Pinnalla

Tänään kirjoitan kasan ajatelmia pinnallisuudesta. Ihan vain siksi, kun muutkin bloggaajat ovat sitä miettineet, ja sen inspiroimana mäkin aloin ajatella. Pinnallisuuteen littyviä juttuja on lähiaikoina miettinyt ainakin Mary Bell, jonka blogista pidän paljon vaikken aina olisikan samaa mieltä, ja StellaGRRRR, jonka blogia luen edelleen, vaikken olekaan oikeutettu sitä kommentoimaan.

Itse tarkoitan pinnallisuudella sitä, että on ulkonäkö-, maine-, julkisuus-, ura- tai rahakeskeinen. Ja keskeisyydellä taas tarkoitan sitä, että arvottaa itseään ja muita ihmisiä sen - uran, rahan, ulkonäön - mittareilla. Ulkonäöstä puhuttaessa ei musta ole merkitystä sillä, onko ihmisen maku persoonallinen vai länsimaista keskiarvoa. Sillä on merkitystä, mittaako itseään ja läheisiään ulkonäkökriteerein. Mitä enemmän mittaa, sen pinnallisempi on, mitä vähemmän mittaa, sen vähemmän pinnallinen.

Pinnallisen kuvan saa ihmisestä, joka puhuu ulkonäöstä usein, ja varsinkin jos vertailee ihmisiä keskenään. Itseään muihin, muita itseensä, kavereita toisiin kavereihin. Kommentoi tuntemattomia turuilla ja toreilla. Mä en tykkää sellaisesta tavasta ihmisissä, mutta toisaalta en pidä hurskastelustakaan. Ihmisellä on silmät siksi, että niillä voi katsella, eikä musta ole ihan viisasta vaatia, ettei näkemästään saisi olla mitään mieltä. Mielipiteiden tärkeysjärjestys kyllä kertoo ihmisen persoonasta.

Yksi ystäväni osui musta asian ytimeen sanoessaan, ettei häntä haittaa, jos ei kelpaa jonnekin tai jollekulle ulkonäkönsä tai ikänsä vuoksi. Silloin voi edes syyttää toista pinnallisuudesta. Mutta mitä tehdä sitten, kun tulee hylätyksi luonteensa vuoksi? Se ei ehkä ole pinnallista, mutta tuntuu paljon pahemmalta juuri siksi.

Pinnallisuudesta vapaata ihmistä ei kiinnosta miltä kukin näyttää. Se, että sattuu pitämään lihavuutta, isonenäisyyttä tai syyläisyyttä esteettisenä, ei taas ole mitenkään erityisen jaloa tai syvällistä. Se on pelkkä makuasia.

Omaa pinnallisuuttani en oikein osaa arvioida. Raha tai ura eivät kiinnosta mua, sen tiedän ihan varmaksi. Ulkonäöstä en osaa sanoa, siinä suhteessa oon päässyt niin helpolla. En mä erityisen paljoa aikaani kuluta peilin edessä tai koristellen itseäni, mutta se johtuu ehkä kuitenkin enimmäkseen vain siitä, että omat kauneuskäsitykseni ja oma ulkonäköni eivät eroa toisistaan liikaa. Ja niissä asioissa, missä eroavat, ei mitään ole tehtävissä. Jos mulla olisi hiirenharmaat hiukset, kuluttaisin enemmän aikaani niitä värjäten, kuin mitä nyt oon tehnyt. Jos olisin kaljuuntunut, voisin haluta hiussiirteitä. Jos hampaissani olisi tummentumia, tahtoisin käydä valkaisussa. Se, etten ole joutunut keskittymään tuollaisiin asioihin ei vapauta minua pinnallisista ajatuksista, se tekee musta vain onnekkaan.

Kuten moni muukin, mäkin pidän siitä, että muuten kauniissa kuoressa on jokin epätäydellisyys tai särö. Toisaalta vakavasti yleisen kauneuskäsityksen vastaiset kasvot saattavat herättää mussa suuria hellyyden tunteita. Mutta ei sekään ole jaloa. Sehän on päinvastoin juuri sitä, että tunnistaessani jonkin ihmisen kauneusrajoitteiseksi, mussa herää sääli ja sen synnyttämänä lämpimät tunteet. Oikeastaan se, minkä koen hellytenä onkin siis koppavuutta, yläpuolelle asettumista.

Onneksi sitä tapahtuu hyvin harvoin.

Mua ei ole koskaan sanottu pinnalliseksi. Ei ainakaan vasten kasvojani, sitä en tiedä, mitä selkäni takana puhutaan. Se voi johtua joko siitä, etten ole sitä, tai sitten siitä, että ihmiset joiden seurassa liikun ovat pinnallisempia kuin minä, eivätkä arvostele siksi. Vuoren vieressä kivi ei näytä niin suurelta kuin hiekan seassa, eikä vuorikaan näytä pahalle vuorikiipeilijän silmin. Mun bestiksiini kuuluu muunmuassa valokuvaaja ja stylisti, näyttelijäopiskelija ja tanssija. Estetiikasta nauttivia ihmisiä. Ehkä se kertoo musta enemmän kuin minä itse.

En kiellä olevani esteetikko. Kauniita asioita voi tuijottaa pitkäänkin, ja kyllä mä tiedän ihan tasan ja tarkalleen, millaiset seikat ihmisessä tekevät hänestä silmissäni kauniin. Hirvittävän pinnalliseksi en silti tunnustaudu minäkään, juuri siksi, että esteetikkona ystävystyn helposti toisten esteetikkojen kanssa sen sijaan, että etsisin ystäviksi esteettisiä ihmisiä. Enkä mä tarkoita että ystäväni olisivat erityisen epäesteettisiä, vaan sitä, että se ei ole musta tärkeää ovatko vai eivät.

Vaikka toisista ihmisistä tai toisten elämästä ei koskaan voi tietää faktoja kovin tarkalleen, on mulla silti taipumus luokitella jotkut perustelut tekosyiksi. Mun on esimerkiksi vaikea uskoa, että ketään kutsuttaisiin usein pinnalliseksi vain siksi, että hän on kaunis. Eihän pinnallisuus ole pintaa, kauneutta tai näköä, vaan käyttäytymistä. Se on samanlainen itsensä ylentämisen oikotie kuin on ajatella kaikki kritiikki kateudeksi.

Toisinaan tuntuu, että juuri ne ihmiset, jotka tuntevat itsensä useimmin väärinymmärretyiksi ovat heitä, joiden motiiveja muut ymmärtävät paremmin kuin he itse. Virheensä kaikissa.