastaan se, toteuttaako halujaan vai eikö toteuta. Eikä ihan yksinkertainen valinta ole sekään. Selibaatti ei kertakaikkiaan sovi kaikille. Miksi kieltäytyä jostain, mitä oikeasti kaipaa, jos sen toteuttaminen ei loukkaa kenenkään oikeuksia?

Puskaseksiä voivat käydä harrastamassa sellaisetkin miehet, jotka vain kaipaavat seksiä ja kokevat sen helpoksi tavaksi. Sellainen ihminen todella valitsee, sillä jokin toinenkin paikka tai tapa voisi olla hänelle aivan samanarvoinen. Toisaalta on aina niitäkin, jotka pitävät nimenomaan seksistä ulkona, nimenomaan ryhmäseksistä, nimenomaan anonyymistä seksistä, ja jotka valitsevat vain sen, toteuttavatko itseään vai pidättäytyvätkö. Joillekin pidättäytyminen voi olla oikea vaihtoehto, jollekin se voi aiheuttaa samanlaista angstia kuin itsensä kieltäville kaappihomoille aiheutuu julkihomoista.

Kun olen itse ollut elämästäni sinkku vain muutaman kuukauden sen jälkeen kun kasvoin seksuaalisuuteeni, olisi helppo tuomita irtoseksin harrastajat moraalittomina. Pitää sitä syntisyytenä, johon Minä en Koskaan Sortuisi. Mutta eihän se olisi totta. Mä elän parisuhteessa, koska nimenomaan tahdon elää parisuhteessa, ja sitä haluani oon toteuttanut niin estottomasti, etten ole ehtinyt sinkkuna vanheta. Elän parisuhteessa myös siksi, että mulla on käynyt hyvä tuuri ja olen aina vetänyt puoleeni nimenomaan sitoutumishaluisia kundeja. Mutta siitähän mun pitää olla kiitollinen, ei ylpeilevä. Kun kaikista sitoutumishaluistani huolimatta oon ehtinyt sänkyyn kuitenkin jo kahdentoista kundin ja miehen kanssa, en edes uskalla ajatella, miltä seksitilastoni näyttäisivät, jos olisin koko tämän ajan ollut sinkku. Tai miltä ne näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua, jos en vieläkään olisi löytänyt ketään. Miltä minä näyttäisin moraalinvalvojien silmin, jos olisin sinkkuna sekstaillut yhtä usein kuin nyt oon parisuhteessa?

Sinkkuus voi olla valinta, parisuhde ei koskaan ole pelkästään sitä. Siihen kun tarvitaan kaksi.

Jotkut ihmiset voivat elää seksittä helposti, joillekin se on valtavan vaikeaa. Tärkeintä on tunnistaa se, mitä todella haluaa ja mitä todella tarvitsee. Olisi paljon enemmän väärin sitoutua monogamiseen parisuhteeseen siksi, että niin on "oikein" tehdä, vaikka oikeasti ei muuta haluaisi kuin olla villi, vapaa ja etsiä kokemuksia. On paljon parempi, että vapaudenkaipuuta kokevat vapautuvat keskenään, kuin pakottaa heitä parisuhteeseen. Silloin uhreja olisivat suhteen molemmat osapuolet.

Yleiseen irtoseksin ihailuun en usko. Sellaiseen, joka ajaisi vastaavasti pusikoihin ne, jotka eivät sinne emotionaalisesti sovi. Jokainen voi kuitenkin todella tuntea vain itsensä, siksi ulkopuolinen ei voi tuomita kenenkään toisen tekoja. En minä voi tietää, kuka on pusikossa tai homosaunassa silkkaa moraalittomuuttaan, kuka vapauden huumassa ja kuka siksi, että se on hänen todellinen luontonsa, valitsematon ja pyytämättä itseen kasvanut.

Miten voisin arvottaa muiden motiiveja, kun en tunnista edes omiani?

Se, että mun haluni ja himoni ovat aika peruskamaa, ei tee musta erityisen moraalista. Sehän tekee musta nimenomaan estottoman omien halujeni toteuttajan, jonka pitäisi ymmärtää sama muissa. Jostakusta sama käytös voi tehdä moraaliin uskovan kieltäytyjän, mutta eikö muiden tuomitseminen siitä, mitä itsekin haluaisi, mutta ei voi itselleen sallia, ole lopulta pelkkää kateutta ja estoisuutta?

Aluksi tuntui vähän orvolta olla laivalla yksin.

Mulla on töitä Tukholmassa, projekti jonka alku on siirtynyt ja venynyt, mutta vihdoin jotain näyttäisi alkavan. :) Mä kävin paikanpäällä näyttäytymässä päätösten tekijöille, mutta rakas ei päässyt mulle matkaseuraksi. Loppujen lopuksi oli ihan hyvä kokemus olla reissussa itsenäisesti.

Laivalla kävin syömässä, shoppailemassa ja bongailin homoja. Niitä löytyi kolme paria. Kävin laulamassa karaokessa Päivänsäteen ja menninkäisen Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan innoittamana ja Frederikiä ihan kurillani. Kävin hakemassa ruutu- ja raitapaitamiesten vaimoja tanssiin, joka oli ehdottomasti hauskinta koko illassa. Joidenkin kanssa juteltiin pidempäänkin. Ruutu- ja raitapaitamiehet eivät tuntuneet pahastuvan, mä oon kai riittävän nuori ja riittävän sukupuolineutraali, etten tunnu uhalta tai kilpailijalta, ja rouvat tuntuivat olevan mielissään. Mielissään siitä, että haetaan ja siitä, että pääsee tanssimaan. En nähnyt muiden hakevan ketään.

Myöhemmin discossa eksyin ikäiseeni seurueeseen, jossa join kunnes alkoi väsyttää. Yhden tytön kanssa vaihdettiin numerot ja mese-osoitteet. Aamuyöllä me istuttiin kahdestaan ikkunalaudalla käytävän varrella katsellen vettä, juteltiin ihmissuhteista ja halittiin.

Takaisin hyttiin suunnistaessa olin jo niin humalassa, että laivan käytävät olivat kapeutuneet ja keinuvat. Puolisammuneena oli helppo nukahtaa hytissä yksin. Sitä en kotona osaa, yksin nukahtamista.

Aamupalabuffetissa oli täyttä. Mä istuin yksin kahdeksan hengen pöytään, se oli ainut kokonaan vapaa pöytä, enkä tahtonut tuppautua kenenkään seuraan. Mun seuraksi tuli perhe pienen vauvan kanssa, jota mä sain vuorollani hyssyttää sylissä. Pelkkää vauvaa, en sentään koko perhettä. :) Hän oli suloinen. Mä kerroin meille tulossa olevasta pienestä ja mietin vasta myöhemmin laivasta ulos kävellessä, että mitähän olin mahtanut puhua ja miten. "Mun ja mun siskon vauva" voi kuulostaa vähän oudolle vieraissa korvissa.

Mä oon keksinyt, miksi tunnen niin korkean muurin itseni ja akateemisuuden välissä. Ei kyse tietenkään ole opiskelusta tai tiedosta itsestään, kyse on ilmapiiristä ja ihmisistä. Enkä mä tietenkään tiedä sitäkään, millainen ilmapiiri yliopistoilla vallitsee. Kyse on ihmisistä ja ihmisten tavoista kertoa. Eikä sittenkään tietenkään kaikista akateemisista ihmisistä, vaan nimenomaan niistä muutamista kohtaamistani ihmisistä, jotka tuntevat suurta tarvetta mainostaa akateemisuuttaan. Eivät kaiki tunne.

Mä ymmärrän kyllä, miksi he tuntevat. Ymmärrän, että juuri sillä tietyllä tavalla ajattelevat ja kertovat ihmiset löytävät kotinsa ja kaltaisiaan juuri niistä ympyröistä. Mutta se juuri tietty tapa on samalla se tekijä, jota mun on vaikea ymmärtää, johon on vaikea samaistua ja jonkalaiseksi en itse tahdo tulla.

Joidenkin korvissa analyyttisyys ja asiallisuus kuulostavat objektiivisilta, mutta mun korvissani ne kuulostavat kylmiltä ja tärkeileviltä. Mä inhoan sitä, kun huomaan omassa puheessani opettavan ja analyyttisen soinnin. Tahdon vain kysellä, en koskaan opettaa.

Sanojen täsmällisesti määritellyillä merkityksillä voi olla paikkansa väitöskirjatilaisuudessa, mutta ei sosiaalisuudessa. Sosiaalisuudessa merkittäviä ovat sanojen sävyerot ja syyt sille, miksi juuri sellaisen sävyn sisältävät sanat on koettu parhaiksi valita. Merkitäviä ovat luodut tunnelmat ja käytetyt tunnesanat, sekä suorat, että tunteisiin vetoavat ylisanat. Sosiaalisuus on oman kokemuksen jakamista, ei faktatiedon siirtämistä.

Lähes kaikki mua lähellä olevat ihmiset ovat jollain tavalla luovia. Mä koen kodikseni ympäristön, jossa ei yritetä opetella täsmällisyyttä, vaan rikkoa sitä uusin keinoin, saada aikaan jotain ihan muuta kuin alkutekijöistä olisi voinut olettaa. En halveksu loogisuuden merkitystä yhteisen ymmärryksen luomisen taustalla, en vain koe, että sen pitäisi olla kaikki. En tahdo rajata maailmaani siihen, mikä on, vaan kurottaa kaikkialle, mitä se voisi olla.

En tahdo tulla atominhalkojaksi, mutta silti olen kiinnostunut siitä, mitä atominhalkaisija on saanut selville. Tieto sellaisenaan on kiinnostavaa. Mua vaan pelottaa mennä sen atominhalkojan luo kyselemään tyhmiä, jos vastassa on sellainen tunnekylmyyden seinä, joka mun mielessäni tiedeyhteisöjä ympäröi.

Hyvä kuuntelija on sellainen, joka kuuntelee mitä toinen sanoo, sen sijaan että yrittäisi arvailla miksi.

Mä kirjoitan tähän perään ajatelman, joka jo kerran sai rajun tuomion itsekkäänä mietteenä ja hyökkäyksenä toisten ihmisten todellisuustajua kohtaan. Oon väännellyt ja käännellyt sitä mielessäni monta kertaa, mutta väitettyjä elementtejä en löydä vieläkään. Tässä se nyt on, uudelleen:

Salaisuudet ovat sitä, kun oma todellisuus ei kohtaa ulkomaailman kanssa, vaan väliin rakentuu seinä.

Kauppakeskuksesta poimimaani esitteeseen peliriippuvuudesta oli kirjattu useita tunnusmerkkejä, joista hauskan harrasteen muuttumisen riippuvuudeksi voi tunnistaa. Yksi niistä oli salailun alkaminen. Jos pelaamisen määrä ylittää rajan, josta on valmis kertomaan läheisilleen, on pelaajalla ongelma.

Sama pätee tietenkin kaikkiin riippuvuuksiin. Syömähäiriöstä kertoo se, että toisten nähden lähes paastoaa ja kotona syö ja syö. Tai toisten nähden syö ja yksin ollessaan oksentaa. Ei tahdo kertoa lääkärille kuinka paljon alkoholia oikeasti kuluu. Keksii selityksiä isolle lääkemäärälle apteekissa. Pitää oman todellisuutensa itsellään ja ajattelee olevansa ainut, joka tilanteen ymmärtää. Siksi muille ei tarvi kertoa. Muiden mielipiteitä ei tarvi kohdata. Ja niin väliin kasvaa salailun pienistä, itselle oikeutetuista selityksistä seinä.

En mä asetu kenenkään selitteiden yläpuolelle. Joskus läheiset voivat nähdä tilanteen objektiivisemmin kuin ihminen itse, joskus läheiset tahtovat vain toteuttaa omia käsityksiään oikeudesta toisen kautta. Joskus salaisuuksille on hyvä syy.

On ymmärrettävää, että homo tahtoo olla kaapissa. On myös ymmärrettävää, kun homo tahtoo kaataa seinät ja tulla ulos, vaikka se näyttäisi lähes itsetuhoiselta tuomitsevassa ilmapiirissä. Kukin tietää itse mitä pelkää eniten, seinän taakse salaisuuksiinsa katoamista vai toisten avointa vihamielisyyttä.

Mäkin valitsen mielummin vihamielisyyden.

Toisten tuomiokin voi kasvaa muuriksi, mutta se on parempi kuin itse pystytetty ja omin käsin ylläpidetty seinä. On parempi olla rehellisesti huono kuin valheellisesti hyväksytty. On parempi antaa muiden tuomita ja olla itse vapaa. On parempi kohdata oma todellisuutensa muissa ihmisissä kuin antaa sen kasvaa omaan suuntaansa vailla kontrollia.

Ihmiset ovat toisilleen peili. Itsensä näkee vasta toisissa, mutta se ei tarkoita, että he ovat aina oikeassa. Hekin joutuvat kohtaamaan omat tekonsa sinussa.

Jos kohtaavat. Tai ehkä oikeuttavat oman kantansa pienin selityksin ja hukkuvat pois niiden keskeltä, jotka eivät kuitenkaan pysty ymmärtämään.

Mä tahdon oman peikon.

Kateus ei ole tunne.

Kateus on motiivi, joka saa tuntemaan inhoa, vihaa, kiukkua, turhautumista jotakuta sellaista kohtaan, jolla on jotain, jota hän ei - minun mielestäni - ansaitse ollenkaan.

Kateutta on valtavan vaikea tunnistaa itsessään. Siitä on olemassa tyhmääkin tyhmempi sosiaalisuuden kirjoittamaton sääntö; tunnista kateus kaikissa, joiden kanssa et tule toimeen, mutta älä koskaan myönnä itsessäsi. Ei mullekaan tuu mieleen monia kertoja, jolloin olisin sen huomannut itsessäni. Ei tule mieleen kuin yksi, vaikka olen täysin varma, ettei se ole lainkaan ainoa.

On vaikeaa myöntää, varsinkaan peilikuvalleen, että omat tunteet olisivat epäreilujen motiivien synnyttämiä. Niinhän käy vain pahoille ihmisille.

Kuitenkin on aivan eri asia olla vihainen asialle tai ilmiölle, sille miksi väärät ihmiset saavat liikaa. Ja on kokonaan toinen juttu olla vihainen ihmiselle, joka sai sen, jota minä olisin halunnut tai joku muu paremmin ansainnut, ja sai sen - ihan selvästi - epäreiluin keinoin tai aivan liian ylenpalttisesti.

Mä en ennen pitänyt Uma Thurmanista. Se ei johdu oikeastaan hänesta itsestään - mitäpä mä hänestä tietäisin - se johtuu siitä, että musta Uma Thurman ei ole kaunis.

Kuulostaa ihan hullulle, koska enhän mä ketään ole koskaan ennenkään laittanut mustalle listalle siksi, ettei hän näytä sille, mikä mua mielyttää. Enkä varsinkaan koskaan myöntäisi tehneeni niin.

Mutta ei se ihan suoraan siitä johtunut nytkään. Siitä se johtui, että musta hän ei ole kaunis, ja aina häntä kuulee kuitenkin kehuttavan. Niin että minusta hän alkoi näyttää ylpeältä. Että se varmaan nyt luulee olevansa jotain, mitä aina sanotaan, ja mistä minä olen ihan eri mieltä. Aivan kuin se voisi vaikuttaa siihen mitä ihmiset puhuvat, tai aivan kuin olisi väärin ilahtua siitä, että joku kehuu ja sanoa Kiitos. Aivan kuin se kertoisi jotain hänestä.

On aika helppo myöntää olleensa kateellinen Uma Thurmanille huomiosta, vaikeampaa tunnistaa sitä ketään läheistä kohtaan. Enkä mä tunnistakaan. Muistan muutaman kerran, kun oon ollut melkein kateellinen ja sitten huomannut, ettei faktojen kertominen omasta elämästä joka menee hyvin, ole ylpeyttä yhtään enempää kuin faktojen kertominen elämästä, joka sujuu huonosti. Mutta ainakin tiedän, että mulla on kateuteen taipumus, ja että sitä kannattaa tarkkailla aina, kun joku ihminen alkaa kiukuttaa.

Tunnistaako muut?

Mun tekisi mieli osallistua luovan kirjoittamisen kurssille, mutta en tiedä kehtaanko. En oo kirjoitellut muuta kuin blogia ja eroottisia tarinoita, mutta haaveilen siitä, että osaisin rakentaa pitkän kertomuksen. Tarinan rakentaminen ei vaan oo yhtään mun vahvoja puolia.

Tarinan rakennusneuvojen lisäksi olisi kiva saada rajat sille, miten paljon sanoja ja välimerkkejä voi käyttää ihan huoletta väärin ja hylätä kaikki äidinkielen säännöt omiin tarkoituksiinsa ja tunteisiinsa ja rytmeihinsä sekoittaen, ja milloin se alkaa näyttää pelkästään kömpelöltä.

Ei mua mietityttäisi osallistua, jos olisi niin kuin helposti ajattelisi. Että niitä asioita opetellaan, joissa on heikko. Mutta oikeasti se ei mene niin. Oikeasti se menee niin, että ihmiset keskittyvät vahvuuksiinsa, eiväthän nuottikorvattomat ala soittaa tai fyysisesti kömpelöt tanssia, kielipäättömät opiskella hepreaa tai käytännön ihmiset filosofiaa.

Vaikka harrastukseen kävelisi suoraan pystymetsästä niin siellä tulee äkkiä tyhmä olo jollei ole riittäviä taipumuksia oikeaan suuntaan. Mä aion ensin soittaa kurssin vetäjälle ja kysyä kuinka kokeneita muut kirjoittajat ovat.

Kirjailusta tuli mieleen, että mä luin keskustelupalstalla suositellun Ennen päivänlaskua ei voi. Lämpenin sille hitaasti, kirjailijan tapa käyttää sanoja ei ollut sellainen johon olisin rakastunut heti, sitten vasta jossain melkein puolessa välissä aloin lämmetä. Sitten lämpeninkin kerralla kuumaksi asti, tarina oli ihanasti mukaansa kietova ja nyt mulla on kesken saman kirjailijan novellikokoelma ja sen jälkeen on pakko ekan kirjan innoittamana lukea Pessi ja Illuusia, jota en oo koskaan lukenut sen klassikkostatuksesta huolimatta. :)

Mun lähipiirissä on menossa taas stressibuumi. Kaikille tapahtuu kaikkea pahaa yhtä aikaa. Yhden jos toisenkin parisuhteet ovat rakoilemassa ja kaksi paria on jo eronnutkin. Yhdeltä kuoli lähisukulainen, yhden läheinen yritti itsemurhaa.

Toisaalta on hyvä, jos hän malttaa vihdoin pysyä erossa hänestä, joka ei koskaan opi kohtelemaan hyvin.

Tänään on juhannusaatto. Mökki odottaa.

Hauskoja juhlia kaikille!

Ilmoitettakoon tässä vaiheessa, että me ei olla tulossa blogitapaamiseen. Ei mua haluta tapella eikä huomaavaisuudesta muita kohtaan innosta kumpikaan vaihtoehto joka siellä voi odottaa, ja kun siihen ei mitään muutosta näytä tulevan, niin en jaksa enää yrittää. Olkoon sitten tältä kesältä.

Tarjous "tehdä jotain" jos järjestelyapua tarvitaan on yhä voimassa. Sellaista mitä voin tehdä Helsingistä käsin.

Harkinta-ajan jälkeen me ollaan lähdössä juhannukseksi taas mökille, pitkästä aikaa. :) En mä oikein uskaltanut sitä suoraan ehdottaa, kun päätökselle olla menemättä enää oli painavat syynsä mussa itsessäni, mutta rakas tietää että halusin ja kun häirikkö ei ole menossa, niin se sitten sanoi, että voidaan me mennä.

"Voidaan me mennä" oli aika hauskasti sanottu kun ottaa huomioon etten ollut ehdottanut mitään. :) Ehkä anovat katseet ei jääneet huomaamatta.

Sanatonta kommunikointia. Onneksi se edes joidenkin kanssa toimii.